Yleinen
6.6.2016

Sisäänrakennettu kilpailuvietti

En tiedä teidän muiden pojista, mutta meidän pojilla on ainakin ihan selvästi sisäänrakennettu kilpailuvietti. Toisaalta, niin on minullakin, joten geeneissä taitaa kulkea. Olen harrastanut kilpaurheilua koko lapsuuteni ja nuoruuteni, lajeinani taitoluistelu sekä yleisurheilu. En ehkä tajunnnut silloin lapsena, että nautin niin kovasti kisaamisesta, mutta nyt aikuisena se on päivänselvää . Olin nuorena hieman laiska treenaamaan ja lukuisatkaan lahjani eivät autaneet minua pitkälle, koska en treenannut tarpeeksi ahkerasti. Yleisurheilun lopetin 16 vuotiaana ja taitoluistelun 18 vuotiaana.

Ilman kilpailemista oloni oli jotenkin tyhjä. Päätin, että kun lapsilukuni on täynnä, niin etsin itselleni uuden lajin, jossa pääsen taas kilpailemaan. Se päivä koitti, neljäs poikani syntyi ja perheemme oli kokonainen. Yllätyksekseni palasin toisen vanhan lajini pariin. Palasin jäälle, mutta uudella twistillä. Aloitin muodostelmaluistelijana Mastersarjan joukkueessa, nuorena olin yksinluistelija. Nyt olen löytänyt kilpailuvietilleni hyvän kohteen, tehnyt jotain tuttua, päässyt oppimaan uutta ja saanut samalla kasan uusia ystäviä.

nainen taitoluistelee

Minä hääpuvussani. Photo: Tuukka Ylönen

taitoluistimet

Kilpailuvietistä on myös haittaa. Minun on kauhean vaikea suhtautua poikieni urheiluun ja muihin suorituksiin, ilman sitä päälle puskevaa kilpailuviettiä. Yritän kyllä hillitä itseäni, sillä en halua, että poikani oppivat siihen, että kaikki elämässä on yhtä kilpailua tai, että sijoitus on kaikki kaikessa. Olen itsestäni ylpeä, sillä olen oikeasti aidosti onnellinen lapseni suorituksesta, tuloksesta huolimatta, kunhan hän on vaan tehnyt parhaansa. Toisaalta huomaan, että huolimatta minusta, ovat poikani jo itsekin kovin kiinnostuneita kilpailusta ja ennenkaikkea kisoissa pärjäämisestä. En tiedä pitäisikö sitä edes yrittää hillitä, jos se lähtee pojista itsestään?

poika saa mitalin

Ollien ihka ensimmäinen (lohdutus)palkinto. Lasten Extremeruneissa toukokuussa 2016.

Toinen juttu onkin sitten huono häviäminen. Siinä on asia mitä olemme joutuneet kovastikin opettelemaan poikieni kanssa. He ovat aika huonoja häviämään, niin kun kai suurin osa lapsista on. Välillä on futiskentällä juomapullot lentäneet ja kotipihan sählypeleissä kirosanat soinut, kun häviäminen on ottanut päähän niin rankasti. Koko ajan kuitenkin mennään eteenpäin ja ikäkin tuo sitä itsehillintää onneksi lisää. Minä sekä lasten isä osaamme jo hävitä, mutta välillä on vaikea löytää voittajaa. Ikuisuus kamppailumme on se, että kumpi on mestari pöytälätkässä. Näin meidän kesken, se olen tietysti minä!

pöytälätkä

Photo: KK Photography

Uskon, että kilpailuvietti on sisäänrakennettu ominaisuus, jota voi joko hyödyntää elämässä, tai se voi myös haitata elämää, riippuen miten sitä oppii hallitsemaan. Olen kuullut joskus väitteen, että pojilla olisi herkempi taipumus kilpailuviettiin, kuin tytöillä. Itse kuitenkin veikkaan, että molemmilla sukupuolilla on olemassa kilpailuviettiä yhtä paljon, mutta se näyttäytyy vain aika erilailla. Pojilla selvänä kisailuna ja uhoamisena, tytöillä vertailuna ja kyräilynä. Kilpailuvietillä varustettu ihminen voi saavuttaa suuria. Jos ei sen suurempaa, niin ainakin kisailua puolison kanssa siitä, kumpi on parempi esimerkiksi pöytälätkässä.

Lue myös: Musta tuli futismutsi!

 

 

 

 

 

Avainsanat

Kommentit

Kolmen pojan kanssa on huomannut, että kilpailuviettiä löytyy. Se on isoimmillaan poikien keskinäisissä peleissä aina lautapeleistä konsolipelien kautta pihasählyyn/jalikseen.

Onneksi turnauksissa ei tappiot kiukuta eikä voitot aiheuta pilvissä leijumista. Esikoinen pelaa maalivahtina ja välillä päästetyt maalit saa nyrkin iskeytymään nurmikkoon, mutta sitten on jo kaikki pelissä.

Täysillä mennään joka tilanteessa. Se on ollut uutta minulle. Oma kilpailuvietti on olematon enkä ole ikinä halunnut osallistua mihinkään..

Jonna-Emilia

Ehkä kilpailuvietti on peritty isiltä?
Veljien kesken kisailu on kyllä hauskaakin seurattavaa, välillä super rasittavaa.

Täällä myös yksi kovin kovin kilpailuhenkinen ihminen. Mielestäni kirjoitit todella hyvin: se voi olla elämässä sekä etu että haitta. En vain itse ole ennen osannut ajatella sitä tuolta kantilta. Jotenkin olen ajatellut sen olevan enemmän vain haitta. Ja vautsi, miten upea tuo häämekkokuva!!

Jonna-Emilia

Kiitos. Minustakin se on mahtava kuva 😀. Tottakai kilpailuvietistä voi olla hyötyäkin. Erityisesti jos sitä saa toteuttaa ja se potkii eteenpäin.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.