Yleinen
5.10.2017

Äiti, miksi kukaan ei ole kaverini?

Äiti, miksi kukaan ei ole kaverini?

Mainos

Kaupallinen yhteistyö: Veikkaus

Voitte kuvitella, että otsikossa oleva kysymys on yksi raastavimmista kysymyksistä, mitä vanhempi voi lapseltaan kuulla. Ei vain siksi, että siihen ei tiedä vastausta, mutta myös siksi, että lapsen suru ja tuska kysymyksen takana on jotain sellaista, mitä ei kukaan vanhempi toivoisi lapsensa kohtaavan.

Minulle tuo kysymys on valitettavasti esitetty. Pieni eskari-ikäinen poikani otti minua kädestä kiinni, katsoi minua suurilla silmillään ja kysyi ”äiti, miksi kukaan ei ole kaverini?”. Voi rakas poikani, kunpa olisinkin osannut siinä tilanteessa häntä auttaa. Pystyin ehkä arvailemaan syitä, mutta sitä, miksi hän oli jäänyt aivan yksin, eikä tilanteeseen oltu aikuisten puolelta puututtu, en osannut vastata.

äidin sylissä

Lapsi, joka saa hellyyttä, oppii rakastamaan. Lapsi, jota rohkaistaan, oppii luottamaan itseensä. Lapsi, jota kiitetään, oppii olemaan kiitollinen. Lapsi, joka näkee annettavan omasta muille, oppii olemaan huomaavainen. Lapsi, joka saa tietoa, oppii tuntemaan viisauden. Lapsi, joka elää onnellisena, löytää rakkauden. – Ronald Russell – Äidin vaatteet: House of Brandon

Yksinäinen poikani

Poika meni innoissaan eskariin, hän halusi saada sieltä uusia kavereita. Kavereita tulikin nopeasti. Sosiaalinen ja puhelias lapsi tutustui helposti uusiin tuttavuuksiin ja piti oikeastaan jokaista uutta tuttavuutta heti ystävänään. Eskaripäivän jälkeen olisi pitänyt aina päästä uusille kavereilla kyläilemään ja tähän kodin lähelle poika saikin mennä halutessaan. Me vanhemmat oletimme, että kaikki oli ihan hyvin. Poika oli kuitenkin aivan liian innokas ja kavereiden iholla koko ajan. Poika olisi vain halunnut olla osa joukkoa, mutta työnsikin tietämättään kaikkia itsestään loitommaksi.

Poika jätettiin ulos leikeistä toisten lasten toimesta toistuvasti. Henkistä kiusaamista jatkui meidän vanhempien tietämättä eskarissa pitkäänkin. Esikoulussa keskityttiin vain pojan huonoon käyttäytymiseen, siihen johtaneet seikat eivät tulleet tässä vaiheessa vielä ilmi. Poika alkoi häiriökäyttäytymään saadakseen toisten lasten huomion. Sen sijaan, että opettajat olisivat ryhmäyttäneet yksin jääneen pojan ryhmään mukaan, he eristivätkin pojan yksin toiseen huoneeseen häiritsemästä muita lapsia.

Vapaa-aikana kiusaaminen oli sitä, että eskarissa lapset sopivat poikani kanssaan tapaamisia ja kukaan ei koskaan tullut paikalle. En pysty edes laskemaan, kuinka monta kertaa poika odotti täällä kotona innokkaana ”Villeä” ja ”Leoa”, jotka lupasivat tulla eskarin jälkeen leikkimään. Ville ja Leo eivät koskaan tulleet. Tapaamisia sovittiin puistoihin ja kentille, joissa poikani värjötteli tuntitolkulla odottaen lapsia, jotka eivät koskaan saapuneet. Välillä treffit sovittiin kaverille, jossa kukaan ei avannutkaan ovea pojalleni ja verhojen välistä kurkittiin ja naureskeltiin porukalla. Me vanhemmat yritimme sanoa, että eivät ne kaverit varmaankaan taaskaan tänään tule, mutta poika sitkeästi odotti ja uskoi muista hyvää. Aina hän joutui pettymään ja tuttuun tapaan suru purkautui kiukutteluna ja raivareina.

Yksi surullisimmista tapauksista minulle äitinä oli kun yksi eskariryhmän pojista piti syntymäpäivät ja jätti ainoastaan minun poikani kutsumatta syntymäpäivilleen. Tämä kyseinen syntymäpäiväsankari oli vielä se poika, jota omani ihaili suuresti. Sitä en ymmärrä vielä tänäkään päivänä. Pidimme sitten omille pojillemme omat pikkubileet samana viikonloppuna kotona ja saimme pojan pahaa mieltä hieman lievitettyä. Vaikka eihän tuon ikäinen pieni poika oikeasti mitenkään pysty ymmärtämään, että miksi hän ja hän vain ainoastaan ei pääse eskarikaverin syntymäpäiville, sinne minne kaikki muut samasta ryhmästä pääsevät. Lopulta kyllästyin vapaa-ajan kiusaamiseen ja keksin meille jokaiseksi päiväksi jotain menoa, jotta poika ei voinut sopia tapaamisia ”kavereiden” kanssa mihinkään.

Hyvä koulu pelasti

Nyt poikani on jo koulussa. Ensimmäisestä koulupäivästä lähtien meno muuttui. Poikaa ryhmäytettiin opettajien toimesta muuhun porukkaan ja samalla hänelle annettiin myös tilaa olla omanlaisensa. Luokan oppilaiden vanhempien panos oli myös merkittävä. Jos poika jäi ulos leikeistä ja laitoin siitä viestiä vanhemmille, niin he reagoivat asiaan ja juttelivat omien lastensa kanssa. Seuraavana päivänä poika otettiin taas mukaan leikkeihin. Olen tästä ikuisesti kiitollinen näille muille vanhemmille. Tätä jatkettiin jonkin aikaa ja loppujen lopuksi mitään viestejä ei enää tarvinnut lähetellä. Poika oli mukana porukassa ja siellä pysyi. Välillä poika vieläkin muistelee sitä aikaa kun hän oli yksin. Jokainen kerta hän toteaa onnellisena, kuinka onnekas nyt onkaan kun hänellä on kavereita ja ystäviä.

Minä muistelen pojan eskariaikaa vieläkin todella surullisena. Lapsethan vasta harjoittelevat ja he eivät vielä osaa samanlailla ajatella muita, mutta aikuisten pitäisi osata. Aikuisten pitäisi osata ohjata lapsia leikkimään yhdessä ja löytämään ne keinot miten tullaan toimeen yhdessä, vaikka ei parhaita ystäviä koskaan oltaisikaan. Niinhän se menee työelämässäkin, eihän ketään saa kiusata. Ja vaikka joku olisi erilainen, eikä hänen kanssaan haluaisi olla vapaa-aikana tekemisissä, niin työt tehdään yhdessä kuitenkin asiallisesti.

Hyvänä esimerkkinä onnistumisesta on toisen poikani eskari tapahtumat, jossa yhtä lasta jätettiin ulos porukasta. (kyse ei ole nyt minun pojastani). Lapsi alkoi häiriökäyttäytymään ja toimi agressiivisesti muita lapsia kohtaan, koska ei osannut käsitellä asiaa muuten. Eskarin opettajat tarttuivat heti asiaan. He pyysivät meitä muita vanhempia puhumaan lapsillemme siitä, että ketään ei saa jättää yksin ulos leikeistä, eikä kiusata. Eskarissa opettajat myös aktiivisesti ryhmäyttivät tuota ulkopuolelle jäävää lasta mukaan porukkaan sisään. Ei mennyt pitkääkään, kun kaikki leikkivät nätisti yhdessä. Tilanne ohitettiin alle kuukaudessa. Loistava esimerkki siitä miten pitäisi toimia ja kuinka aikuisten toiminnalla on aivan mielettömän suuri merkitys lastenkin toimintaan.

Jos lastasi kiusataan…

1. Tartu tilanteeseen heti

Älä vähättele lapsen tunnetta. Älä jätä lasta yksin selviämään siitä, että hän kokee tulleensa kiusatuksi. Ole kiinnostunut ja selvittele tapahtumien kulkua.

2. Keskustele lapsen kanssa

Keskustele kiusaamiseen johtaneista syistä, onko niitä? Keskustele miten lapsi voisi mahdollisesti välttää tilanteet joista kiusaaminen alkaa. Onko pakko olla tekemisissä kiusaajien kanssa? Miksi kiusaajat kiusaavat? Vahvista lapsen itsetuntoa, kiusaajan sanat eivät tee sanomalla tarusta totuutta. Tätä toistan omille lapsilleni paljon.

3. Keskustele aikuisten kanssa

Tärkeintä on toimia. Ole rohkea ja ota yhteyttä kouluun, ota yhteyttä kiusaajan vanhempiin, ota yhteyttä kiusaajaan. Ole asiallinen ja kuuntele toisenkin puolen versiot tapahtuneesta. Jos vastassa on fiksu ihminen, niin saatte yhdessä selvitettyä asian niin, että kiusaaminen loppuu. Aina se ei valitettavasti onnistu, mutta yrittää pitää. Ainakin lapsesi näkee, että teet kaikkesi auttaaksesi häntä.

Kukaan ei varmasti halua olla yksin! Ollaan siis yhdessä!

 

 

Kiusaamisen kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Moni järjestö, joka saa toimintaansa tukea Veikkauksen pelien tuotosta, auttaa kiusaamista kohdanneita. Tässä  esimerkkejä: Suomen Sovittelufoorumi, Pelastakaa Lapset, Mannerheimin Lastensuojeluliitto MLL, Aseman Lapset, Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus VALOPILKKU (Harjulan setlementti), Walter, Barnavårdsföreningen i Finland, Lastensuojelun keskusliitto, Väestöliitto ja Suomen Mielenterveysseura. 

Veikkaus on kotimainen peliyhtiö, ja meillä on erityinen tehtävä. Haluamme, että pelejämme pelataan turvallisesti ja maltilla. Pelaajien ansiosta yhteiseen hyvään  kertyy yli miljardi euroa vuodessa. Pelien tuotoilla tarjotaan mahdollisuuksia parempaan elämään. 

 

Lue myös:

7 pojan äiti vastaa 7:ään kysymykseen

Onko se valeraskaus

Avainsanat

Kommentit

Esikouluosuus oli tekstissä kuin meidän pojasta kirjoitettua. Tosin emme antaneet hänen eskarilaisena vielä itsekseen sopia leikkitreffejä, vaan vielä päiväkoti-iässä tapaamiset sovittiin vanhempien kautta.
Kotioloissa pojalla oli huikeat, pitkäkestoiset ja mielikuvitukselliset leikit, mutt päiväkodissa pitivät lasta täysin leikkitaidottomana. Minä pidin lasta hyvin sosiaalisena, puhuihan hän itselleen kavereita vierailta leikkipaikoilta aina nanosekunnissa, mutta päiväkodissa sosiaaliset kaveritaidot koettiin lapsen heikkoudeksi.
Miksi näin?
Lapsi oli kuvailemasi kaltainen, innokas ja ”iholle tuleva”. Hän ei päiväkodissa malttanut leikkiä mitään, vaan ärsykeherkkänä liihotteli vain leikistä toiseen ”sotkien mennessään ja tullessaan aina muiden leikit”. Hän on varustettu aivan valtavalla positiivisella energialla, mutta se energian määrä oli useimmille kavereillle (ja/tai heidän vanhemmmilleen) liikaa. Lapsi ei ole eikä ollut silloinkaan agressiivinen tai arvaamaton. Hän oli innokas ja energinen.
Eskarivuoden päätteeksi hänelle diagnostisoitiin ADHD.

Toisin kuin sinun tarinassasi, meillä suurin ”kuoppa” kaverisuhteissa koettiin ekaluokalla. Lastani ”kiusasivat” kavereiden vanhemmat. Erilainen lapsi ei saanut tulla kylään, vaan ovi lyötiin kiinni hänen nenän edestään. Eli kun koulun jälkeen kolme poikaa kävelee pekan kotiin sisään, lyödään ovi pekan äidin toimesta kiinni sen neljännen lapsen naaman edestä ja hänet jätetään yksin ulos.
Synttärikutsuja oli turha odottaa, ja siinä missä sisarukset ramppasivat kaverisynttäreillä, keskimmäinen ei saanut kutsua koskaan.

Aika on helpottanut.
Olen kiitollinen niille muutamille äideille, joiden kotiin poikani oli erilaisenakin tervetullut. Yksikin kontakti kerrallaan kannattelee. Sisaruksisga on ollut apua lapsen itsetunnolle myös.
Ulkopuolisuutta kokeneesta lapsesta on kasvanut hurjan sensitiivinen ja myötätuntoinen näkemään muiden ulossuljettujen asema. Vaikka hänellä itsellään onkin nyt kavereita, hänen on helppo nähdä myös ne, joilla ei ole, ja lähestyä heitä. Se on ehkä parasta, mitä raskaasta ajanjaksosta saattoi seurata.

Jonna-Emilia

Ihan itku tuli kun mietin tuota hetkeä kun aikuiset ihmiset lyövät oven lapsen naaman edestä kiinni 🙁 Miten aikuiset voivat olla noin sydämettömiä. En nyt sekottanut tähän tekstiin tätä, mutta tällä pojallani on myös adhd. Taitavat nuo kuvaamani ja sinunkin kuvaamasi piirteet olla adhd lapsille tyypillisiä. Ja sama juttu, se iloisuus ja energisyys käänneettiin huonoksi asiaksi. Voi miten suuri merkitys vanhemmilla ja opettajilla onkaan! Toivon.todella, että teidänkin eteen tulee ihanampia ja osaavampia ihmisiä myöhemmin. Minkä mallin ne aikuiset antavat elämästä jos erilainen lapsi suljetaan ulkopuolelle? Miten he opettavat suvaitsevaisuutta lapsilleen. Miksi meidän kaikkien pitäisi edes olla samanlaisia? Eikö ole vain rikkaus, että meitä on monenlaisia täällä. Kunhan et tee toisille pahaa eikä pahoita toisten mieltä.

Tää nyt ei liity mitenkään tähään postaukseen ja olen pahoillani siitä. Ihan ekaa kertaa luin tekstejäsi ja olen todella hämmentynyt siitä, että olemmeko oikeasti suurin piirtein ainoita aikuisia naisia, jotka haluavat olla luonnollisia ja opettaa sitä esimerkkiä myös pojilleen? Tykkäsin todella paljon kirjoituksestasi missä kritisoit ulkonäköasioita, sillä ajattelen samoin kanssasi. Voisitko ehkä tulevaisuudessa vielä kirjoittaa noista? Mun mies (ihan mielettömän hyvän näköinen ja 18v oltu yhdessä) ainakin sanoi, että inhoaa kaikkia tekoripsiä ja hiuksia ja että näkee aina jos jollain on feikkiripset ja se jos mikä on niiden kavereiden piirissä turn of….mies selitti sen sillä että ei halua itelle naista, joka joutuu feikkaa joka viikko omat ripsensäkin ..ja yleensä ne naiset on muutenkin tosi rumia, kun oma kauneus ei riitä ja miehet kyllä huomaa sen! Tottakai saat tehdä itsellesi mitä haluat, mut mun ja mun miehen mielestä on luonnotonta esittää jotain muuta kuin olet, kasvattaa lapsesi siihen luonnottomuuteen…ja hei!Miksi monet eroavat? Löytyisikö osasyy täältä? Kaikkihan nykyään eroaa? Miksi niin moni pari eroaa?? Koska nainen/mies kokee itsensä huonoksi johtuen ulkonäköpaineista? Pienistä asioista nää jutut lopulta lähtee, voin sanoa kokemuksesta ja meidän vanhempien pitäis lopettaa pinnallisuuden kylväminen? Ja ne kiusaajat löytyy juuri niistä perheistä, joissa äidilläkin on silikoonit, miksi ei sulla Nella 16v???Kun mutsikin otti, miksi olet tollainen lauta, ja btw…mun mutsil on hyvät irtoripset, mis teidän ripset on? Mutsi antoi esimerkkiä miltä naisen kuuluu näyttää…surullista mutta totta on ollut monenkin perheessä mitä olen saanut kuunnella…..

OMGD! Tota miehet nyt yleensö sanoo omalleen just näitä ”en tykkää pinnallisista” mutta pian huomaat ettei ihminen voi laput silmillä kulkea. Kaikki miehet katselevan huomiota herättäviä/meikattuja naisia kuten myös varmaan luonnollisia naisia. Onko miehen tehtävä tukea puolison huonoa itsetuntoa väärällä tavalla tyyliin ”kulta en tykkää luurangoista, olet parempi kuin nuo aliravitut naiset” jos olet lihava etc. Miksi miehen edes tarvitsee lähteä tuollaiseen mukaan? Eikö kaikki naiset saa näyttää miltä haluavat. Oma ohjeeni on että ei itse tuijottele niin paljoa peiliin niin vähenee se muiden naisten arvostelu molemmilta. Jos joku haluaa meikata tai joku ei mitä se kenellekään kuuluu. Pinnallinen voi olla myös muuten kun meikkaamatta. Esimerkiksi ostamalla merkkivaatteita, tietynmerkkisiä laatuautoja, elektronisia välineitä, lukemalla tiettyjä (tai oikeastaan kaikkia) naistenlehtiä, valmistamalla jotain muodissa olevaa ruokaa, laittamalla itsestään kuvia nettiin (oli luonnollinen tai ei) etc. En pitäisi pinnallisuutta minään meikkaus-ei meikkaus-keskusteluna vaan laajempana käsitteenä. Myös tietty tapa käsittää asioita on mielestäni sitä.
Mitä tuohon lapsen temperamentti keskusteluun kantaa ottaisin, sanoisin että ainakaan luokanopetuskessa ei enää opetussuunnitelmassa kannusteta tekemään jaottelua ”kiltti ja rauhallinen” vs. ”villi, suurisuinen ja omapäinen” tms koska se mikä temperamentti lapsella on ei mitenkään vähennä lapsen taidollista tai tiedollista osaamista, älykkyyttä eikä myöskään ole tae esimerkiksi siitä ettei lapsi kiusaa. Rauhallinen ja arka lapsi voi omata yhtälailla narsistisina piirteinä näkyviä käytösmalleja, joita aikuinen saattaa pitää hyvänä itsetuntona, kun taas ”villiksi” leimattu lapsi voi ola kiusattu, ulkopuolelle jätetty ja siksi säheltää tai olla ”erityisherkkä” tms. Olen monesti myös miettinyt sitä asiaa, miten rauhallinen lapsi voi olla kasvatuksessa tietyllä tavalla tukahdutettu ja siksi tietää miten käyttäytyä ulkospäin mutta omanikäisten seurassa paha olo voi purkautua passiivis-agresssiivisena kiusaamisena. Aina kun näkee tällaisen rauhallisen lapsen, en menisi heti sanomaan että hän on välttämättä sen kiltimpi, kuten en myöskään menisi tuomitsemaan ”säheltävän” lapsen persoonaa, ennen kuin näkee mistä se johtuu.

Hämmennyin tekstisi ristiriitaisuudesta. Sanot, että ”meidän vanhempien pitäisi lopettaa pinnallisuuden kylväminen”, kun samalla haukut kuitenkin muita naisia rumiksi ja ylistät, että oma luonnollisuutesi riittää. Onko käynyt mielessä, että muut eivät välttämättä laittaudu kauniiksi sinua tai miestäsi varten? Ja että jonkun mielestä luonnollisuus on tylsää kun taas näyttävät ripset ovat juuri ne kauneimmat? Jos haluat näyttää lapsillesi esimerkkiä siitä että ulkonäköasioilla ei ole merkitystä, älä itsekään kiinnitä huomiota niihin. Anna jokaisen näyttää omanlaiseltaan äläkä tuputa ”luonnollisuus on parasta”-mielipidettäsi muille.

Jonna-Emilia

Nyt olisi vähintään nähtävä se kohta tekstissä missä haukun muita naisia rumaksi? Aika ikävää vääristellä toisen tekstiä. Ymmärrän toki pointtisi siinä mielessä, että itsekin tämän tekstini myöhemmin lukiessani mietin, että selitinpä ehkä vähän huonosti tämän ajatukseni ja siinä mielessä on ihan ymmärrettävää, että se esimerkiksi sinusta vaikutti ristiriitaiselta. Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmiset tuhlaavat aivan liikaa rahaa ja aikaa ulkonäköönsä nykyaikana ja sitä ajatusmallia en missään nimessä halua lapsilleni opettaa. Se liittyy enemmänkin arvoihin ja siihen mitä me tässä meidän perheessänne arvotamme. Arovojahan me kaikki muutenkin opetamme omille lapsillemme, se miten näemme maailmaa on aika pitkälle vanhemmiltamme opittua. Minusta joka tapauksessa jokainen ihminen on kaunis sellaisena kuin on ja nimenomaan luonnostaan on. Ihmisten pitäisi arvostaa erilaisuutta ja olla ylpeä siitä, että ei näytetä kaikki samalta. En näe mitään upeaa siinä, että yritetään epätoivoisesti kaikki näyttää tismalleen samalta. Nämä nyt on tottakai makuasioita ja tämä olikin vähän tällainen ”mielipidekirjoitus”. Sinun näkemyksesi siitä, että luonnollinen kauneus on tylsää on aivan yhtä mielipide kuin minunkin.

Ei kukaan ole väittänyt sinun haukkuvan muita rumiksi. Kommentti oli osoitettu nimimerkille saara.

Jonna-Emilia

Pahoittelut, nämä kommentit tulee minulle hyväksyttäväksi siten, että en näe koko viestiketjua. 🙁

Jonna-Emilia

Niin ja meillä siis sama. Miehen naismaku on myös aika luonnollinen. Toistaiseksi pojatkin näyttävät arvostavan luonnollisuutta.

Jonna-Emilia

Kyllä me taidetaan olla valitettavasti häviävä luonnonvara. Luonnolliset naiset. Mielelläni kirjoittaisin aiheesta uudestaan, mutta nyt taitaa olla sellainen murrosvaihe menossa, että aikamoiseen ryöpytykseen joutuu jos kehtaa esittää eriävän mielipiteensä tästä pinnallisesta ja teennäisestä maailmasta ja kauneuden tavoittelusta mikä nykyään on valloillaan. En ehkä nyt jaksa sitä sotaa mikä siitä syntyy. Enkä edes halua oikeasti pahaa mieltä kenellekään aiheuttaa, selvästi sitä kuitenkin tulee jollekin jos kyseenalaistaa tämän nykyisen teko kauneuden. Olen sitten ajatellut keskittyä enemmän tähän poikien äitiyteen näissä omissa teksteissäni. Ehkä myöhemmin taas. 🙂

Mutta tottahan se on, että kasvatan omat poikani arvostamaan aitoja ihmisiä. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ja ymmärtämään erilaisuutta ja sitä, että meitä on täällä monen näköistä. Ei kaikkien ole tarkoitus näyttää samalta. Tottakai jokaisella on oikeus tehdä ulkonäölleen mitä haluaa, mutta minusta se kertoo muistakin arvoista kuinka paljon keskittää energiaansa oman ulkonäkönsä paranteluun. Se onkin sitten jo ihan oma alueensa, mutta samankaltaisia arvoja edustavat ihmiset ne usein muutenkin ovat niitä kenen kanssa me kaikki haluamme aikaamme viettää. Toki toivon, että tulevat miniät olisivat samat arvot omaavia neitokaisia kuin meidänkin perhe. Valinta on toki poikien oma.

Itseäni jännittää niin kamalasti esikoisen koulun aloittaminen, juurikin siitä syystä että jos kavereita ei löydy tai koulussa kiusataan. Varsinkin kun olemne romaneja. Ja tunnetusti romaneja jopa aikuiset ihmiset syrjii/kiusaa..

Jonna-Emilia

Kuulostaa kurjalta, ehkä pelosta kannattaisi puhua jo etukäteen opettajan kanssa? Olisiko lapsella vanhoja tuttuja kavereita tulossa samalle luokalle?

Meillä esikoinen oli nuorempana helposti ryhmästä ulos jäävä tyyppi, lähinnä omasta aloitteestaan. Hänen oli vaikea ottaa kontaktia muihin, kysyä voitko leikkiä mun kaa tai kysellä pääseekö leikkiin mukaan. Mutta hyvin taitavan päiväkodin ryhmän aikuisten toimesta poika oppi leikkimään muiden kanssa ja tekemään aloitteen myös itse. Nyt tokaluokkalaisena hallitsee sosiaaliset tilanteet ja osaa leikkiä ja osaa mennä juttelemaan muiden kanssa. Lasten kohdalla aikuisten on katsottava ja tarvittaessa ohjattava lapsia leikkimään keskenään. Toiset tarvitsevat harjoitusta enemmän ja niin päiväkotiryhmät kuin koululuokat on kauden alussa ryhmäytettävä, jotta lapset toimivat todella yhteen hiileen. Hyvin tehty ryhmäytys palvelee kaikkia, niin oppimista kuin lasten kaverisuhteita. Mekin asumme Järvenpäässä, ja meillä lähipäiväkoti sekä koulu ovat hyvä maineiset ja tähän asti myös maineensa veroisia. Toivon, että kaikissa päiväkodeissa ja kouluissa sekä vanhemmat tiedostavat aikuisen vastuun.

Jonna-Emilia

Kyllä se aikuisten vastuu on todella suuri, eikä siltä voi käsiään pestä niin vanhemmat kuin varhaiskasvatuskaan. Opettajista puhumattakaan. Olemme siis samoilla linjoilla. Kiva kun teillä on mennyt hommat oikein.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.