Yleinen
12.8.2017

Kihloihin 19-vuotiaana – mitä oikein ajattelin?

Kihloihin 19-vuotiaana – mitä oikein ajattelin?

seurustelu

Olen monesti huomannut hämmästyväni, kun kuulen esimerkiksi pikkusiskoni ystävän menneen kihloihin tai naimisiin tai saaneen lapsen, että onko hänkin oikeasti jo niin vanha. Jotenkin sitä pitää kolme vuotta nuoremman siskon ystäviä ihan nuorina vielä, sellaisina opiskelijaikäisinä, jotka eivät vakiinnu vielä aikoihin. Sitten huomaan, että niin joo, hehän ovatkin jo yli kolmekymppisiä. Ehkä he ovat jo vakiintumisiässä.

Sitten seuraavaksi tulee ajatus, että niin joo, minullahan oli tuossa iässä jo kolme lasta. Sitten saattaa tulla ajatus, että niin joo, minähän sain ensimmäisen lapsen 23-vuotiaana.

Sitten: Niin joo, ja menin naimisiin 22-vuotiaana.

Ja sitten: Niin joo, ja menin kihloihin 19-vuotiaana!

Huh!

Lapsi ei ollut vahinko, kiitos kysymästä

Nyt, kun alan olla kukkahattutäti-iässä, alan yhtäkkiä ensimmäistä kertaa kelata, että meninkö tosiaan kihloihin 19-vuotiaana? 19!? Ja vielä ensimmäisen poikaystävän kanssa! Miten siinä oikein niin kävi? Mitä oikein ajattelin?

Miten kukaan voi mennä niin nuorena kihloihin? Mitähän muutkin ajattelivat? Sitä en tiedä, tiedän vain, että lähipiirimme iloitsi. En muista, että kukaan olisi kritisoinut kihlautumistamme tai myöhemmin naimisiin menoamme.

Muistan kuitenkin, että lapsen saamista 23- ja 24-vuotiaina kummasteltiin. Sanoimme epäilijöille, että miksi emme olisi jo halunneet lasta: olimme olleet yhdessä jo kuusi vuotta, mies oli jo valmistunut ja töissä eikä meitä haitannut saada lasta kesken yliopisto-opintojeni. Sitä paitsi, kiitos kysymästä, ei todellakaan ollut vahinko.

Entä, jos ei ole harrastanut seksiä tarpeeksi monen kanssa?

Parissa Facebook-ryhmässä on tällä viikolla keskusteltu kihlojen merkityksestä. Kuulemma jotkut kosivat kaksi kertaa: ensin kositaan, että mentäiskö kihloihin ja sitten uudestaan, että mentäisikö naimisiin. Toisin sanoen kihlautuminen on kai vähän sama juttu kuin yläasteella luokkasormusten vaihtaminen?

Oliko meille kihloihin meno kuin luokkasormusten vaihtamista? Mitä oikein ajattelimme, kun menimme 19- ja 20-vuotiaina kihloihin?

Ajattelimme mennä naimisiin, ja menimmekin. En ole koskaan missään vaiheessa ajatellut, että olisimme olleet liian nuoria tai liian hätäisiä.

No, joku kaveri kyllä nosti esiin seksikysymyksen. Ei voi kuulemma vakiintua ennenkin on paneskellut pikkuisen siellä ja täällä. En ole koskaan ajatellut, että ennen avioliittoa pitäisi mennä sänkyyn monen eri ihmisen kanssa. Miksi pitäisi koeajaa suuri määrä vehkeitä, että löytää oikean puolison itselleen, jos oikea on jo siinä? Siis eikö saisi valita elämänkumppanikseen häntä, joka on siinä vierellä ja ihan täys kymppi, jos ei ole nainut monen eri ihmisen kanssa? Millä kriteereillä sen jälkeen sitten valittaisi tätä elämänkumppania?

Kiitos kysymästä, sekin puoli on ihan täys kymppi.

jalat, rakkaus, avioliitto

Nuorena vakiintuminen ei ole estänyt mitään

Kuten sanoin, myönnän, että nykyään hämmästyn, jos kuulen, että joku menee kihloihin 19-vuotiaana ja naimisiin 22-vuotiaana. Hämmästyttäähän se iän vuoksi. Me emme kuitenkaan epäilleet silloin emmekä epäile nyt. Haluan siis uskoa, että muutkin aikaisin vakiintuvat ovat varmoja. Joskus elämä vaan sitten vie eri suuntaan kuin oli ajatellut, mutta eihän tulevaisuutta voi kukaan ennustaa.

Ensimmäisen lapsen jälkeen saimme toisen lapsen 26- ja 27-vuotiaina ja kolmannen 31- ja 32-vuotiaina. Olemme asuneet yhdessä jo viidessä kunnassa ja seitsemässä asunnossa, joista kaksi asuntoa ovat olleet omakotitaloja. Tänä vuonna olemme olleet yhdessä 20 vuotta ja naimisissa 15 vuotta. Se lienee aika paljon 37- ja 38-vuotiaille.

Koen, että meiltä ei ole puuttunut mitään siksi, että vakiinnuimme nuorena. Olemme ehtineet kasvattaa lapset jo mukavan isoiksi, teemme kumpikin rakastamaamme työtä, meillä on kiva koti ja hyvä, toimiva parisuhde. Olemme kasvaneet yhdessä teini-ikäisistä melkein keski-ikäisiksi.

Ajattelimme siis, että rakastamme ja tahdomme.

 

Kerro minulle parisuhteesi tarina! Minkä ikäisenä löysit sen oikean? Onko muita, joiden teinisuhde on kestänyt?

 

Lue myös

Rakkausmatka Tallinnaan

Parisuhdeaikakateus

Lapsi sylissä yöllä, kun muut nukkuvat

En kaipaa enää vauvaa

Jos meillä ei olisikaan iltatähteä

Avainsanat

Kommentit

Huomenta. Täällä on ollut ihania tarinoita. Kerron nyt omamme. Tapasin mieheni kun olin 23,hän 22.eli aika vanhoja moneen muuhun pariin verrattuna täällä. Löysimme toisemme kirjeenvaihto ilmoituksen kautta. Hän etsi aitoa rehellistä naista elämäänsä ja olin ainoa joka ilmoitukseen vastasi. Asuimme eri paikkakunnilla aluksi, kaksi ja puoli vuotta meni ennen kuin muutimme yhteen miehen kerrostalo asuntoon. Esikois tyttöä odotin silloin. Kihloihin menimme maaliskuussa 2009,kuukausi ennen tytön syntymää. Toinen tyttö syntyikin 1,6 vuotta Emmin syntymän jälkeen joten aikamoista vaipparallia se oli silloin. Vili syntyi syyskuussa 2012,omakotitalo kaupat olimme tehneet kesäkuun alussa samana vuonna. Naimisiin menimme elokuussa 2014. Kaikki on mennyt nopeasti, nyt alkoi 12 yhteinen vuosi. Ylä-ja ala mäkiä on totta kai ollut, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut miettiä lusikoita jakoon. Toivottavasti yhteiselämämme kestää vanhuuteen ja kiikkutuoliin asti.

Hanna

Ihana tarina! Kiva, että kerroit!

Ihastuin naapurinpoikaan 19-vuotiaana. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien olemme olleet yhdessä, kesäkuussa tuli 12 vuotta täyteen. Kihloihin mentiin muutaman kuukauden kuluttua tutustumisesta, naimisiin menimme 22-vuotiaina esikoista odottaessamme. Seuraava lapsi syntyi ollessamme 26-vuotiaita ja kolmas pian 30v. synttäreideni jälkeen.

En koe, että olisin jäänyt mistään paitsi vakiintuessani niinkin nuorena, päinvastoin. Ehdin nähdä ja kokea niin paljon yhdessä mieheni kanssa, kun löysimme toisemme niin nuorina. Liittomme kestää ilot ja surut ja olrn varma, että vietän eläkepäiväni kiikkustuolissa, tai sitten tuntureilla kulkien, tämän ainoan oikean miehen kanssa.

Hanna

Ihana tarina!

Olin 14v mies 17v, kun alettiin seurustella. 19v kihloihin ja 27v naimisiin esikoisen ristiäisten yhteydessä yllärinä. Kesällä tuli 20vuotis yhdessäolon vuosipäivä, 7v siitä naimisissa. Lapsia on tullut 4 kaikki tehty 5v, joten kaksin olimme 13v ennen lapsia. Kaikkea on tehty ja nähty niin ylä ja alamäkiä ja kaksin niistä on yhdessä selvitty. Btw on parempi harjoitella yhdessä mistä tykkää, kuin et ois sitä paneskelua harjoitellut ympäri kyliä😉 Miehet arvostaa sitä enemmän mitä vähemmän kukassa on ampparit käynyt😆

Hanna

Kiva tarina teilläkin! Ja totta puhut!

mulla meinaa olla välillä vähän ikäkriisi sen suhteen että monilla mua nuoremilla on samanikäiset tai isommat lapset kuin meillä. Että mie olin niin ”vanha” kun löysin mieheni ja mentiin naimisiin ja 10 päivän päästä vietetään 5v vuosipäivää.. Niin siis hetkinen, että me ollaan oltu yhdessä myös JO 5 vuotta! tavattiin kun oltiin 20v. Seuraavana kesänä mies kosi, sanoi ettei häät ole sitten tänä vuonna. Meidät vihittiin sitten tammikuussa, ikää molemmilla 22v ja seuraavana kesänä syntyi Elpu, molemmilla edelleen ikää 22v. Että joo en mie nyt ehkä sittenkään ole niin kovin vanha kahdenlapsen äiti ja laskemisenhan sai lopettaa kun täytti 25, eikö 😀

Ja kihlat tarkoittaa ehdottomasti lupausta avioliitosta! mieluummin lyhyt kihlaus ja pitkä avioliitto, kuin vuositolkulla häiden odottelua… 🙂

Hanna

Ihanat te! Välillä sitä hämääntyy iästä…

Olin 14 v -hän 17 v kun tutustuimme.
15 -18 kun kihlauduimme ja 16-19 kun avioiduimme eli teinirakkauttahan tämä on ollut.
Seitsemäntoista täytin juuri neljää päivää aikaisemmin kun esikoinen syntyi ja 18v kun kuopus syntyi,lapsilla ikäero vuosi ja kaksi kuukautta.
Kaikki on ollut täysin suunniteltua.
Kultahäät on jo vietetty mutta aika taaksepäin tuntuu tavattoman lyhyeltä kuin eiliseltä.
Olemme mummoksi tulin 37 v ja isovanhemmiksikin jo liki kolmevuotta sitten <3

Hanna

Vau mikä tarina!

Tapasin mieheni 18 vuotiaana, koskaan ennen en ollut kenenkään kanssa seurustellut. kun olin 19 vuotias mentiin kihloihin, ostettiin kaksi koiraa. 20 vuotiaana ostettiin omakotitalo ja esikoinen ilmoitti tulostaan. Raskaus meni kesken. 21 vuotiaana menin naimisiin. Pian ollaan oltu yhdessä 6 vuotta joista naimisissa 4 vuotta <3

vuosiin on mahtunut jos jonkinlaista. itkua, surua, murhetta, onnea, iloa ja ennen kaikkea rakkautta. meillä on molemmilla kova haave yhteisistä lapsista ja perheestä. ikävä kyllä ylemmällä taholla on ilmeisesti näpit pelissä. tällä hetkellä meillä on meneillään lapsettomuushoidot ja toivotaan että lopputulos on tavalla tai toisella vauvantuoksuinen<3

Hanna

Voimia teille arkeen! Sitten, kun on hetki, että ei tunnu liian pahalta, niin kurkista toimittamaani kirjaa Ei kenenkään äiti -kertomuksia lapsettomuudesta.

Ainiin ikää meillä oli vain 19 kun tavattiin😘

Hei.. Olin 17 kun menimme mieheni kanssa kihloihin 18 vuotiaana syntyi esikoinen.. häitä vietimme ollessani 19.. Nyt olemme olleet naimisissa 12 vuotta ja tuloillaan on 5s lapsemme:)

Hanna

Onnea viidennestä! Ihana tarina teilläkin!

Meilläkin oli nopeaa toimintaa, tavattiin heinäkuussa 2013, ruettiin seurustelemaan elokuussa ja muutettiin yhteen lokakuussa samalla mentiin kihloihin kaikki tämä 2kk sisällä, 2015 syntyi vauva ja häitämme juhlitaan 2018 kesäkuussa, mitään en kadu❤️

Hanna

Kuulostaa ihanalta!

Meidän tarinaan mahtuu myös ”liian nuorena/elämä pilalla” – kommentteja, varsinkin minulle. Olin 16 kun tapasin ensimmäisen oikean poikaystäväni, mentiin kihloihin monien koukeroiden jälkeen kun olin vähän vajaa 18, itselleni se oli lupaus avioliitosta mutta valitettavasti toiselle osapuolelle ei. Suhde päättyi ikävään eroon, mutta näin jälkikäteen kiitollisin mielin muistelen kaikkia kommelluksia ja mitä kaikkea tuosta ajasta opinkaan… mutta!
Olin 19, kun kesällä tapasin nykyisen mieheni, joka on minua 6 vuotta vanhempi. Keväällä odotin jo esikoistamme, myös lähipiirin päivittelyjen ja ihmettelyjen kera. Olin 20, kun tyttäremme syntyi, 21 kun menimme naimisiin, 22 kun pääsimme muuttamaan omakotitaloon, 23v hankittiin koira, 24 kun valmistuin yliopisto-opinnoistani ja 25 kun toinen tyttäremme syntyi. Nyt 26v alkaa elämä tasoittua ja tuntua oma olo ”aikuiselta” – samaistun teihin, jotka olette kokeneet että omia valintoja täytyy nuorena enemmän perustella ja todistella oikeaksi. Olen onnekas, kun parisuhde on kestänyt läheisten menetyksiä, opiskelun ja pikkulapsiajan, (joka siis yhä jatkuu….) taloudellisesti heikon tilanteen ja oman aikuistumisen. Kyllä näin jälkikäteen on helppo todeta, että en tiennyt 19-vuotiaana yhtään mitään. Mutta sitäkin suurempaa ylpeyttä voi tuntea siitä, että ”kaiken se kestää”. Monta kertaa on tullut mietittyä että kannattiko ottaa valtavan suuri riski ja elää ”fiilispohjalta” isoihin ratkaisuihin – mutta nyt on sellainen olo, että kaikella on ollut tarkoituksensa ja elämä kantaa.
Kuluneet lauseetkin lakkaavat tuntumasta kuluneelta, kun lopulta tajuaa että on todella löytänyt itselleen Sen Oikean. Ja ehkä vielä tärkeämpää, on kasvanut itse olemaan toiselle se oikea.

Hanna

Näin oli siis tarkoitettu. Eipä sitä elämää voi ennustaa. Ihana arki teillä nyt kiireineen.

Toisilla osuu se oikea kohdalle jo nuorena, mikäpä sen hienompaa. Nykyään vain ehkä luovutetaan turhankin helpolla, ja toisaalta sitten taas varsinkaan vanhemmat ihmiset ei millään eroa vaikka syytä olisi. Itsekin menin ekaa kertaa kihloihin 20-vuotiaana ja sitä reilu vuosi niin oli jo lapsikin, eipä sitä juuri muut kauhistelleet kuin oma äitini jonka kanssa muutenkin olen mahdollisimman vähän tekemisissä. Joskus kuitenkin on suurinta rohkeutta myöntää, että on väärän ihmisen kanssa eikä ole onnellinen (siitäkin huolimatta että äiti, joka ei arkeasi tunne, on nyt vielä seitsemän vuoden jälkeenkin sitä mieltä että tein elämäni virheen) vaikka päätös erota onkin aina hyppy tuntemattomaan. Mutta seuraava kohdalle osunut henkilö on edelleen rinnalla, ensimmäisestä yrityksestä seurauksena kaksi hienoa lasta ja hyvät välit exään. Kaikki voi onneksi olla hyvin vaikka ei elämä mennytkään niinkuin saduissa, mutta arvostan kyllä pitkiä liittoja ja turhaan sitä miettimään mitä muut ajattelee tai onko liian nuori tai vanha johonkin…

Hanna

Näin juuri. Ei elämää voi ennustaa. Sattuma määrää myös paljon. Tärkeintä on, että voi tuntea olevansa onnellinen, vaati sitten vaikeitakin päätöksiä.

Tapasin mieheni 17 vuotiaana ja hän oli ensimmäinen vakava seurustelukumppani. Kihloihin mentiin, kun olin 18v ja samalla meistä tuli yrittäjiä. Olemme olleet yhdessä 19v, joista 10v naimisissa. Meillä on kaksi ihanaa lasta. Meillä on samassa parisuhde, perhe ja työ eli olemme yhdessä lähestulkoon aina. Tässä työssä puoliso on myös työkaveri, joten hyvin pitää sopia yhteen, että parisuhde toimii.

Hanna

Saman tyylinen tarina siis kuin meillä. : )

Meillä on ensi vuonna 25 v yhteistä taivalta ja yhtään kriisiä ei ole avioliitossa ollut. Suhde on kestänyt eri paikkakunnalla opiskelut (4v), talon rakennuksen, pikkulapsiarjen ja vakavan sairastumisen. Tapasin mieheni 18v. Naimisiin mentiin 8v päästä tapaamisesta, vuoden päästä siitä syntyi esikoinen ja tästä 3,5 v kuopus.

Tosi moni kavereistani on eronnut viime vuosina. 40-vuoden ikä näyttää olevan sellainen, että ei ollakaan enää tyytyväisiä vanhaan parisuhteeseen. Ja osalle on löytynyt todella nopeasti uusi kumppani, jopa ihan lennosta. Minulle esitetään joskus kysymyksiä, että ihanko oikeasti ollaan vielä onnellisesti yhdessä. Vaikuttaa olevan epänormaalimpaa se, että ei ole eronnut/ on ollut näin pitkään yhdessä.

Onneksi kaikki teinirakkaudet eivät kariudu. Vaikea olisi kuvitellä elämää ilman miestäni, kun ollaan niin kauan yhdessä oltu ja kasvettu aikuisiksi.

Hanna

Kuulostaa ihanalta!

Ihana tarina teillä! <3 Itse olen kanssasi samanikäinen. Menin kihloihin 19-vuotiaana. Mieheni on reilu 2kk mua vanhempi eli oli myös 19v. Menimme alle puolen vuoden päästä siitä naimisiin. Olimme seurustelleet vähän alle vuoden ja yhteensä tunteneet tasan 1v4kk, kun menimme naimisiin. Lähes koko seurustelun ajan mieheni oli armeijassa. Olemme edelleen onnellisesti yhdessä ja kesäkuussa meillä oli 17v. hääpäivä! <3 Esikoinen syntyi, kun olimme 23v. Kuopus syntyi, kun olimme 25v., mutta samana vuonna täytettiin 26v. Olen sitä mieltä, että ei se katso ikää milloin on hyvä aika mennä kihloihin tai naimisiin. Nykyään vaan kaikki vakiintuminen tapahtuu myöhemmin kuin aiemmin ja siihen on totuttu. Sitä havahtuu ihmettelemään asioita, jos ne tapahtuu tavallista aiemmin.

Hanna

Hauskasti samat vuodet 🙂

Ihana lukea, että niin monella on teinisuhde kestänyt. Omani ei kestänyt. Tein täysin vääränlaisen valinnan juuri tuossa 19 v iässä, naimisiin menimme kun olin 21. En osannut silloin arvioida millainen mies olisi minulle hyvä, tai millaisen miehen itse voisin tehdä onnelliseksi. Liitto oli ihan horror alusta loppuun, sitkuttelin siinä kuitenkin 7 vuotta kunnes lopulta olin ihan hajalla. Niin erilaisia olimme. Lisäksi exäni ei kyennyt asettumaan suhteeseen, vaan koki sen vankilana jne. Ymmärsin myös onneksi varhain, että lapsia sellaisen henkilön kanssa ei voi hankkia. Yritin kuitenkin itse kestää, koska luovuttaminen oli vaikeaa, vaikka millään tasolla suhteessa ei kohdattu: ei kommunikaatiossa, unelmissa, toiveissa, arvoissa, ajatuksissa elämästä.

Oman kumppanini löysin vasta eron jälkeen 30 kymppisenä ja lopulta haaveeni elämästä toteutuivat. Meillä on lapsi, talo ja yhteinen jaettu elämä, ja se on todella upeaa. Jaamme samat arvot ja toiveet ja elämä on mahtavaa kaikin puolin. Kiitollinen mieli on.

Minusta on upeaa, että tässä kertakäyttökulttuurissa, joka pursuaa seksismiä ja korostaa niin kovasti sitä, että on ok, ellei jopa toivottavaaa, että ihmiset kokeilevat mahdollisimman paljon enne sitoutumista, on silti vielä näitä suhteita, jotka kestävät nuoruudesta alkaen. On todella surullista, että on niin paljon eroja. Avo ja avioeroja, rikkinäisiä perheitä, suhteita sinne tänne. Koen surua siitä, että omasta elämästäni 10 v meni tietyssä mielessä hukkaan onnettomasaa suhteessa, josta en pystynyt irtaantumaan siksi että yritin väkisin saada kestämään jotain, mikä nyt vain oli ihan mahdotonta. Olen surullinen siitä että tein tosi paskan valinnan. Luulen, että nuoruuden suhteiden kestämisessä on kyse tuurista aika pitkälti.

Toisaalta, ilma nuoruuden onnetonta valintaani en koskaan olisi tullut siksi mikä nyt olen, ja saanut sitä kaikkea hyvää, mitä minulla nyt on, joten nuo onnettomuuden vuodet on onneksi hyvitetty. <3

Hanna

Kiitos, että kerroit tarinasi!

Hei me ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä vasta 4 ja puoli vuotta. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista, kun menimme kihloihin ja siitä puolivuotta eteenpäin ja olimme naimisissa. Nyt avioliittoa takana 3-vuotta ja haaveilemme yhteisestä lapsesta. Joillekin ystäville, tutuille ja tuntemattomille nämä valinnat ovat aiheuttaneet kysymyksiä ja ihmettelyä. Naimisiin mentäessä joiduin monta kertaa vastaamaan kieltävästi sellaisiin kysymyksiin kuin oletko raskaana, oletteko lestaadiolaisia. Minulle on jäänyt sellainen tunne, että koska olen mennyt nuorena naimisiin, minun on täytynyt todistaa muille parisuhteemme kestävyyttä enemmän kuin muiden. Meni myös useampi vuosi ennen kuin uskalsin muille kertoa, että välillä parisuhteessakin on raskasta ja meilläkin riidellään, koska pelkäsin muiden vain vastoinkäymisten tullen kuittaavan murheeni sanomalla, että mitäs menit niin nuorena naimisiin.

En koe, että minulla olisi koskaan jäänyt nuoruus elämättä, vaikka olemme olleet yhdessä hyvin nuoresta saakka. Olen päässyt samalla tavalla juoksemaan baareissa ja suorittamaan opintoja ulkomailla vaihdossa ja ehtinyt asumaan hetken yksiksenikin mieheni opiskellessa toisaalla. Minusta se on luonut turvallisuuden tunnetta, että meitä on ollut aina kaksi, eikä minun ole koskaan tarvinnut pelätä sitä, etten koskaan löytäisi vierelleni sitä unelmien miestä.

Hanna

Kiva, että kirjoitit. Tuttuja tunteita!

Kihloihin myös 19v (mies 21v), naimisiin 20v, lapsettomuutta ja vihdoin saatiin lapsi kun olin 24v, miehen pätkätyöt ja paljon työttömyyttä, keskenmeno 25v sekä hometalo. Evakko, riita myyjien kanssa ja mahdollinen oikeuskäsittely edessä, taloudellinen ahdinko, terveysasiat…

En siis voi sanoa että yhteiselomme on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä ollut suhde todella kovilla, mutta vihkivala pitää; niin ylä- kuin alamäessä. Ja yhdessä olemme kasvaneet, tukien toisiamme. Ja suhteemme tällä hetkellä on vahvempi kuin koskaan. Kohta vietämme 6v hääpäivää.

Jos nyt valitsisin uudestaan niin valitsisin kyllä hyvän alan opiskelun ja työn saamisen ennen naimisiinmenoa, vain helpottaakseen omaa elämää. Mutta en todellakaan kadu sitä että aikanaan valitsimme näin.

Hanna

Niinpä, monenlaista mahtuu elämään. Eikä elämää voi ennustaa etukäteen.

Mä aloin seurustella 20-vuotiaana vuotta nuoremman pojan kanssa, ja naimisiin mentiin lyhyen kihlauksen jälkeen 23- ja 24-vuotiaina. Lapset on syntyneet siitä muutaman vuoden jälkeen. Tänä vuonna vietetään 10-vuotishääpäivää.

Iän puolesta emme liene mitenkään silmiinpistäviä missään suhteessa, mutta itselleni tämä on kuitenkin ollut ensimmäinen ja ainoa kokemani ”oikea parisuhde”. En koe jääneeni mistään paitsi, hassu ahatus! 😄

Me tapasimme, muutimme yhteen ja menimme kihloihin, kun olin 19. Kaikki tämä 8 kk sisällä. Mentiin naimisiin elokuussa, olin 20. Täytin marraskuun alussa 21 ja esikoisemme syntyi marraskuun lopulla. Nyt ollaan oltu yhdessä kohta 10 vuotta ja siitä 8 vuotta naimisissa. Meillä on kaksi lasta, 7-vuotias ja 5-vuotias. Olen onnellinen meistä. 🙂

Alettiin seurustelemaan 7luokan lopulla (17.03.16),
Kihloihin mentiin 8luokan lopulla (16.03.17), ollaan juuri aloiteltu 9luokka ja tulevaisuuden suunnitelmiakin on.

Vielä lisätäkseni, äitini sai -78 vuonna veljeni. Äiti oli tällöin 24v. Hän oli useamman kerran kuullut, kuinka vanha ensisynnyttäjä hän oli. Eli aikansa kutakin 🙂

Hanna

Totta, aika on muuttunut!

Aloimme seurustella 16v. Nyt 33v meillä on yksi lapsi ja ok-talo. Naimisiin mentiin 22v. Lapsi saatiin vasta 31v, joten ”nuoruutta” ehdittiin hyvin viettää, vaikka sitoutuneita toisiimme olimme ja olemme edelleen.

Hanna

Varmasti hyvä ratkaisu noinkin, että ehtii yhdessä tehdä kaikkea!

Kyllä vain. Tapasimme, kun olimme juuri täyttäneet 16v, menimme kihloihin, kun olimme 18v ja se oli samalla lupaus avioliitosta. Kävimme samaa lukiota ja tanssimme yhdessä vanhojentanssit. Muutimme yhteen 19v ikäisinä, kun vaihdoimme paikkakuntaa töiden ja opiskelujen takia. Pääsimme onneksi samalle paikkakunnalle opiskelemaan, molemmat juuri sitä, mitä halusikin. Tänä syksynä parisuhteemme täyttää 18v, eli täysi-ikäistyy 🙂 Meillä on oma koti ja kolme lasta. En koe, että olisin jäänyt mistään paitsi. Päinvastoin, onpahan ehditty jo nyt tehdä ja kokea monenlaista yhdessä.

Hanna

Just näin mäkin ajattelen. Ihana tarina teilläkin!

Meidän tarinamme alkoi minun ollessa 16-vuotias ja mieheni 17-vuotias. Seurustelu tuntui niin hyvältä, että ollessani 19-vuotias menimme kihloihin. Hyvän ystäväni isä tuumasi uutisen kuultuaan, että oletko raskaana!?! No, se ei tapahtunutkaan hetkessä, mutta nyt olemme onnekkaita kolmen lapsen vanhempia, joista vanhimman saimme kun olin vajaa 28-vuotias. Nuorimmaisen synnyttyä olin hiukan yli 30-vuotias. Todella elämäntäyteistä lapsiperhe-elämää vuosia nyt jo taitetaan kohti murrosikää. Naimisissa ollaan oltu reilu 13-vuotta ja yhteistä taivalta tulee ihan juuri täyteen 24-vuotta! Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen tästä elämästäni! ❤️

Hanna

Ihana tarina teilläkin!

Itse kuulun vielä siihen ”teinikastiin”, sillä täytän lokakuussa vasta 19 vuotta. Odotan tällä hetkellä lasta ja laskettu aika on itse asiassa viikon päästä sunnuntaina. Lapsi ei ole vahinko vaan pikemminkin yllätysvauva, johon me molemmat vanhemmat ollaan jo odotusaikana kiinnitty valtavasti. Lapsen isä on ensimmäinen poikaystäväni, seurustelua oli takana noin seitsemän kuukautta kunnes raskauduin. Koen, että lapsen isä on tuollaisenaan juuri sopiva mulle loppuelämäksi, mutta toki tilanteet muuttuvat iän ja elämänkokemuksen karttuessa. Raskauden aikana meidän parisuhde on vain parantunut ja toisesta on saanut esille aivan uudenlaisia puolia.

En välttämättä kuitenkaan kannusta nuoria hankkimaan lapsia etenkään noin tuoreessa suhteessa, mutta toisille kyseinen ratkaisu voi olla ihan sopiva (kuten meillä). Lapsen saaminen mullistaa ja muuttaa elämää vääjäämättä kaikenikäisten vanhempien kohdalla sekä jokaisessa parisuhteessa on omat haasteensa. Nuori ikä ei ole yksinään mikään veruke mollaamiselle tai halveksunnalle.

Hanna

Onnea teille valtavasti! Mikään ei estä sitä, että ette voisi onnistua. Jänniä aikoja elätte!

Meillä mentiin yhteen kun olin 13 ja nyt olen 27 ja hyvin on kestänyt ja kolme lastakin mukaan mahtunut 😊

Hanna

Kuulostaa ihanalta!

Me alettiin seurustella 17- ja 19-vuotiaina,kihlat vaihdettiin 20- ja 22-vuotiaina. Mies oli (ja on edelleen) ikuinen ihastukseni, jonka kanssa sitten tiet yhdistyivät monen mutkan kautta. Esikoisen saimme kun olin 23 ja mieheni 25,toista odotamme syntyväksi pian (minä 25,mies 27).
Ensi vuonna tulee 10 vuotta täyteen ja sanottava on että olen meistä ylpeä 🙂 Yhdessä ollaan kasvettu,kipuiltu ja muovauduttu tiiviiksi tiimiksi,jossa toinen ottaa vetovastuun kun toinen ei jaksa ja sama toisinpäin 🙂 Häistäkin haaveillaan,josko v.2019 sitten niiden aika… Omakotitaloon muutettiin 2 vuotta sitten, haaveissa siintää vielä sen ”loppuelämän” talon rakennus. No,unelmia pitää olla 🙂

Hanna

Ihana tarina!

Kiva kuulla että teillä on kaikki sujunut hyvin! Meidän ikää kummastellaan monesti myös. Mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen kuusitoistavuotiaina, naimisiin kuukautta vajaa kaksikymppisinä, siitä kahden vuoden päästä syntyi esikoinen (erittäin toivottu) ja nyt odotetaan toista kaksvitosina 🙂 usein kysytään että ollaanko uskovaisia,no ei olla.

Hanna

Ihanat te!

Me mentiin kihloihin kun olin 19, ekan lapsen saimme kun täytin 22
Naimisiin menimme kun olin 24 ja sittenpä saimmekin toisen lapsen.
Yhdessä ollaan oltu 13 vuotta tai ainakin jotain sinnepäin. Eli siis uskon teinisuhteiden kestävän, tai siis kestävän siinä missä muidenkin 😊 nyt iloitsen että yhdeksän vuotisen äitiyden aikana, ekan kerran tunnen että elämä tosiaan helpottaa. Tai siis ainakin tuntuu siltä kun saa yöt nukkua ja hetkittäin hengittää omaa ilmaa.

Hanna

Hauska kuulla teidänkin tarina! Eikö ole ihana fiilis, kun lapset kasvaa!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *