Yleinen
28.5.2017

Pahimpia äitiydessä ei olekkaan enää aamut.

Pahimpia äitiydessä ei olekkaan enää aamut.

Lastenhuoneesta kantautuu tasainen pienten jalkojen läpsytys kun kaksi jalkaparia lähestyvät meidän makuuhuonetta. Ne pysähtyvät sänkymme viereen ja kuiskaavat; äiti oletko hereillä? Huonosti nukutusta yöstä huolimatta avaan silmät hymy huulillani, koska tiedän näkeväni ensimmäiseksi kaksi maailman ihaninta lasta. Pörröiset, vielä vähän uniset hiukset aivan sikinsokin. Molemmilla on leveä hymy naamalla ja isompi pörrötukka kysyy menenkö tänään töihin? En mene, ja saan vastineeksi hurraa huutoja.

Talsimme alakertaan aamupesuille. Auringon valo tulvii verhojen välistä ja se saa nopeasti piristymään, vaikka taas viime yönä nukuttiin aika huonosti. Oma nukahtaminen kesti, kiitos kahden tunnin päiväunien ja kadonneen alkuraskauden väsymyksen. Menee hetki, ennenkuin tajuan etten tarvitsekkaan enää niin paljon unta. Myös tytöillä oli yöllä omat juttunsa, ja molemmat valvoivat melkein toista tuntia. Avaan verhot ja sisään tulviva auringonvalo paljastaa siivouspäivän tarpeen. Koitan olla välittämättä villakoirista, nyt on aika nauttia vain tästä hetkestä.

Aamukahvin rinnalla haaveilen isosta omakotitalosta. Talosta jossa lapsilla olisi omat makuuhuoneet ja säästyisimme yöbileiltä ehkä vähän paremmin, kun he eivät herättäisi toisiaan. Haaveilen isosta pihasta, omenapuista ja loppuiän kodista kunnes havahdun olohuoneesta kantautuviin tappelun ääniin. Voihan sisarusrakkaus ajattelen ja nousen ruokapöydän ääreltä.

Sovitaan, halitaan ja pyydetään anteeksi. Sitten jatkamme touhujamme. Minä kahvin hörppimistä, lapset Pipsa Possua ja viinirypäleitä. Ihana aamu. Ihanan hidas aamu. Ihanan aurinkoinen aamu.

Ihanaa sunnuntaita sinulle. 

Avainsanat

Kommentit

Pakko sanoa, että sait sunnuntai-aamun kuulostamaan aivan ihanalle. Rauhalliselle, ihanalle, rakkauden täyteiselle 🙂

Laura

Sitä se kyllä olikin <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.