Yleinen
11.1.2017

Tähtihetkeni vanhempana – blogihaaste hetkistä, jotka äitiurallaan mieluiten unohtaisi

Tähtihetkeni vanhempana – blogihaaste hetkistä, jotka äitiurallaan mieluiten unohtaisi

Muiden lapsilla on sävy sävyyn sään mukaiset vaatteet, sinun lapsellasi on räntäsateessa lapaset, koska et löytänyt rukkasia. Muiden kodit kiiltävät, sinun kotonasi kiiltää vain kasvojesi iho, kun et ehdi etkä jaksa hoitaa kotia etkä ihoasi. Muiden lapset kiittävät ja hymyilevät, sinun huutavat kakkapyllyä ja irvistävät.

Kuulostaako tutulta? Eikö kaikille käy joskus näin? Tai ainakin joissakin perheissä? Harvan elämä on Facebook-päivitysten kiiltokuvaa, sydämiä ja pusipusia.

Mutsi ja murupullat -blogin Ida haastoi kaikki Kaksplussan bloggaajat kertomaan rehellisesti pahimmat mokansa äitiysurallaan. Päätin tarttua haasteeseen ihan siksi, että joku voisi saada tarinoistani lohtua. Tässä top 4 tähtihetkeäni vanhempana.

Ensimmäinen sija

Asuimme Jyväskylässä. Matilda oli ehkä seitsemänvuotias, kun hän oli A:n kanssa keittiössä tekemässä jotain, en muista mitä. Minäkin tulin keittiöön tyhjentämään astianpesukonetta. Matilda ja A. seisoivat kaapin edessä, jonne minun piti laittaa iso kattila. 

 
Päätin laittaa kattilan kaappiin heidän välistään alakautta, suurinpiirtein Matildan käsivarren kohdalta, että en kolhisi heitä. Kaappi oli ihan Matildan pään kohdalla nimittäin. ”Koukautin” kattilan hienolla kaarella heidän välistään. Juuri samalla hetkellä heiltä putosi jotain lattialle ja he kumpikin kumartuivat nostamaan sitä sillä samalla sekunnilla aivan teräväreunaisen kattilan kaariheilautuksen keskelle.

A. sai otsaansa verisen haavan kattilan reunasta ja Matilda kattilan pohjasta otsaansa ison mustelman. Kaksi yhdellä iskulla! Hyvä äiti! Tähtihetkeni vanhempana!

Toinen sija

Kun Aava oli vuoden ikäinen, oli meillä äitien ja Aavan ikäisten pikkuisten porukka, jonka kanssa tapasimme silloin tällöin jonkun kotona. Yhtenä tapaamiskertana olimme vähän kauempana asuvan perheen luona kylässä. Oli joulun aika. Yksi äideistä, ammattimuusikko, soitti meille viulua. Ihastelimme perheen uutta, isoa omakotitaloa. Söimme ihanaa ruokaa ja jouluisia herkkuja. Taaperot olivat ihania.

Olin kaikesta tästä yhä aivan huumaantunut, kun kotimatkalla puhelimeni soi. Katsoin, että päiväkodista soitetaan ja vastasin iloisesti. Vasta, kun tuttu lastentarhanopettaja esitteli itsensä, se iski täysillä. Olin unohtanut päiväkodissa esikoulua käyvän Henrikin hakemisen! Olin jo puoli tuntia myöhässä. Onneksi ehdin aika nopeasti hakemaan pojan, mutta voi luoja, miten hävetti!

Tämän jälkeen huumorintajuiset päiväkodin tädit laskivat aina, että ”yksi lapsi, kaksi lapsi, voit mennä” ja varmistivat, että muistan yhä myös koulussa olevan esikoisen. Minusta se oli ihanaa ja huumorintajuista välittämistä. Sain unohdukseni anteeksi heiltä, mutta eteisen penkillä ulkovaatteissaan istunut Henrik oli kyllä ei nyt järkyttynyt, mutta jotain, mitä aikuiset voisivat kuvailla sanoilla kyrpiintynyt. ”Että et sitten minua muistanut”, hän sanoi silmät viiruilla, mutta virnuillen. ”Oman pojan unohdit.”

Kolmas sija

Olin Aavan kanssa kahdestaan uimahallissa Aavan ollessa neljävuotias. Uimareissun jälkeen menimme kahdestaan vielä kauppaan. Aava oli ihan hurmostilassa meidän kahden luksusajasta, hän aivan hykerteli rakkautta ja hyvää fiilistä. Pitkä ostosreissu meni tosi kivasti, kunnes päästiin kassalle.

Ladoin kassalle viikonlopun ruokaostoksia, ja Aava meni polvilleen penkille hihnan päähän odottamaan ostoksiamme. Hän osoitti yhtä tuotetta ja kysyi kirkkaalla lapsenäänellään:

‒ Onko tuo minulle?
‒ No ei ole! sanoin ja tuijotin häntä hyvin merkitsevästi. Siirryin pakkaamaan ostoksia.
‒ Onko tuo koko perheelle?
‒ No ei, huokaisin ja yritin kiireellä pakata sitä ostosta ja kaikkia muitakin ostoksia kasseihimme.
‒ Onko se sinulle?
‒ Ei.
‒ Miksi?
‒ Koska minä en juo tuommoista.
‒ Miksi?
‒ Koska en tykkää.
‒ Onko se isille?
‒ On.
‒ Onko se kaljaa?
‒ On, sanoin ja toivoin, että aihepiiri jäisi siihen. Isin perjantai-illan yksi olutpullo ei välttämättä ollut juuri se ostoksemme, josta halusin jutella kassalla kaikkien tuijottaessa.
‒ ONKO SE KALJAA, hän päätti huutaa kovaa pirullinen ilme silmissään.
‒ On. Puhutaanko jostain muusta, kysyin ja siirryin maksamaan.
‒ JOO! hän huudahti hirveän innostuneella äänellä ja aika kovaa.
‒ Vaikka SUN TISSEISTÄ!


Yritä siinä sitten ihan pokkana torua lasta, kun nuori kassatyttö ihan spontaanisti repeää eikä sano mitään ja kun itsekin nauraa vielä pari tuntiakin tapahtuneen jälkeenkin. Autossa kysyin, että miksi hän niin sanoi. Pikkupahikseni kiherteli takapenkillä ovelan näköisenä ja sanoi:

‒ No kun mä vaan halusin.

Yhteisen ajan tuoma hurmio voi johtaa yllättäviin repäisyihin.

Neljäs sija

Olin kerran kesällä kaupassa parivuotiaan Matildan kanssa. Oli niin lämmin, että minulla oli vain farkut ja Marimekon Mari-paita päälläni, ei siis takkia. Kauppaan tuli nainen, jolla oli täysin samanlainen ja samanvärinen paita päällään. Kauniisti voisi sanoa naisen olleen vuosien pyöristämä ja hyvin rintava. Siis todella isotissinen nainen.

Matilda katsoi naista, katsoi minua ja katsoi naista. Huomasin, että hän huomasi meillä olevan samanlaiset paidat. Hetken katsottuaan hän kysyi kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä: ”Äiti, onko sulla vähän pienet tissit?”

Edessäni seisova mies kääntyi eteeni tekemään oman tulkintansa asiasta. Mulkaisin miestä, nostin leukani ylös, suoristin ryhtini ja ylpeänä B-kuppikoon omistavana naisena sanoin kuuluvasti, että ”Ei ole”. Ilmeisesti täysin päinvastaisen tulkinnan tehnyt mies kääntyi nolona pois.

Nämä neljä tarinaa nousivat nyt ekana mieleen. Luultavasti muistan niitä heti kymmenen lisää, kun julkaisen tämän tekstin. Tai ehkä kehitän niitä lisää ihan tässä arkihärdellissä, se lienee todenmukaisempaa.
Kerro kommenttikentässä omat tähtihetkesi!

Avainsanat

Kommentit

En ymmärrä miksi nämä on jotenkin nostettu ns.äitiuran joksikin unohdettaviksi hetkiksi. Aika normaalia arkea. Ja miksi pitäisi häpeillä ostoksiaan kaupan kassalla. Lapset on niin ihanan aitoja ettei ne kehitä mitään tarpeita kuinka ei saa puhua ja ajatella arkisia asioita. Ihmisten ulkonäöstä toki täytyy oppia puhumaan kohteliaasti tai tarpeen tullen olla mainitsematta ääneen.

No, tämä oli nyt tällainen huumoripostaus… Kenties sanavalinta väärä, mutta tähän blogihaasteeseen sai siis laittaa omia mokia ja lasten möläytyksiä. Minusta nuo oli hauskoja juttuja!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *