Yleinen
9.3.2017

Joskus on vaikea muistaa etteivät lapset ole tahallaan hankalia…

Joskus on vaikea muistaa etteivät lapset ole tahallaan hankalia…

Kun pieni ihminen on koko päivän ollut vieraskorea, se kyllä tuntuu. Niin kitarisoissa, tärykalvoilla kuin hermoissakin. Niin lapsilla kuin aikuisillakin. Koko hoitopäivänä kerätty ikävä ja sisään ahdetut tunteet pääsevät tällä hetkellä iltaisin valloilleen. Ja voin kaikkea muuta kuin ylpeänä kertoa, että tällä ammattikasvattajalla on ollut vaikeuksia pitää äänensä ja hermonsa kurissa. Aika komeasti kyllä välillä yritykseksi on koko homma jäänytkin…On myönnettävä, että näinä viime päivinä on välillä ollut vaikea muistaa etteivät lapseni ole tahallaan minulle ilkeitä ja hankalia.

Kun on koko päivän oltu erossa niin saahan se näkyä. Miksi se on niin vaikea muistaa silloin kuin sitä eniten tarvittaisiin? Miksei se ole mielessä silloin kun puolen yön aikana taapero vetää puolisen tuntia kestävät uhmaraivarit syystä että ei pääse hyppimään siskon sänkyyn? Miksi se unohtuu silloin, kun molemmat lapset huutavat kurkku suorana äitiä iltasuukkojen jälkeen? Miksi, miksi, miksi oi miksi meille äideille ei ole luotu ylijumalan hermoja!?

Illalla lastenhuoneen vihdoin ja viimein hiljentyessä tajuan miten kurja olen taas ollut. Toisaalta armahdan itseäni, olenhan minäkin vain ihminen. Mutta sen sijaan että menettäisin hermoni about miljoona kertaa, haluaisin olla miljoona kertaa taitavampi kasvattaja ja vanhempi. Ja kun ajatuksissani sitä olenkin. Ajatukset ja käytäntö vain sattuvat hyvin useasti eroamaan toisistaan aika tavalla täällä hullunmyllyn keskellä. Nimittäin tiedän tasan tarkkaan, että meidän lapset vain sattuvat nyt reagoimaan päivähoidon aloitukseen tällä tavalla iltaraivareiden ja kiukuttelun muodossa. Miksi se silti välillä unohtuu ja mietin lapsieni olevan vain tahallaan hankalia!? Tai ainakin käyttäydyn välillä niin, kuin luulisin heidän tahallaan kiusaavan ja ärsyttävän minua…

MINUAKIN VÄSYTTÄÄ JA HALUAISIN JO NUKKUMAAN olen pari kertaa tällä viikolla sanonut lapsilleni vähän liiankin kovaan ääneen, ja vähän liiankin kiukkuisesti. Kun tahtoisin oikeasti heille sanoa: äiti tietää että teillä on ollut ikävä. Äiti tietää että tämä tarkoittaa teidän rakastavan äitiä. Äiti tietää että olette kokeneet päivällä turvattomuutta ja padonnut tunteitanne. Ja nyt on se hetki kun koette että on turvallista näyttää ne tunteet. Saada niihin tukea tietäen että ei tuo hullu hermoriekale teitä ikinä hylkää, vaikka miten kiukuttelisitte.

Äiti kyllä tietää. Mutta äiti myös tuntee. Ja välillä tuntee ettei ne hermot riitä ja vajoan sinne uhmaraivoajan tasolle. Mutta se on ihan okei. Jos lapset tietävät että minulle on turvallista kiukutella enkä lähde mihinkään, niin samalla tavalla minäkin tiedän; vaikka kuinka jonakin iltana kilahtaisin ja olisin huono kasvattaja, minua rakastetaan silti.

Luimme tänään iltasaduksi Ainon äiti on vihainen kirjan ja se jostain syystä kuvastaa tätä viikkoa paremmin kuin hyvin…Elvira totesi lopuksi viisaana pienenä ihmisenä: Äidit nyt joskus vain suuttuvat.

Nyt suklaata. Ja luojan kiitos isin iltavuoron tältä viikolta oli tässä…

Avainsanat

Kommentit

Meidänkin taapero purkaa päiväkoti kiukkujansa iltaisin ja viikonloppuisin. Ja vaan äitiin. Isin kanssa on ilopilleri ja hymypoika, mua puree (!!!!), kierii lattioilla ja karjuu ja kiukkuaa. Ai että on vaikea pitää hermoja kurissa ja varsinkin kun iskä on usein iltaisin töissä.
Sitten kun poika nukahtaa, iskee huono omatunto ja käyn supattamassa kuinka paljon rakastan.

Tekee hyvää lukea, että muidenkin hermot paukkuu, kiitos rehellisestä vertaistuesta!
T.Tiia

Laura

ole hyvä ja sama kiitos sinulle, ihana kuulla etten ole ainut! <3 myöskin tuossa asiassa että isälle ollaan aika enkeleitää 😀

Mun pitää kans lukea tuo kirja lapsille (tai itelleni)! Tuttuja tunteita.. tsemppiä arkeen 😊

Laura

nää ainot on kyllä ihan parhaita, aivan meidän lemppareita! 🙂

Niinpä! Ihan samanlaisia ajatuksia täälläkin. Se, että on ammattikasvattaja, tuo kyllä itselle ihme paineita, ja sit myös pettymyksiä siihen, että ei pystynytkään toiminaan, niin kuin ideaalisessa tilanteessa olisi toiminut.. Kotona olen tällä hetkellä, mutta niin on 1,5v uhmistelijakin 😀 Välillä on semmosta settiä minityypillä, että huh huh 😀
Miksi, oi miksi se hermo ei ole samanlainen, kuin mitä töissä vieraille lapsille? Ennen omaa lasta olin ajatellut olevani niin pitkäpinnainen ja hoitavani kaikki ongelmatilanteet pedagogisesti niin oikein, että. Mutta joo, koitan armahtaa itseäni <3

Laura

!! AAAMEN!!! miksi ne hermot ovatkin niin paljon pidempiä muiden lasten kanssa!!! 😀 ja nuo paineet, niimpä! On hyvä neuvoa miten kuuluisi toimia kun itse tekee sitten aivan päinvastoin 😉 mutta armoa, sitäpä juuri meille! 😀

Täällä yks hermoraunioäiti myös.. viimeaikoina ollut vaan niin raastavaa! Luin tuon kirjan noin vuosi sitten esikoiselle, kun elettiin vielä leppoista aikaa ollessani äitiyslomalla, tuolloin kolmevuotiaani tuumasi: ”onneksi meidän äiti on ihan kiltti” :’D Enpä oo uskaltanu kysyä, vieläkö äiti on kiltti…

Laura

hahahhaa kysypäs vaan ihan rohkeesti 😉 😀 ihanaa etten ole ainoa! <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.