Yleinen
22.6.2016

Elämäni ADHD pojan äitinä

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka helppoa ja sujuvaa arkemme on neljän poikamme kanssa, ihmisten ennakkoluuloista huolimatta. Helppoa se pääsääntöisesti onkin, mutta elämäämme värittää myös yhden poikamme tarkkaavaisuushäiriö, eli adhd. Diagnoosia ei ole koskaan vahvistettu neurologisilla testeillä, mutta ammattilaisten mielestä asia on päivänselvä, eikä mitään tarkempia tutkimuksia tarvita.

Pieni eloisa poika

Poika oli mitä helpoin vauva. Eläväinen kylläkin, pojan jalat ja kädet viuhtoivat vimmatusti jatkuvasti, eikä hän oikeastaan koskaan vain köllötellyt liikumatta. Ihana ja hyvin nukkuva vauva kuitenkin. Epäilykset jostain erilaisesta heräsivät vasta, kun poika täytti vuoden.

Taaperona poika alkoi saamaan raivareita, pukiessa, kaupassa, leikkiessä, syödessä. Se oli vaativaa aikaa. Kulkeminen julkisilla paikoilla oli jännittävää, koska koskaan ei tiennyt milloin raivari alkaa, eikä varsinkaan sitä, milloin se päättyy. Jouduin äitinä luomaan itselleni kovan kuoren julkisia tilanteita varten. Keskityin raivoavaan lapseeni ja yritin olla välittämättä tuijotuksista ympärilläni.

Pojan pisin raivari kesti tunnin. Tarkoitan siis täyttä raivoamista ja kierimistä lattialla. Holdin ote ei auttanut, se vain lisäsi lapsen raivoa. Parasta oli antaa lapsen raivota itsekseen turvallisessa ympäristössä. Vaarallisimmat raivarit alkoivat liikenteessä. Vaaratilanteita syntyi, kun muutkin lapset olisi pitänyt pitää turvassa ja samalla ohjata raivoava lapsi pois liikenteestä.

Muistan, kun kävin adhd poikani kanssa taaperomuskarissa. Muut lapset istuivat äitiensä sylissä ja minun pieni poikani juoksi ympäri salia. Sama kevätjuhlissa, kyläillessä, puistoissa… missä vain. Lapsi ei koskaan pysynyt paikallaan. Onneksi minulla on muitakin lapsia, muuten olisin varmasti pitänyt itseäni vain epäonnistuneena kasvattajana.

Elämä helpottuu

Poika kasvaa ja elämä helpottuu, raivareita ei enää ole. Kasvusta huolimatta, pojan kanssa saa taistella samat tappelut päivästä toiseen, mitkä muiden lasten kanssa saadaan toimimaan arjessa ilman jatkuvaa vääntöä. Hampaidenpesut, syömimen, nukkuminen, säännöt, ulkoilu, kaikki arkinen pitää toistaa pojalle päivittäin. Olemme jo vanhempina tottuneet siihen ja onneksemme, isossa veljeskatraassa poika toimii myös ryhmän paineessa paremmin. Jos poika olisi meidän ainut lapsi, olisi arki hänen kanssaan taatusti raskaampaa.

äiti

Kaikki neljä poikamme ovat hyvin eläväisiä. Eron adhd pojan kasvattamisessa sekä normaalinlapsen kasvattamisessa, huomaamme lähinnä vain me vanhemmat ja muut pojan kasvatusta tukevat henkilöt. Eikä muiden ulkopuolisten tarvitse koko asiaa tietääkään. Poikamme saa itse valita isompana, kenelle kertoo tai kertomatta jättää tarkkaavaisuushäiriöstään.

Adhd on osa poikaamme, aivan kuin vihreät silmät tai matemaattiset lahjat. Hän on erittäin fiksu, liikunnallinen ja ihana poika. Hänen on vain hankalampi keskittyä asioihin, kuin muiden lasten. Hän tarvitsee pientä liikettä, jotta pystyy keskittymään paremmin ja enemmän ohjausta pysyäkseen asiassa. Myös sosiaaliset suhteet kaipaavat pojalla tukea, luultavasti vielä pitkään.

Arki adhd pojan kanssa on omanlaistaan ja siinä vaaditaan kyllä vanhemmilta lehmän hermoja (joita minulla ei todellakaan ole). Olen naureskellut ihmisille, jotka nostavat hattua minulle siitä, kun kasvatan isoa laumaa poikia. Hatunnostot ovat turhia, poikien kanssa on helppoa ja rentoa. Sen sijaan, jos sitä hattua on pakko jollekin nostella, niin nostelkaa sitä erityislasta kasvattaville vanhemmille. Ennenkaikkea niille heistä, jotka onnistuvat kasvattamaan lapsestaan onnellisen ja lainkuuliaisen aikuisen. Siinä on minunkin elämäni yksi yksinkertaisimmista ja tärkeimmistä tavoitteistani.

Tähän loppuun haluan vielä jakaa mielestäni aivan mahtavan runon, kaikille meille erityislasten vanhemmille. Tämä runo palvelee montaa tarkoitusta, sillä mielestäni tämä on myös osuva runo meille poikien äideille, jotka emme ihan osanneet aavistaa vielä joskus kasvattavamme laumaa poikia.

 Welcome-to-Holland

Lue myös: Kirje tulevalle miniälleni

Avainsanat

Kommentit

Kiitos Jonna-Emilia kauniista suhtautumisesta myöskin negatiivisiin ja kyseenalaistaviin kommentteihin. Se kertoo, että sinulla on hyvä sydän. Toivot hyvää heillekin. Oli ilo lukea muutenkin kirjoituksesi. Minulla on 8 vuotias ADHD poika ja olen tosi uupunut.. Meillä on myös 16 vuotias ja vielä niiden lisäksi vauva ja kolme helpompaa lasta, yhteensä kuusi siis. Tuo vanhin ei kestäisi ADHD pojan kohellusta yhtään ja tuntuu, että täällä tapellaan ihan jatkuvasti. Itsellänikin on ADHD ja se tuo omat haasteet. Nyt aion hakea itselleni jotain apua, koska lapset ansaitsevat äidin, joka jaksaa heitä hoitaa. Lääkitystä en voi vielä koittaa itselleni imettämisen takia, mutta keskusteluapua ja kotipalvelua olen suunnitellut. Voimia muillekin ADHD äideille ja vanhemmille, joilla on erityislapsia!! Olisi kiva saada tuo runo suomenkielellä.. ps. Tuo meidän 16 vuotias luki kirjoituksestasi osan ja luuli, että mä olin kirjoittanut sen 😂 Niin samanlaista meidän ADHD pojan kanssa on.

Jonna-Emilia

Minä olen löytänyt hyvää vertaistukea adhd lasten muista vanhemmista facebookista. Kannattaa liittyä noihin ryhmiin. On ihanaa olla ryhmässä jossa kaikki ymmärtävät toisiaan. Siellä huomaa myös tuon, että lasten piirteet ovat todella samanlaisia ja moni sellainen juttu mitä ei ole tajunnut ”pistää adhd:n piikkiin” löytyykin kaikilta ryhmän vanhempien adhd lapsilta.
Kyseenalaistaa saa aina 😊 kunhan sen tekee asiallisesti. Kiva kun olet mukana.

Mielestäni on vastuutonta jättää adhd-lapsi lääkitsemättä. Vaikka lapsi näyttääkin kotioloissa pärjäävän siinä missä muutkin sisarukset, ja arki sujuu hyvin, on asia aivan eri esim. päiväkodissa ja koulussa. Kotona arkea helpottavat yleensä rutiinit ja tuttu turvallinen ympäristö. ”Ulkomaailmassa” ärsykkeitä on valtavasti. Päiväkodissa nyt ei vielä tarvitse niin paljon keskittyä ja istua paikoillaan, mutta jonkin verran kuitenkin. Kouluun mentäessä tilanne on jo toinen. Koulussa täytyy istua tunnit paikoillaan ja lisäksi vielä keskittyä oppimiseen. Kun Tämä ei tahdo sujua, lapsesta tulee helposti ajan kanssa se ”hankala” oppilas joka häiritsee muiden oppimista, joutuu ongelmiin välitunnilla kun ärsykkeitä on paljon, valvojia vähän, energiaa purettavana ja vauhti sen mukaista. Oma poikani oli ensimmäisen luokan syksyn Tässä tilanteessa. Wilma paukkui kun opettaja kertoi levottomista päivistä ja riitatilanteista joihin poika joutui, kun eläväisenä ja laajaliikkeisenä tahattomasti onnistui osumaan käsillään kavereiden päähän, selkään, milloin mihinkin, ihan vain pukiessaan takkia päälle. Hieman sosiaalisesti taitamattomana hän ei osannut tilanteista selvitä ilman opettajien puuttumista asiaan. Niinpä useampi opettaja päivien aikana moitti, ohjeisti, ja käski pyytämään anteeksi, vaikkei poika parka oikein tajunnut miksi riita oli juuri hänen aloittama. Loppusyksystä hain lasta ilttiksestä ja ohjaaja näytti piirustuksen jonka poika oli tehnyt. Itkin kun näin sen. Kuva oli täynnä vihaisia kasvoja ja ympäri paperia oli kirjoitettu tekstejä: ”Vihaan koulua” ”En halua enään tulla kouluun” ”Toivoisin ettei kouluja olisi olemassa”. Vieläkin tulee kylmiä väreitä kun ajattelen sitä piirustusta. Pienestä ekaluokkalaisesta tuntui siltä, että kaikki koulussa olivat vihaisia hänelle. Siltä istumalta aloin toimia. Olinhan ADHDsta jo melko varma omien havaintojen perusteella. Varasin ajan neurologille joka laittoi heti lähetteen lastenpsykiatrille. Heti ensimmäisellä käynnillä psyka oli varma diagnoosista ja suositteli lääkkeen aloittamista. Kotiin lähdettiin reseptin kanssa. Joululomalla totuteltiin lääkkeeseen. Ero oli valtava. Pojasta ei todellakaan tullut flegmaattista tuijottelijaa, vaan hän oli sama eläväinen energiapakkaus kuin ennenkin. Erona entiseen huomasi kuitenkin, että nyt hän pystyi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä koko ajan ollut muurahaisia housuissa. Puhekin rauhoittui, kun sai selostettua jutun loppuun ilman että olisi pitänyt samalla jo päästä selittämään kymmentä muutakin kivaa asiaa. Kevätlukukausi alkoi ihan toisella tavalla. Oli helpompi olla tunneilla ilman niitä muurahaisia. Oli helpompaa keskittyä oppimiseen kun ei tarvinnut tarttua jokaiseen ärsykkeeseen. Wilma hiljeni pikkuhiljaa ja kotiinkin tuli iloisempi poika. Keväällä hän julisti miten koulu on parasta ja kivointa. Ja nyt Neloselle menevä poika on edelleen sitä mieltä. Todistuskin on enimmäkseen kiitettävä. Uskon, että ilman avustavaa lääkettä Koulutie tähän asti olisi ollut ihan toisen näköinen. Pojalla olisi varmaan häirikön leima otsassaan ja motivaatio nolla. Nyt koulu on kivaa ja kavereita on paljon. Toki päiviin mahtuu levottomiakin hetkiä ja välillä puheripuli saa sanat solmuun, mutta pääosin meillä on ihana sosiaalinen, eläväinen ja persoonallinen kymmenen-vuotias. Sivuvaikutuksia ei ainakaan meillä lääkkestä ole tullut, enkä näe yhtään hyvää syytä kieltää lapselta lääkettä joka auttaa niin valtavasti. Eihän Me aikuisetkaan jätetä sairauksiamme lääkitsemättä…

Jonna-Emilia

Kirjoitat kyllä pitkälle asiaa, minullakaan ei ole adhd lääkkeitä vastaan sinällään mitään. Toisaalta uskon, että lääkkeet eivät kuitenkaan aina ole myöskään se oikea ratkaisu. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia, tai voi olla, esim pituuskasvun hidastuminen, tämä voi jo muutenkin lyhyelle lapselle aiheuttaa myös ylimääräistä murhetta. Erään tuttavani lapsi sai lääkkeistä pakkoliikkeitä ja raivareita, hänelle lääkkeet eivät sopineet alkuunkaan. Ja toisaalta, on aika surullista, että koulumme on rakennettu niin, että lapsi pitää lääkitä, jotta hän sopeutuu koulumaailmaan 🙁 Se on todella, todella surullista. Siksi minusta nämä asiat ovat hyvin moniulotteisia, ei voi sanoa, että on vastuutonta olla lääkitsemättä, eikä voi sanoa, että on vastuutonta lääkitä.

Me olemme päättäneet, nyt toistaiseksi selvitä ilman lääkkeitä, lapsi saa sitten sopivan ikäisenä itse päättää haluaako alkaa lääkkeitä kokeilemaan. Tietysti voimme niitä pojalle ehdottaa, jos se tuntuu tarpeelliseslta, mutta emme päätä näin isoa asiaa hänen puolestaan. Poikamme on meille hyvä sellaisena kun on. Kun tekee tiivistä yhteistyötä ammattilaisten kanssa, niin silläkin pääsee jo aika pitkälle, myös ruokavalio ja muut adhd piirteitä pahentavat asiat pitää ottaa huomioon. Kaikkea hyvää sinulle ja pojallesi. Ihanaa, että pojallasi on nyt parempi olla. Se on pääasia! <3

Hups! Kirjoitin jo kerran, mutta kommnenttini taisi hävitä: tässä siis uudestaan! Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Meillä 4-vuotias poika (erityislapsi muutenkin, ADHD-diagnoosia ei ainakaan vielä….). Meillä paljon vauhtia ja tarmoa tutkia paikkoja, varsinkin uusia. Kirjoitit tuossa, että aikaa myötä vauhti on teillä hieman vähentynyt – onko kikkoja siihen, miten saisi sitä taltutettua? Entä mikä vinkiksi raivareihin? Tunteen/tilanteen käsittely tilanteen ollessa ”päällä” vaiko vasta myöhemmin, kun huuto ja itku on laantunut? Yritättekö siinä tilanteessa rauhoitella vai vasta myöhemmin? Kiitos vinkeistä ja kaikkea hyvää teille!

Jonna-Emilia

Raivarit jäivät pois itsestään, kun ikää tuli lisää ja lapsi oppi sanottamaan tunteensa. Meidän pojan kanssa tunteita oli mahdoton käsitellä raivarin aikana, ei poikaan saanut kontaktia silloin. Asiasta keskusteltiin jälkikäteen ja tunteille annettiin nimet ja mahdollisesti toisenlaisia toimintatapoja niitä käsitellä. Eräs lastenlääkäri sanoi, että adhd lapsella puuttuu ”harkintavaihe” syyn ja seurauksen välistä. Kun tapahtuu jotain, mistä tulee kiukku, niin lapsi reagoi heti, ilman pohdintaa. Niinsanotulla normaalilla lapsella, siinä välissä on myös ajattelua siitä, että miten toimisi tunteidensa kanssa. Adhd lapsi ei ehdi miettimään, vaan reaktio tulee heti. Vauhti pojalla ei ole vähentynyt mihinkään 🙂 eikä varmasti koskaan vähenekään, siihen olemme jo varautuneet.

Kiitos tästä kirjoituksesta! Esikoisenl on adhd/asperg -piirteinen. Arki on ollut välillä haastavaa. Monet kohdat koskettivat, kuten paksun nahkan kasvattaminen julkisissa, muskariyritykset, kohta, jossa kerroit, ettei kyseessä ollut ainoa lapsesi onneksi. Minulle erityislapsi oli ainoa lapsi 3-vuotta ja tänä aikana kävin monet kamppailut läpi oman vanhemmuudeni hyväksymisen kanssa. Tunsin usein epäonnistuvani, enkä ymmärränyt, mistä kaikki ongelmat johtuivat. Toinen lapsi oli ”parantava” kokemus ja avasi silmät tilanteelle esikoisen kanssa: en ollutkaan tehnyt mitään väärää, lapsi vain on omanlaisensa. Muiden lasteni kanssa samanlaista draamaa on mahdotonta edes aikaan saada. MUTTA täytyy sanoa, että erityisen ylpeä oli esikoiseni vanhemmuudesta ja hänen kehityksestään! Tottakai kaikkien lapsieni, mutta esikoisen kohdalla kaikilla positiivisilla edistysaskelilla on aivan oma merkityksensä. Minusta on suuri kunnia olla hänen äitinsä. Minulle on uskottu tehtäväksi olla tämän voimakkaan, mahtavan persoonan äiti ja minä pärjään! Nykyään todella pärjään, olen kasvanut ja oppinut. Muut lapseni ovat superrakkaita, mutta heidän vanhemmuus on suoraan sanottuna ”lasten leikkiä” ;D. Heidän kanssaan pystyisi olemaan hyvä vanhempi lähes kuka tahansa, he tekevät itse monet asiat helpoksi :). Se taas, että esikoisen kanssa nykyään onnistuu asioissa, ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa. Ja mikä persoona esikoinen onkaan kaikken vilkkauden alla: hauska, kekseliäs, karismaattinen, aiva mahtava :). Ja miten ihana, läheinen suhde meille on kaiken väännön keskellä muodostunut :). Onneksi me ihmiset olemme erilaisia, erilaisuus kasvattaa :).

Jonna-Emilia

Hyvin sanottu, erityisesti se, että ”tavallisen” lapsen kasvattaminen tuntuu lasten leikiltä. Sama juttu minusta. Uskon jotenkin, että erityislasta ei suoda kenelle tahansa, kaikki eivät siinä hommassa pärjäisi. Ainakaan nykyaikana, kun kasvatusmenetelmät ovat muuttuneet. Ennen vanhaan saatiin haastavampikin lapsi hiljaiseksi selkäsaunalla sekä tukkapöllyllä. Näitä keinoja ei onneksi enää käytetä. Mutta uskon, että ennen vanhemmilla oli helpompaa.

Ihanko tosissasi uskot, että erityislapset tulevat niille, jotka niiden kanssa pärjäävät? Kyllä se on suurimmaksi osaksi ihan vain sattumaa tai geeneistä kiinni.. Ei meillä ole mitään ”kohtaloa” (lue:jumalaa), joka päättää, kenelle erityislapset ”suodaan”. Onpas melkoisia letkautuksia taas tässä blogissa.

Jonna-Emilia

No en tietenkään niin oikeasti luule, sellaisia asioita on omassakin elämässä tapahtunut, että mihinkään jumaliin ja kohtaloihin en usko. Mutta kyllä erityislapset usein tulevat vahvoille vanhemmille, ehkä sattumaa, ehkä ei. Kuka tietää. Ei tarvitse ottaa niin kamalan vakavasti kaikkea mitä minä kirjoitan 😊 yksi mielipide miljardejen muiden mielipiteiden joukossa. Ei mitään sen kummempaa. 😊 Iloa ja rakkautta sinunkin elämääsi 😊

”Muistan, kun kävin adhd poikani kanssa taaperomuskarissa. Muut lapset istuivat äitiensä sylissä ja minun pieni poikani juoksi ympäri salia.”

Teilläpäin on ollut sitten aika flegmaattinen taaperomuskari. Tuon perusteella meillä taaperomuskarissa taisi kahdella kolmesta olla adhd.

Mutta joka tapauksessa täytyy olla samaa mieltä siitä, että jokainen erityislasta kasvattava ansaitsee ison hatunnoston!

”Eikä muiden ulkopuolisten tarvitse asiaa tietääkkään”..mutta nyt tietää koko kansa jotka blogiasi seuraa, päätit kertoa pojan puolesta kaikille. 🙁

Jonna-Emilia

Huomasitko, että en kertonut kenestä lapsesta on kyse. Mainitsin myös, että kaikki lapseni ovat eläväisiä, joten ulkopuolinen ei pysty henkilöä arvaamaan. Toisaalta, ei adhd mikään piiloteltava ominaisuus ole, joten ei siinä nyt kenenkään maailma kaadu, vaikka arvaisikin.
Mutta kiitos vain oletuksesta, että koko kansa seuraa blogiani 😁

Meillä kasvaa sisarussarjassa myös yksi ADHD.
Olemme saaneet lääkityksestä aivan valtavasti apua! Myönnän olleeni aluksi vastaan koko kemiaa, mutta kokeiltuamme lääkettä totesimme saaneemme oman poikamme takaisin. Ei lääkekään toki kaikkea korjaa, mutta sen verran rauhoittaa, että ”kanava on auki” ympäristön viesteille ja ohjeille. Helpottaa arjen toimintoja ja kaverisuhteita, kun ympäristön viestit tulevat perille asti.

Ihana eloisa poikamme on älykäs, mutta monesti väärinymmärretty. Harrastusten valitseminen on vaikeaa: lapsi kyllä innostuu, mutta sopivia ohjaajia on mieltein mahdotonta kohdata. Lapsi myös kyllästyy harrastuksiin suhteellisen nopeasti; oppii hyväksi ja lopettaa.

Meidän pelastuksemme on ollut saumaton yhteistyö koulun kanssa. Olen avoimesti jakanut näiden ammattilaisten kanssa poikani parhaat ja heikot kohdat, tarjonnut apua ja tukea, suostunut yhteistyöhön. Tiedän, että poikaani ymmärretään koulussa ja hänet hyväksytään realistisesti vahvuuksineen ja heikkouksineen. Siitä en voisi olla enempää kiitollinen!

Jonna-Emilia

Opettajilla koulussa on todella suuri merkitys! Noita lääkkeitä olen pohtinut, koska kuten sinäkin, niin hieman vierastan lääkitsemistä. Ehkä sitten kun lapsi on isompi ja voi itse valita käyttääkö lääkkeitä vaiko ei?

Lääkkeiden ei ole tarkoitus ”parantaa” lasta, eivätkä ne (kuten monesti kuvitellaan) tee lapsesta passiivista, tunnotonta tai tahdotonta vätystä.
Lääkkeiden avulla tasapainotetaan aivojen toimintaa niin, että toivottujen käytösmallien oppiminen olisi mahdollista. Eli jos vaikka lapsi aina sählää kaverisuhteissa niin, että saa vain toistuvasti negatiivista palautta, lääkkeen ja toiminnan ohjauksen yhdistelmällä voidaan luoda tilanteita, joissa toivottua käyttämistä voidaan harjoitella ja kerätä siitä positiivisia kokemuksia ja palautteita.

Monet lääkkeet ovat myös sellaisia, että niitä voi ottaa vain tarvittaessa.

Mahtava kirjoitus! Tällaista arkemme on ollut ihanan ja eläväisen adhd-poikamme kanssa. Tämä samainen runo luettiin meille vanhemmille, kun olimme adhd-perheiden sopeutumisvalmennus kurssilla. Se nosti kyyneleet silmiini, koska se sanoitti tunteeni, jotka olivat minulla olleet vuosien ajan, mutta en jotenkin itse niitä osannut sanoittaa.

Jonna-Emilia

Minäkin rakastan tuota runoa <3 luen sen aina välillä, kun se meinaa unohtua. Kaikesta vauhdistaan ja tunteiden sekamelskastaan huolimatta, meidän adhd poika on mahtava tyyppi. Jotain erityisen upeaa hänessä on <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.