Yleinen
10.7.2016

Kuopukseni rakkaani

 

Ennen esikoista, oli monikin asia kasvatuksessa etukäteen selvää. Tuleva vauvani nukkuu omassa sängyssään, taaperoni syö ruokapöydässä ruoka-aikaan ja koululaiseni tekee läksyt kiltisti kotona, heti koulun jälkeen. Jokainen vauvan edistysaskel kirjataan ylös paperille. Milloin tuli ensimmäinen sana, milloin ensimmäinen kakka pottaan ja millainen oli ensimmäinen koulupäivä. Mitä nopeammin nämä kaikki tapahtuu, niin sitä parempi.

Sain lapsen, toisen ja kolmannenkin. Sitten syntyi kuopukseni. Kaikki aikaisemmin suunnittelemani unohtui. Kuopukseni elää ihan omanlaista lapsuuttaan. Hän pääsee aina viereen nukkumaan, minun vauvani. Hän kävelee pitkin kämppää voileipä kädessä ja tahmaa pikku kätösillään kaikki paikat tahroihin, se ei haittaa, minun vauvani. Hän istuu sylissä aina kun haluaa ja oikeastaan aika usein myös silloin, kun ei haluaisi , minun vauvani. Hän edistyy ja oppii miten itse vain haluaa, omassa tahdissaan, mitä väliä, minun vauvani.

Kuopukseni on vielä pieni, mutta en usko, että hän kasvaa minun silmissäni oikeastaan koskaan isoksi. Todennäköistä on, että kaikki äidin pojat, ovat aina äidin poikia, vaikka aikamiehiä olisivatkin. Mutta kuopukseni…. hän on aina minun vauvani.

äiti syöttää maitoa vauvalle

Kuopukseni rakkaani, Ollie.  Photo: Brendan Delany

Lue myös: Näitä asioita en tiennyt pojista, ennen kun sain omia.

Miksi pojat ovat niin ihania?

Avainsanat

Kommentit

Juu eihän ne muut lapset ole yhtään tärkeitä. Vain se kuopus joka lellitään pilalle. Unohtukoot se koko muu lauma. Äidin vauva, äidin rakas, äidin kulta, äidin vauva!!!

Jonna-Emilia

😊 Onneksi meidän alakouluikäisetkin ymmärtävät tämän huumorin 😊

❤ pojat 12v, 9v ja 6kk ❤

Itse olen kuopus.
Muistan lapsiudestani sen syyllisyyden tunteen, kun väistämättä kasvoin (tietysti) isoksi minäkin. Kun sai aina kuulla näitä ”meidän vauva” ja ”älä nyt sinäkin, jo noin isoksi kasvanut” -fraaseja, sitä lapsen mielessä aistii aikuisista haikeuden. Vaikka leikillään sanottaisiinkin, totta toinen puoli.
Kun vanhemmat sisarukset menivät kouluun, lakkasivat leikkimästä barbeilla tai ylipäätään tarvitsemata lelujaan, olin vielä minä. Minun huoneeseeni kannettiin se toistenkin lapsuus. Mutta kun minä luovuin leluistani, tarkoitti se sitä, että koko perheen oli luovuttava. Ei ollut enää nuorempaa, jonka huoneeseen työntää.
***
Pyrin tietoisesti välttämään itse kuopukseni kuullen näitä lauseita. Kasva vain, niin sinun kuuluukin!

Jonna-Emilia

Totta kyllä tuokin. Meillä toistaiseksi kuopuksemme on myös veljiensä lemmikki. Toisaalta siihen ei vaikuta ainoastaan hänen paikkansa perheen pienimpänä, vaan myös se, että hän on äärimmäisen herkkä ja pelokas pieni poika. Täysin erilainen, kuin muut rämäpäämme. Hänestä siis haluaa huolehtia koko perhe. Saa nähdä ärsyttääkö tämä kuvio joskus isona vielä kuopustamme.

Kyllä. Juuri näin:)

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.