Yleinen
12.10.2017

Lapsella on oikeus rauhallisiin aamuihin.

Lapsella on oikeus rauhallisiin aamuihin.

Aamu jolloin saa kaikessa rauhassa juoda kahvin. Pukea hitaasti ja heräillä rauhassa ilman kiirettä. Kukaan ei hoputa, mihinkään ei ole kiire. Miten ihanalta tämä kuulostaa. Miksi tämä olisi vain meidän aikuisten oikeus? Eikö lapsetkin ansaitse rauhalliset aamut vaikka kuinka vanhempien pitäisi ehtiä töihin?

Helpommin sanottu kuin tehty, totta. Mutta tiedättekö, huomasin vielä työelämässä olessani miten paljon se aamuihin vaikuttaa kun herätyskelloni soittikin 10 minuuttia aikaisemmin. Kun varasin meille 10 minuuttia enemmän aikaa aamutoimiin, oli aamumme aivan erilaisia. Toki mahtui niitä huonojakin aamuja, mutta aamu lähtee varmasti tappelulla ja kiukuttelulla käyntiin jos joku korvan vieressä koko ajan hoputtaa ja hoputtaa. Eikö vain?

Meidän lapset ei ole aamuihmisiä. Toki heräävät reippaana kukonlaulun aikaan, mutta molemmat tytöt käyvät vähän hitaalla ensimmäisen tunnin heräämisestä. Haaveillaan, höpötellään tai ihan vain istutaan sohvalla heräämässä. He hermostuvat heti, jos hoputan heitä pukemaan tai en kiireen vuoksi anna tehdä jotain asiaa itse. Koska tiedän sen kestävän kaun. Koska kiire. Hoputan joskus silti, vaikka tiedän että näin saan koko köörimme kinastelemaan ja tappelemaan ennen kuin pääsemme ulko-ovesta ulos. Mutta kun on niin kiire…

Kiireelle ei aina voi mitään. Joskus (aika usein…) lapsiperheessä on aamuja kun kaikki on hukassa ja mikään ei suju. Mutta kun nipistin omista yöunistani 10-15 minuuttia pois, huomasin että nämä aamut vähenivät paljon. Kukaan ei huutanut, kun sai rauhassa itse laittaa hammastahnan. Kun kaksivuotias sai itse laittaa mahdottoman tarkasti ja hitaasti ne tarralenkkareiden tarrat kiinni, kukaan ei raivonnut. Kaikilla oli hyvä mieli, kun ehdittiin rauhassa letittämään tukat ja valitsemaan ne suosikki hiuspinnit. Se kymmenen minuuttia lisäunta ei tuntunut missään niiden silmäpussien kanssa, mutta aamujen mieliala muuttui täysin. Todellakin sen arvoista.

Olin jo ihan unohtanut miten erilaisia nämä rauhalliset aamut ovat, kunnes taas tänään oli sellainen oikein hidas ja ihana aamu. Meillä meni tyttöjen kanssa 45 minuuttia (tytöillä meni, itse en ole vieläkään tehnyt aamutoimiani…) hoitaa aamutoimet. Ehdimme pelleillä ja suunnitella, mitä kaikkea kivaa tekisimme päiväkotipäivän jälkeen. Ehdimme piirtää hienot hymynaamat ja kissat auton ikkunoihin (joka aamuinen perinteemme jos auton ikkunat ovat huurussa) ja ihastelimme rauhassa mielenkiintoisen näköistä kakkakasaa jalkakäytävän vieressä. Kukaan ei kiukutellut, kenelläkään ei ollut kiire.

Huomenna olemme varmasti yhtä rauhallisia, lupaan sen. Aamu oli niin ihana. Lapsetkin olivat niin hyväntuulisia, kun kurja äiti ei koko ajan toistellut sanaa hopihopi ja kiire. Kiire saa minut heti kiukkuiseksi ja stressaantuneeksi, kuten näköjään lapsenikin. Nyt kun elämässmme on tilanne, kun ei oikeasti ole kiire mihinkään olen vähintäänkin idiootti jos se kiireen luon. Rauhalliset aamut ovat niin minun kuin lastenikin oikeus. Vaikka pakko todeta, että aina ne aamukiukut itse kullakin ei ole siitä kiireestä edes kiinni…Mahtuuhan niitä huonoja aamujakin tänne meille, vaikka miten kiireettömiä aamut olisivatkin. Aina ei vain suju. Mutta sitä paremmin sujuu, mitä enemmän on aikaa mennä lasten tahdissa. Se aamukiukkukin voi jäädä siihen yhteen, kun on oikeasti aikaa rauhoittua, halia ja sylitellä kiukku pois.

Liian usein syyllistyn syyttämään lapsiani huonoista aamuista. Vaikka hyvin useasti kyse on minun huonosta aikataulustani ja kiireestä. Ajatuksena kiirreettömät aamut kuulostavat todella helpolta toteuttaa ja ihmettelen, miksi meillä joskus edes on kiire. Toteutus on vain toista lasten kanssa. Joskus kiire tulee ihan väkisinkin. Joskus ne tavarat on hukassa ja joskus äiti ei jaksa sitä pelleilyä huonosti nukutun yön jälkeen. Mutta kun tiedostan että olemme vihaisia sille kiireelle emmekä toisillemme, saa se minun hermoni edes hitusen pidemmiksi. Useimmiten. Aina sekään ei riitä. Ja sekin on ihan okei, ihmisiähän tässä vaan ollaan.

 

 

Avainsanat

Kommentit

Ei ollut kiireaamuja päiväkotivuosina. Poikkeuksena herätyksen myöhästyminen. On se paljon kiinni omasta ajankäytöstä että tuleeko aina hoppu. En tykkää herätä ja toimia tiukalla aikataululla,ukko taas vetkuttaa viimetinkaan ja ärisee kiirettä.

Täysin samaa mieltä. Me ollaan aina syöty lasten kanssa aamupala kotona ja vähän leikitty ja luettu, sitten vasta päiväkotiin. Tietty ollaan tosi onnekkaita, kun on vapaat työajat ja voidaan viedä lapset vasta 9-9:30. Mutta tuntuisi tosi karulta viedä suoraan sängystä pk:n, vaikka tiedän, että se on tavallista ja lapset eivät siitä varmasti kärsi. Mutta olen onnellinen, että voin tehdä näin!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.