Yleinen
11.5.2016

Kuinka kertoa lapselle kuolemasta?

Kuinka kertoa lapselle kuolemasta?

”Mila tänään on sitten ne isopapan hautajaiset, ja täytyy käydä etsimässä meille vielä juhlavammat vaatteet sitä ennen.”

”Äiti mitkä hautajaiset on?”

Pieni hiljaisuus.

”Hautajaiset on sellaiset muistojuhlat, jotka pidetään kun ihminen on mennyt taivaaseen.”

”Tuleeko isopappakin sinne?”

”Voi kulta, isopappa on kuollut, häntä ei enää ole. Isopappa on taivaassa.”

”Siellä missä Romppu-koirakin on, niinkö?”

”Juuri siellä rakas.”

hautajaiset

Ensimmäinen keskustelu kuolemasta käytiin Milan kanssa joulukuussa, kun mummilan Romeo-koiralle jouduttiin sanomaan hyvästit. Kuolemasta on puhuttu myös viime viikkoina, viimeksi viime perjantaina kun pappa saatettiin viimeiselle matkalleen. Ihan eka suora kysymys kuolemasta, sai mut suorastaan jäihin ja ajattelemaan sitä, että mitä ihmettä näihin kysymyksiin oikein kuuluu vastata? Eihän se helppoa ole, etenkin kun toinen on jo niin kovin utelias ja ajattelevainen. Kuinka lapselle oikein edes osaa kertoa kuolemasta? Tuskin tähän on yhtä oikeaa tapaa, etenkin kun kyse on alle 3-vuotiaasta. Eihän kuolemaa tuollainen pieni ihminen voi käsittää vielä kunnolla vuosiin, mutta on sitä tärkeä pohtia ja ajatella, miten sitten tulevaisuudessa vastaavissa tilanteissa toimitaan.

Luin asiasta useita artikkeleita ennen hautajaisia, ihan siltä varalta jos Milalla heräisi lisää kysymyksiä aiheesta. Poimin muutamia hyviä pointteja, jotka voivat olla tarpeen tulevaisuudessa kun suru kohtaa. Tärkeää on, että kuolemasta kertoo lapselle hyvin läheinen ihminen, eli usein vanhemmat joihin lapsella on syvä luottamussuhde. Pieni lapsi ajattelee hyvinkin konkreettisesti, joten kuolemasta täytyy puhua oikeilla nimillä. Pappa nukkui pois- ei tässä tapauksessa toimi, sillä moni lapsi saattaa itse alkaa pelätä nukahtamista tämän jälkeen. Kuolemasta on myös hyvä puhua silloin kun asia on tuore ja tunteille täytyy antaa tilaa. Me vanhemmat ollaan esimerkkeinä siitä, kuinka suru kohdataan, eikä itkua tarvitse kätkeä ja asiasta voidaan puhua avoimesti niin paljon kuin on tarve. Surun keskellä tärkeintä on läsnäolo ja turvallinen syli tietenkin.

Hautajaisissa Mila oli aluksi aika hämmentynyt, kun ympärillä oli paljon surevia ihmisiä. Kauniissa siunaustilaisuudessa kyyneleet virtasi, ja tunteet oli pinnassa luonnollisesti. Siellä kappelin penkissä tuo kovin empaattinen tyttömme lohdutti minua, silitti poskea ja yritti kuivata äidin kyyneleitä. ”Äiti sulla ei oo mitään hätää” – voitte kuvitella, että tuon lauseen jälkeen ne kyyneleet valui entistäkin vuolaammin, samalla kun halasin lastani lujaa sylissäni. Hämmennyksestä huolimatta Mila oli kyllä niin super reipas koko tilaisuuden ajan ja olihan hänen tosiaan tärkeä nähdä, että tunteiden näyttäminen on täysin luonnollista ja sallittua.

Kuinka teillä on käsitelty suru-uutisia pienimpien lasten kanssa? Tai onko kuolemaa käsitelty lasten aloitteesta? Minkälaisia hyviä ohjenuoria teillä olisi jakaa? Tähän tilanteeseen kun lähes jokainen vanhempi törmää joko ennemmin tai myöhemmin valitettavasti.

Palataan huomenna vähän erilaisissa tunnelmissa blogin äärelle, nyt hyvää yötä! ♥

Seuraa blogiani, FacebookissaBloglovinissa JA Instagramissa + Snapchat: @essipieces.

Avainsanat

Kommentit

Osanottoni myös minulta! Minulla kuoli traagisesti isoveli kun olin 4 vuotias ja voisin sinulle omakohtaisesti sanoa että tärkeintä vanhempana on olla läsnä lapselle. Itse muistan että ajattelin lapsena aina että veli tulee takaisin koska vanhemmat usein sanoivat että isoveljestä tulee suojelusenkelini. Ei ollut hyvä tapa 4 vuotiaalle puhua kuolemasta vielä kun kyseessä erittäin läheinen perheenjäsen. Mua auttoi lapsena taivaan symboliikka ymmärtämään veljen kuolemaa mutta kieltämättä siinä myös se nurja puoli mitä joku myös kommentoi. Antaisin vinkiksi sinulle vanhempana että anna surun näkyä lapselle. Itkua ei tarvitse peitellä lapselle ja lapselle myös sanoa että hän saa ja pitää myös itkeä jos siltä tuntuu. Voimia <3

Essi

Kiitos Anna <3 Kamalan surullisen tapahtuman olet käynyt läpi lapsena, ihan hirveetä. Tiedät kyllä mistä puhut! Kiitos kun jaoit tarinasi, hyviä neuvoja ja varmasti apua monelle <3

Osanotot <3

Meidän mummo kuoli viime keväänä pääsiäisen aikoihin. Siskon tyttö oli sillon 4v ja pohti asiaa paljon (on muutenkin pohdiskeleva tyyppi!) ja ennen hautajaisia oli kysyny äitiltään, että meneekö mummokin sinne luolaan. Heillä oli kerhossa käyty pääsiäisenä läpi jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta ja tyttö oli yhdistänyt päässään kuoleman ja luolan kun jeesuskin sinne laitettiin. Siitä oli ollu sitten keskustelua ja tyttö oli todennut, että hän uskoo mummon menevän taivaaseen. Siskon poika taas, sillon 3v, oli vaan todennut, että häntä surettaa kun isomummo kuoli ja sen jälkeen lähtenyt leikkiin ihan muina poikina. On siis varmasti myös lapsesta kiinni, kuinka asioita pohtii.
Siinä oon kyllä ihan samaa mieltä, että suoraan pitää puhua ja eihän näihin ookaan mitään oikeita vastauksia. Varmaan tärkeintä olla lapsen tukena surussa, vaikeita juttuja kuitenkin!

Tiia

Essi

Kiitos Tiia <3

Voi noita ihania lapsia ja heidän erilaisuuttaan! Tärkeintä tosiaan on varmasti, että me aikuiset ollaan surun hetkellä tukena ja turvana <3

Osanotot!
Pienten lasten kanssa hyviä keinoja käsitellä ylipäätäänkin erilaisia tunteita ja vaikeampia aiheita on esim. nukke esitys (esim. käsinukeilla, sorminukeilla tms.) jossa tuo aihe tulee käsiteltyä lapsen tasoisesti ja sitten tietysti myös erilaiset kirjat. Ja sitten sen jälkeen hyvä keskustelu aiheesta 🙂

Essi

Kiitos Petra <3 Hyviä keinoja, kiitos ideoista!

Täällä uusi lukija ilmoittautuu ja esittää samalla osanottonsa teille rakkaan ihmisen poismenon johdosta.

Meidän perheeseemme kuuluu neljä lasta, joista yksi on taivaassa, kaksi täällä luonamme ja yksi vasta matkalla luoksemme (rv 26). Viime syksynä 3-vuotiaamme alkoi kysellä taivaasta, menehtyneestä esikoisvauvastamme sekä kuolemasta. Tiesin, että tuo päivä tulisi ennemmin tai myöhemmin ja olin mielestäni valmistautunut hyvin lasten kysymyksiin. Yllättäen aihe muodostui kuitenkin liian ahdistavaksi 3-vuotiaallemme. Hänelle taivas ei merkinnyt kaunista paikkaa, jossa kaikki on hyvin, vaan eroa meistä vanhemmista. Hän itkeskeli iltaisin ja varmisteli, ettei meistä kukaan mene taivaaseen. Päätimme, että aiheesta on syytä ottaa aikalisä ja tytön ahdistus helpotti. Nyt aihe on noussut jälleen tytön itsensä aloitteesta esille, eikä se ole onneksi synnyttänyt ahdistusta tai pelkoja. Mielestäni on kaiken kaikkiaan helpompi puhua vanhan ihmisen kuolemasta, kuin esimerkiksi lapsen, koska se on itsellekin niin vaikea asia käsitellä.

Jos haluat tutustua perheeseemme, löydät blogini osoitteesta: http://maalaishiirenelamaa.blogspot.com

Essi

Kiitos Anne, ja samalla tervetuloa mukaan <3 Toivottavasti viihdyt!

Kiitos kun jaat omat kokemuksesi, aivan kamalan surullista mitä olette joutuneet käymään läpi! <3 Varmasti tietyssä iässä, asian käsitteleminen ja kuoleman lopullisuus iskee lapsillekin vasten kasvoja. Ei yhtään helppoja asioita. Voimia teidän perheelle ja kaikkea hyvää pienokaisen odotteluun <3

Tulenpa samantien vastavierailulle blogiisi!

Tuo kirjoittamasi ”Pieni lapsi ajattelee hyvinkin konkreettisesti, joten kuolemasta täytyy puhua oikeilla nimillä” on mielestäni tosi oleellinen pointti. Tuohon liittyen tuli mieleen, että se taivaasta puhuminen on sinänsä myös ongelmallinen koska lapsi käsittää taivaan konkreettisesti taivaaksi. Mieheni onkin kertonut, että hänelle pienenä sanottiin, että mummo meni taivaaseen ja hän oli kuvitellut, että siellä se mummo on pilvien päällä… Sitten kun hän oli aikanaan tajunnut, mitä se taivaaseen meneminen tarkoittaa, oli hän jotenkin katkera ja koki vanhempiensa johtaneen häntä harhaan.

Meillä ei nyt itse puhuttaisi lapsille taivaaseen menemisestä, koska emme ylipäänsä ole sillä tavalla uskovaisia. Puhuisin lapsilleni siihen tapaan, että se kuollut ihminen on poissa mutta me voimme muistella häntä. Yksissä hautajaisissa olemme olleet lapsien kanssa ja siellä vajaa kolmevuotiaani kyllä ihmetteli, miksi ihmiset ovat surullisia. Kerroin niin kuin asia on ja poika jatkoi omaa olemistaan normaaliin tapaan. Tuo olikin sellainen juttu, että toivoisin ihmisten myös ymmärtävän, että pieni lapsi ei samalla tavalla ”ota osaa suruun” vaan on lapsi siellä hautajaisissakin.

Essi

Itsekin mietin tuota taivasta pitkään, mutta oon myös sitä mieltä, ettei sitä tarvitse aina rinnastaa uskonnollisuuteen. Taivas kun on sellainen konkreettinen ja kaunis paikka, joka pienen on helppo ymmärtää. Katsotaan miten meidän käy tällä tavalla, Milan ja tulevaisuudessa tämän toisen pienen kanssa. 🙂

Toi on muuten niin totta, kaikki ihmiset ei tosiaan ihan tunnu sisäistävän sitä, ettei lapset osaa edes surra samanlailla kuin aikuiset, eikä heidän pidäkään.

Täällä valmistaudutaan huomisiin hautajaisiin alle kolme ja viisi vuotiaan kanssa. Lapset puhuvat hyvin suorasukaisesti, että täti on kuollut. Ollaan puhuttu, että käydään sanomassa vielä hyvästit. En tiedä miten reagoivat huomenna, kun ympärillä olevat surevat. Olen ajatellut yrittäväni vastata lasten kysymyksiin ja tunteisiin sen kautta, mitä he itse tuottavat. Varmaankin peilaavat omia tunteitani vahvasti, mutta kuten sanottua, myös suru kuuluu elämään. En usko lasten menevän rikki, kun perusturvallisuus on kunnossa. Toisaalta lapset varmasti tuovat myös iloa juhlaan olemalla, noh lapsia. 🙂
Raskaita asioita joka tapauksessa. Voimia sinne.

Essi

Voimia äärettömästi huomiseen <3 Sitä on vaikea ennustaa kuinka lapsi noissa tilanteissa reagoi ja käyttäytyy, eikä meillä aikuisilla ole oikein muuta tehtävää kuin tukea ja olla läsnä. Ja ihan totta, lapset tekee hautajaisistakin läsnäolollaan hieman kevyempää, kaiken sen surun keskellä.

Voih, osanotto suruunne! <3
Mun lapsuudessa kuoli monta sukulaista: isoisovanhempia, mummu ja pappa ja meidän omasta perheestä vauva(syntyi kuolleena), joten suru ja menetys on ollut aika luonnollinen osa elämää. Ite muistan, että kotona oli aina tilaa tunteille ja kysymyksille, asioista juteltiin ja niitä pohdittiin yhdessä.

Ajattelen, että tärkeintä ei ole niinkään aikuisen "oikeat" vastaukset ja selitykset, vaan juuri tuo avoin keskustelu ja lämmin ilmapiiri ja se, etteivät aikuiset yritä väkisin peitellä kipeitä tunteita. Lapsi yleensä ihmettelee aikuisen itkua, ja siihen voi vastata juuri niin kuin ajattelee, esim. "Äiti on tosi surullinen kun rakas mummu on kuollut ja häntä on tosi kova ikävä."

Ajattelen, että lapselle on hyvä puhua kuolemasta niin kuin se on: rakas ihminen tai lemmikki on lopullisesti poissa, eikä palaa takaisin. Lapsen kysymyksiin voi myös vastata: "Mitä itse ajattelet, miltä sinusta tuntuu?", usein lasten suusta saattaa tulla todella viisaita ja lohduttavia sanoja. On myös tärkeää, että lapsi näkee, kuinka aikuinen pääsee pikkuhiljaa surun yli. Elämä jatkuu ikävästä huolimatta, ja yhdessä voidaan muistella poismenneen kanssa vietettyjä mieleenpainuneita hetkiä, käydä hautausmaalla, katsella kuvia jne.

Lasta ei ehkä liikaa kannata "suojella" vaikeilta tunteilta ja tilanteilta, vaan pikemminkin auttaa kohtaamaan ja käsittelemään niitä.

Voimia teidän perheelle ja aurinkoista alkavaa kesää

T: Maiju, Lempipäiväni -tänään blogista.

Essi

Kiitos Maiju <3 ..myös siitä, että jaat omat kokemuksesi! Tosi paljon hyviä ajatuksia, ja pointteja joista oon sun kanssa täysin samaa mieltä.

Ihanaa kesää sinne!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *