Yleinen
28.6.2017

Kaksi vuotta sitten hän tuli ja muutti elämämme.

Kaksi vuotta sitten hän tuli ja muutti elämämme.

Tasan kaksi vuotta sitten makoilin Tyksin osastolla odottamassa synnytyksen käynnistymistä. Lapsiveden tihkumisen vuoksi kotiin ei ilman vauvaa enää pääsisi, mutta oli vielä arvoitus kauanko häntä odottelisimme. Vuorokauden vai kenties jopa kaksi? Silloin en uskonut että ihan pian synnytys lähtisi kunnolla käyntiin ja illalla klo 22:33 saisimme syliimme reilu neljä kiloa täyttä kultaa. Nyt tuo täydellinen kultakimpale painaa jo melkein 13 kiloa ja on jo kaikke muuta kuin se pieni, mustelmanaamainen nyytti jonka syliin ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten sain. Hyvää syntymäpäivää meidän rakas, kova tahtoinen ja valloittava tyttäremme Matilda Maria Helena<3

Syntymäpäivän kunniaksi uppodutaan kahden vuoden takaisiin tunnelmiin. Synnytyskertomukseni olkaahan hyvät.

Lauantai 27.6 Rv 40+6 (Neuvolan mukaan 40+3)
Ihan normaali päivä. Ei mitään oloja tai kolotuksia. Limatulppaa bongasin pitkin päivää vessareissujen yhteydessä.
Sunnuntai 28.6 Rv 41+0 (Neuvolan mukaan 40+4, Elvira syntyi 40+4 viikolla)
Heräsin yöllä kello kahden aikaan kun käänsin kylkeä ja tunsin miten jotakin holahti housuihin. Määrä oli kuitenkin pieni ja ajattelin sen olevan limatulppaa tai jotakin muuta vuotoa. Tämän jälkeen alkoi samanlainen jomottelu mitä kuukautisten aikana. Yritin jatkaa uniani mutten saanu enää kunnolla unen päästä kiinni aika-ajoin ilmestyvien supistusten takia. Supistukset olivat kuitenkin laimeita ja lyhyitä mutta sen verran häiritseviä ettei nukkumisesta tullut mitään. Aina välillä kylkeä kääntäessäni tunsin jotakin holahtavan housuihin, mutta määrä oli edelleen niin pieni etten uskonut sen olevan mitään valkovuotoa kummempaa. Aamuyöllä sain unen päästä kiinni ja sain nukuttua ehkä tunnin verran.
Kuudelta heräsin taas jostain syystä, ehkä supistuksen ja käänsin jälleen kerran kylkeäni ja tunsin holahduksen. Tällä kertaa isomman, mutta kuitenkin aika pienen. Nousin ylös ja huomasin vaaleanpunaista sekä verensekaista vuotoa siteessä. Olin innoissani koska tajusin synnytyksen alkavan pikkuhiljaa käynnistyä. Herätin Tinon ja sanoin että tänään taitaa olla meidän päivä.
Aloitimme aamutoimet ja aamupalan jälkeen soittelin synnärille koska epäilin pienen vuodon olevan lapsivettä. Meidät käskettiin tulemaan näytille jotta asiaan saataisi varmistus, muttemme pitäneet mitään kovinkaan suurta hoppua koska supituksia ei tullut juuri ollenkaan. Puhelimessa oleva kätilö sanoi että jos kyseessä oli lapsivesien tihkuminen, jäisimme osastolle mutta jos ei, joutuisimme lähtemään takaisin kotiin. Pakkasimme siis kaikki tavarat mukaan ja veimme Elviran mammalaan hoitoon. Tyksissä olimme hieman ennen yhdeksää.

Ihan ensimmäiseksi mut ohjattiin käyrille hetkeksi makoilemaan. Muutamia suhtkoht kipeitä supistuksia ilmestyi, mutta tiesin itse jo ettei synnytys olisi vielä kunnolla käynnissä. Käyrillä makoilun jälkeen tehtiin testi josta nähtäisiin olisiko vuoto lapsivettä ja testi näytti positiivista! Kotiin ei siis lähdettäisi ilman vauvaa, vaikka synnytys ei vielä käynnissä ollutkaan. Näytteen jälkeen tehtiin sisätutkimus jossa selvisi että olin kolmisen senttiä auki mutta kohdunkaulaa oli vielä reilu sentti jäljellä. Meidät ohjattiin osastolle odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Hieman jännitti ja kauhistutti ajatus siitä, että kaksi vuorokautta joutuisimme odottelemaan synnytyksen käynnistymistä ennenkuin sitä alettaisiin vauhdittamaan. Jos synnytys ei siis lähtisi itsellään käyntiin.

Kulutimme aikaa osastolla aina välillä käyrillä maatessa ja kävellessä edestakaisin käytäviä jotta supistuksiin tulisi tehoa. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti ja napakkuus vaihteli menkkakivuista melkein jo synnytyssupistuksiin. Supistuksia tuli kuitenkin vielä todella harvoin joten tiesin joutuvani vielä kärvistelemään osastolla tovin jos toisenkin. Tino lähti käymään kotona iltapäivällä kahden aikoihin ja samalla moikkaamassa Elviraa joka oli mummilassa hoidossa. Mä jäin osastolle ja yritin hieman lepäillä, mutta sen verran supistukset olivat kipeytyneet ettei siitä oikein tullut mitään. Jossakin kohtaa, ehkä kolmen tai neljän aikoihin iltapäivällä menin taas käyrille makoilemaan ja tehtiin sisätutkimus. Edistystä ei juurikaan ollut tapahtunut: 3,5 cm auki ja kanavaa jäljellä sentin verran. Tutkimus oli kuitenkin sen verran raju että siitä se helvetti sitten käynnistyi. Näin kauniisti sanottuna.

Sisätutkimuksen jälkeen supistukset saivat aivan uuden ulottuvuuden ja tiesin että kohta se olisi menoa. Pistin Tinolle viestiä että voisi pikkuhiljaa tulla takaisin ja että mä menisin suihkuun lievittämään kipuja. Istuskelin suihkussa varmaan melkein tunnin verran ja loppuvaiheessa kivut olivat jo todella kovat. Supistukset lisääntyivät aina liikkuessa joten en meinannut päästä suihkusta ollenkaan pois vaikka lämpimästä vedestä ei niin tuntunut olevan apua. Muutamat ärräpäät taisivat jo tässä kohtaa lentää kauniisti ulos suusta.

Kun vihdoin sain vaatteet päälle ja pääsin suihkusta pois kivut olivat jo todella kovat. Sovimme hoitajan kanssa että käväisisimme käyrillä ja sitten siirryttäisiin saliin, synnytys oli ehdottomasti lähtenyt käyntiin. Kello oli tässä kohtaa jotakin 17-19:00 välillä, säännölliset supistukset on merkitty alkavaksi 16:30. Käyrillä istuskelusta ei tullut kuitenkaan mitään, supistukset olivat niin voimakkaita etten pystynyt istumaan paikallaan ja halusin siirtyä saliin hengittelemään ilokaasua. Olin jo aikoja sitten heittänyt hyvästit luomusynnytykselle. Tällä kertaa ilokaasusta ei kuitenkaan ollut minkäänlaista apua vaikka Elviran synnytyksessä se toimi oikein hyvin.

Ilokaasun toimimattomuuden vuoksi kätilö ehdotti kohdunkaulan puudutusta. Epiduraalia hän ei suositellut koska jos toinen synnytys etenisi yhtä nopeasti kuin ensimmäinen, epiduraali ei ehtisi vaikuttamaan. Kohdunkaulan puudute laitettiin kello en muista, ja tässä kohtaa olin 7 cm auki. Odottelin puudutteen vaikutusta, mutta kivut eivät lievittyneet yhtään. Pyysin epiduraalia mutta anestesia lääkäri oli sektiossa kiinni. Kätilö teki tässä jossakin kohtaa taas sisätutkimuksen ja olin edelleen 7 senttiä auki, tunnissa ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Koska epiä ei ollut mahdollista saada, kohdunkaula puudutetta yritettiin laittaa uudestaan josko se tällä kertaa auttaisi. Ei mitään vaikutusta. Taaskaan.

Anestesia lääkäri oli edelleen sektiossa kiinni ja minä sinnittelin ilokaasun avulla vaikka ei se mitään auttanut. Kätilö sekä Tino hieroivat välillä selkääni ja yrittivät parhaansa mukaan lievittää kipuja. Supistukset olivat todella pitkiä ja niitä tuli todella tiuhaan. Joka supistuksella kirosin, huusin ja luulin kuolevani. En ollut koskaan tuntenut niin kovaa kipua, en edes Elviran synnytyksessä koska olin niin suuressa ilokaasupöllyssä. Anelin Tinoa auttamaan vaikka eihän hän tietenkään mitään voinut tehdä. Joka supistuksella sanoin kuolevani ja olo oli sen mukainen. Anelin, pyysin ja itkin epiduraalin perään vaikka eihän se lääkäri kesken sektion voi mihinkään lähteä. Ja tiesinhän minä sen, olo oli vain niin epätoivoinen ja väsynyt.

Vihdoin ja viimein anestesia lääkäri saapui huoneeseen ja tiesin kohta helpottavan. Epiduraalin alkaessa vaikuttaa tärisin kuin haavanlehti kun lihakset rentoutuivat. Olin aivan loppu ja olisin vain halunnut nukkua pari tuntia ja kerätä voimia tulevaa ponnistusta varten. Tässä kohtaa meidän kätilö vaihtui kun iltavuoro vaihtui yövuoroon. Epin saamisen jälkeen piti hetki makoilla paikoillaan jonka jälkeen ei suinkaan levätty vaan lähdettiin kävelemään sairaalan käytävälle. Vauva ei ollut vielä laskeutunut  vaan sijaitsi todella ylhäällä ja kävelyllä yritettiin ”valuttaa” vauva lähtöasemiin. Pikkuhiljaa aloin tuntea ponnistamisen tarvetta ja kello 22:20 olin täydet 10 cm auki. Vauva edelleen todella ylhäällä eikä suinkaan laskeutunut.

Sain kätilöltä ohjeeksi aloittaa ponnistamisen omien tuntemuksieni mukaan jotta vauva lähtisi laskeutumaan. Ponnistusasento oli puoli-istuva ja pidin sukista kiinni. Kätilö ohjasi ja opasti koko ponnistamisen ajan todella kivasti. Kertoi koska piti ponnistaa ja kuinka kauan. Sanoi koska saan lopettaa ja koska aloittaa uudestaan. Kokemus oli aivan erilainen kuin Elviran kanssa, olisin silloin tarvinnut yhtä hyvät ohjeet!

Ponnistaminen eteni hienosti ja kohta oli aika puskea vauvan pää ulos. Sitä kipua, repeämisen sekä housuun paskantamisen tunnetta on aivan mahdoton kuvailla. Huusin ja kirosin jälleen sekä taisin muistaakseni toistella miten repeän ainakin kainaloihin saakka. Kätilö käski tarmokkaasti mun rauhoitua ja jatkaa ponnistamista, pian pää olisi ulkona.

Kello 22:33, viiden minuutin ponnistamisen ja huutamisen jälkeen syntyi pieni täydellinen tyttö joka parahti itkuun melkein heti. Niinkuin me vanhemmatkin, onnesta sekä helpotuksesta että nyt se on ohi. Vauva oli kauttaaltaan valkoisen kinan peitossa ja naama mustelmilla. Mustelmainen naama sekä verenpurkaumat molemmissa silmissä johtuivat nopeasta ulos tulosta kun vauva ei ollut laskeutunut ennen ponnistamisen alkamista.

Tino sai leikata napanuoran ja vauva nostettiin mun paidan alle lämpimään. Istukka syntyi aika nopeasti ja helposti mutta se oli hieman repaleinen ja sain ylimääräistä supistavaa lääkettä jotta istukkaa ei jäisi kohtuun aiheuttaen kohtutulehdusta. Vaikka vauva syntyi reilun mitoin; 4230 grammaa, 51 senttiä, päänympärys 36 senttiä en saanut kuin pienet repeytymät. Tikkejä laitettiin yhteensä kolme ja niistäkin yksi oli ”kosmeettinen”. Olo oli todella hyvä heti synnytyksen jälkeen vaikkakin todella,todella uupunut.

Synnytyksen kokonaiskestoksi tuli kuutisen tuntia. Tunnit tuntuivat älyttömän paljon pidemmiltä ja luulin synnyttäneeni ainakin 12 tuntia. Loppu hyvin kaikki hyvin, taas kerran selvittiin hengissä vaikka monta kertaa tuon kuuden tunnin aikana olisin voinut jättää leikin kesken. Elviran synnytyksessä mulle jäi todella kakka maku henkilökunnan suhteen mutta tällä kertaa en voi kuin hehkuttaa minua hoitaneita ihmisiä. Molemmat kätilöt sekä osaston muu henkilökunta olivat mukavia, ystävällisiä ja ottivat hyvin kaikki toiveeni huomioon. Synnytyksen hoitanut kätilö ohjeisti hienosti mua läpi koko synnytyksen ja tästä syystä synnytyksestä jäi todella hyvä mieli vaikka kivusta jouduttiin kärsimään tuskastuttavan kauan ja väsymys meinasi iskeä kesken kaiken. Vaikka kaikki meni paremmin kuin hyvin voin helpottuneena todeta; ei enää koskaan.*

*Naurattaa tämä lause näin kahden vuoden jälkeen, hupsista vaan taas. Joulukuussa taas mennään…

Avainsanat

Kommentit

Hei, Meillä juhlittiin kolmannen lapsen 1-vee juhlia tänänään. 😊
Ihana blogi sinulla oon tätä lukenu täältä kaks plussasta siitä astin kun oot täällä ollu. 😊 ja oon tykänny. Mukavaa ja leppoista odotusta sinulle ja perheellesi.

Laura

onnea sinnekkin vähän myöhässä 🙂 <3 voi kiitos kehuista ja kommentista! <3 ihanaa kun tykkäät lukea!

Opin kantapään kautta vihaamaan tuota ”täältä ei lähdetä ilman vauvaa” -fraasia.
Sehän on toki sellainen jokaisen synnytysosastolle menevän klassikko, ja toki useinmiten ihan tottakin.
Mutt todellisuudessa, toiset meistä todellakin lähtevät sieltä sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ehkä vauva jää osastolle hoitoon, ehkä se ei koskaan kotiin asti selviäkään.

Itse muistan sen mustan katkeruuden hetken, kun synnytyksen jälkeen kotiin lähtiessäni istuin yksin taksin takapenkille. Että ***** mikä sanonta, ajattelin.

Laura

voi mitä olet joutunut kokemaan, olet vahva <3

Tiedän mistä puhut. Itse myös joutunut poistumaan sairaalasta ilman vauvaa. Mutta katkeruudesta on päästettävä irti. Valitettavasti kukaan ei voi alkaa varomaan sanomisiaan siinä pelossa että joku loukkaantuu.
Elämä ei aina ole reilua. Tsemppiä.
Ja Lauralle tsemppiä raskauteen ja onnittelut ihanalle 2 vuotiaalle! 🙂 aika menee niin hurjan nopeaa!

Laura

<3 olen pahoillani sinunkin koettelemuksista! <3 ja kiitos paljon, aika todellakin lentää! <3

Sanonta kuuluu niihin samoihin huolettomia fraaseihin kuin ”ei väliä onko tyttö vai poika, kunhan on terve”.
(Tuota sanontaa olen sitten muuten aina osannut inhota).
Sillä ihan oikeasti, eihän ne kaikki terveitä ole.
Eikä kaikkea ”sairasta” onneksi näe eikä tiedä vielä vauvan syntyessäkään.
Onneksi.
Joskus olisi tehnyt mieli ravistella vähän ympäristöä sanomalla, että ei sen niin väliä, onko terve vai sairas, kunhan on tyttö…

Laura

minun mielestäni tässä sanonnassa ei ole mitään väärää. Miksi olisi väärin toivoa tervettä lasta? Eiköhän jokainen meistä toivo! Eivät kaikki todellakaan terveitä tosiaan ole, mutta silti yhtä rakkaita. Ei se mahdollisuus tee vääräksi toivoa tervettä lasta. Minä ainakin toivon<3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.