Yleinen
19.3.2017

Voiko toisen ihmisen ylipainosta huomauttaa?

Voiko toisen ihmisen ylipainosta huomauttaa?

Olimme tänään isäni luona syömässä ja silmiini osui pöydällä oleva valokuva minusta. Valokuva on otettu vuonna 2011 tai 2102, en ihan tarkalleen muista. Valokuvassa olen minä, pyöreä minä. 17 kiloa painavampi minä. Fyysisesti huonovointinen minä. Kun sitä kuvaa vertaa pari vuotta aikaisemmin tai myöhemmin otettuihin valokuviin huomaa aika huikean eron. Tuo kuva on otettu aikana jolloin painoin enemmän kuin koskaan (okei, jos raskausaikaa ei lasketa..). Parissa vuodessa mopo karkasi käsistä ja paino lähti nousemaan salakavalasti. Tai eihän se salakavalasti noussut, minä vain lopetin vaa`alla käymisen kun paino ylitti 75 kilon rajan. En välittänyt itsestäni ja hyvinvoinnistani vaan suljin silmäni muutokselta. Muutos kuitenkin tapahtui niin hitaasti, ettei sitä päivittäin peiliin tuijottaessa oikein huomannut.

Muistan miten syksyllä 2012 menin työhöntulotarkastukseen ensimmäisen vakituisen työsuhteeni takia. Olin purkahtaa itkuun kun vuosien jälkeen jouduin kiipeämään vaa`alle ja näin lukeman; 85 kiloa. Hyi helvetti, oli ensimmäinen ajatukseni. Milloin minusta tuli näin lihava? Olen kasvanut liikunnallisessa perheessä ja harrastukset ovat aina olleet osa arkeamme. Mutta kun tuli teini-ikä, harrastukset pikkuhiljaa jäivät. Ja kun tuli ensimmäinen oma koti ja päätäntävalta ruoasta ja baarielämästä, alkoi pikkuhiljaa paino nousta.

Eron ja ensimmäisen ikioman kodin myötä paino laski kymmenisen kiloa. Kaikella muulla kuin terveellisellä elämällä. Matildan synnytyksen jälkeen sain kipinän elämäntaparemontista ja sillä tiellä ollaan edelleen, 17 kiloa kevyempänä ja vielä sitäkin tärkeämpää; hyvinvoivana Laurana. Syön paremmin, jaksan paremmin. Pienempi paino on vain sivuoire tästä kaikesta. Vaikka en voi kyllä väittää etteikö kevyempi peilikuvani miellyttäisi silmääni enemmän.

Kun katson vanhoja kuviani, se herättää inhoa. Miten olen voinut kohdella itseäni niin? Olin silloin myös onnellinen, en minä sitä. Mutta en todellakaan voinut hyvin. Muistan miten jouduin välillä lähtemään koulusta kotiin koska vatsani oli niin kipeä ja sekaisin. Gluteeni oli suurin syy siihen joka joskin vasta paljon myöhemmin löytyi, mutta tuskin ne kebabit ja hiilarihötöt sitä vointia paransivat.

Juttelin kerran erään ystäväni kanssa menneisyyden kiloista ja hän totesi; niin, kyllä sinä siinä yhdessä kohtaa aika paljon lihoit. Kysyin miksi hän ei sanonut mitään, koska olin itse silmäni siltä sulkenut? Hän vastasi ettei nyt sellaista voi toiselle sanoa, ei edes hyvälle ystävälle. Väitin että olisin varmasti ollut kiitollinen huomautuksesta, ehkä olisin aikaisemmin ottanut itseäni niskasta kiinni ja välttynyt monelta ikävältä wc reissulta. Mutta olisinko oikeasti osannut ottaa palautteen hyvin vastaan? Voiko toisen ulkonäköä kommentoida hyvinkin suoraan, jos tarkoitus on hyvä?

Ei voi. Ei ikinä. Kyllä ne ylipainoiset tietää että sitä ylipainoa on. Ei minunkaan farkkuni oikeasti siellä pyykissä kutistuneet ja kyllähän minä sen tiesin. Vaikka kuinka yritinkin silmäni asialta sulkea. Minua ei vain siinä elämäntilanteessa jaksanut kiinnostaa kroppani hyvinvointi, olinhan nuori ja tavallaan kuitekin terve. Pidin myös itsestäni, vaikka hivenen tuhti olinkin. Olin onnellinen, eikä ulkonäkö ollut keskeinen asia elämässäni vaan seikkailut. Hauskanpito ja ystävät. Kenelläkään ei olisi ollut oikeutta viedä sitä minulta. Kenelläkään ei olisi ollut oikeutta saada minua vihaamaan peilikuvaani. Vaan siltikin mietin, että entäpä jos olisin aikaisemmin puuttunut omaan tapaani elää? Entä jos joku olisi kertonut miten olin lihonnut ja sille ehkä kannattaisi tehdä jotain? Entä jos joku olisi sanonut että hei Laura, vaihdappa se hesemättö salattiin. Olisin suuttunut, todellakin suuttunut. Ja ruvennut vihaamaan itseäni.

Toivon että menneisyyden minä ja tämän päivän minä olisivat tavanneet. Tämän päivän minä olisi kertonut miten paljon jo pelkällä ruokavaliomuutoksella voi saada aikaan. Hän olisi sanonut menneisyyden minälle että vaikka oletkin jo onnellinen, voit olla vielä onnellisempi. Kun ei aina tarvitse miettiä ruokailun jälkeen että missä on lähin vessä. Kun ei aina tarvitse olla vatsakipeänä ja turvonneena. Kun jaksaa paremmin ja on energisempin, on myös onnellisempi.

Ja lopuksi on pakko vielä todeta että sama pätee myös niihin laihoihin ihmisiin. Ei heidänkään ulkonäköä ole kenelläkään oikeutta kommentoida. Sanoillasi voit loukata enemmän kuin arvaatkaan, ruumiinrakenteesta riippumatta. Miellyttävä ulkonäkö ei ole se The avain onneen, hyvinvointi on. Ja hyvin voi voida ulkonäöstä riippumatta.

 

Avainsanat

Kommentit

Ulkonäkökommentit on aina pahoja :I Koskaan ei voi tietää, että mikä se toisen kipukohta on.. Itse olen aina ollut ylipainoinen ja hyvin tottunut kommentteihin siitä. Lähinnä kommentteja on tullut vanhemmilta, mikä on vaikuttanut tosi paljon omakuvan ja itsetunnon kehitykseen..

Mutta kaunishan tuo kuva sinusta on! 🙂 Ja kaunis olet edelleen. Enemmän tuossa kuvassa pisti silmään tumma tukka kuin paino, siis nykyiseen verrattuna 😀

Mulla on itsellä vähän samanlainen kulku ollut painon kanssa. Ja juu, ei sitä kyllä silloin painavimmillaan todellakaan halunnut kuulla, kuinka on lihonut. Kyllähän sen peilistä näki, vaikka vielä konkreettisemmin sen on kyllä tajunnut just jälkeen päin, kun kattoo niitä omia, runsaampilihaisia kuvia, ja oma ajatus itsestä on vaan että ohhoh.

Mutta joo, kuvassasi on siltikin tosi kaunis nainen 🙂

Laura

voi kiitos ihana! <3 ja niimpä, jälkikäteen sen jotenkin huomaa paljon paremmin vaikka silloinkin tasan tarkkaan tiesi että sitä ylimääräistä painoa oli !

Sinä olet kyllä todella kaunis tuossakin kuvassa,tuhdimpana! Toisin kuin minä.Minä olen lihonut salakavalasti raskauksien jälkeen ja tunnen itseni todella rumaksi! Silti – olet ihan oikeassa,pahoittaisin kyllä mieleni jos ystäväni tulisi suoraan minulle sanomaan että oletpas lihava ja ruma.Vaikka niinhän se juuri on ja niinhän minä itse juurikin ajattelen. Hassua! Mutta nyt olen kyllä tiedostanut asian ja pikkuhiljaa,pienin muutoksin alkanutkin tehdä asialle jotain.Toivon,ja uskon että kesän tullen peilistä katsoo iloisempi,paremmin voiva,itseensä tyytyväisempi ja kauniimpikin minä! Sen kyllä sitten saa mielellään huomata muutkin,kiitos! Ja tässä matkallaan saa kyllä zemppaa!

Laura

kiitos ihana! <3 ja hei, tsemppiä sinne ihan kamalasti! <3 olen ihan varma että jos sinut näkisin niin ajattelisin ihan samalla tavalla kuin sinä minun kuvasta, kaunis olet joka tapauksessa ja aina! <3

Oma kokemus on että en kaipaa kommentointia koostani. Olen siitä itse kuitenkin tietoinen. Joku toinen voisi olla eri mieltä, mutta tunnen itseni enkä osaisi ottaa kommentointia mitenkään rakentavasti.
Tässä toki kannattaa muistaa, että kommentointia on monenlaista. Omista kokemuksista kirkkain on oman äiti haukkumassa 10-vuotiasta tytärtä läskiksi ja vetämässä päälleen tämän housuja, joten saatan olla kykenemätön suhautumaan neutraalisti.

Laura

apua, miten joku voi sanoa noin pienestä lapsesta! Tai ylipäätänsä kenestäkään ihmisestä, aivan kamalaa! 😮

Olen huomannut saman, että lihominen voi käydä todella salakavalasti :/ Itsekkin lopetin vaa’alla käymisen kokonaan jossain vaiheessa, eikä sitä peilistä huomannut, että kiloja oli tullut kunnolla.. Tai ehkä huomasin, mutta en tajunnut kuinka paljon. Jotkut ihmiset huomautti asiasta (hienovaraisesti tai ei-niin-hienovaraisesti), mutta ei se oikeastaan tilannetta auttanut: lähinnä tuli paha mieli ja itseinho hetkeksi. Nyt kun asian lopulta itse sisäistin ja olen saanut painoa pikkuhiljaa alaspäin, on itsetunto parempi kuin pitkään aikaan 🙂 Eikä ainoastaan painonpudotuksen takia, vaan sen takia kun on jotenkin vihdoin ”oivaltanut”, että herkkuja saa syödä, mutta hyvä olo tulee myös terveellisestä ruokavaliosta ja liikunnasta 🙂

Laura

hyviä oivalluksia, ne olivat myös minulle avainsana siihen elämäntaparemonttiin ! 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.