Suuritarpeisuus
26.7.2017

Miksi sinä itket lapsi pieni?

Miksi sinä itket lapsi pieni?

Jossain mun sisällä herää todella usein suuri tarve kirjoittaa meidän tarina ylös. Siis sellainen tarina, jota monikaan ei varmasti ihan ensikatsomalla näe meistä. Se tarina on tietyllä tapaa selviytymistarina, mutta lopulta taas ei.. koska polku ei ole vielä lähelläkään lopussa. Tämä tarina kertoo sen kaiken sieltä taustalta ihan jokaista yksityiskohtaa myöten. Miksi mä joskus voin hetkittäin kuulostaa kireältä ja kiireiseltä, vaikka en sitä tarkoita? Miksi mä lapsiarjessa todella vältän ihmisseuraa tai lopetin vauvatreffit? Miksi menee kausia, kun blogiin asti välittyy sellainen tunne, että kirjoittaja on ihan jossain muualla? Sille kaikelle nimittäin on syynsä.

Kaikki muuttui 10.11.2015, kun astuin epäröiden sairaalan ovista sisään raskausviikolla 35 ja löysin itseni hetkeä myöhemmin sektiopöydältä yhtä vauvaa tyhjempänä. Siitä tapahtumasta alkaa tarina, jossa perheestä tuli nelihenkinen, pojasta isoveli ja pienestä tytöstä uusi perheenjäsen. Se oli päivä, jolloin Pikku E syntyi.

Meidän arkea seuratessa näkee instassa paljon vaatekuvia ja somessakin keskustelu on kääntynyt uusien mallistojen ympärille. Vauvaryhmiin osallistuminen on jäänyt, oma ennen niin aktiivinen seinä möllöttää aneemisena päivittyen joskus harvoin tyhjänpäiväisillä lauseilla. Instan stoorin kautta pääsee seuraamaan meidän arkea, jossa lapset leikkii, pieni tyttö hymyilee tai perhe retkeilee taas jossakin. Normaali perhe omien puuhiensa kanssa ei herätä epäilyksen hiventäkään.

Moni ehkä tietää, että meidän ensimmäiset kuusi kuukautta ei mennyt kuin elokuvissa. Ei ollut mitään päiväkahveja vauvan nukkuessa vaunussa, iltapäivälenkkejä tai vauvantuoksuisia löhöilyjä sängyllä. Kännykästä ei löydy juuri ollenkaan kuvia tuolta ajalta, koska jokaisessa olisi ollut vain sama näky… itkevä vauva. Muistan koko tuon pitkän ajan, kun vauvan itku kaikui pienessä asunnossa ja vanhempien ravaavat askeleet kopisi lattiaa vasten. Pahinta on se, että muistan kyllä kaiken tuon, mutta en oikeastaan mitään muuta sen ulkopuolelta. En ymmärrä miten olen muka hoitanut tuon pienen itkevän ihmisen lisäksi toisenkin lapsen siinä ohessa?

Kuuden kuukauden koliikki oli meidän lempinimi tuolle ajalle. Niin kauan se jatkui yhtämittaisena ja varmaan KAIKKI ympärillä ihmetteli. Vauvatreffeillä tuntui, että sitä häiritsi muiden osallistumista huutavan vauvan kanssa ja neuvolassakin täti haukkoi henkeään kuullessaan itkun. Se vaativa, viaton ja kimeän kova huuto porautui luihin sekä ytimiin asti. Vikaa ei löytynyt. Ei fyysistä vammaa, ei allergiaa eikä suolistoperäistä. Lääkäri totesi, että valitettavasti jotkut vauvat vain itkevät ja näytti aidosti olevan pahoillaan.

”Meidänkin lapsi on tosi temperamenttinen!” sanoo tyyppi vieressä, kun katselen samalla tämän itsenäisesti touhuavaa lasta. Moni yrittää samaistua ja lohduttaa, mutta harva oikeasti ymmärtää. Ei ole olemassa sanoja kertomaan millaisen pienen ihmisen me tänne perheeseen saimme rakastettavaksi. Onneksi rakastaminen on helppoa, koska kaikki muu tuntuu joskus niin vaikealta.

Empatian vastapainoksi on myös niitä syytöksiä. Lapsen voi kuulemma opettaa vaativaksi. Lapselle pitää asettaa rutiinit. Lapsi pompottaa vanhempiaan. Jaksan aina ihmetellä näitä väitöksiä, koska olen tätä ennen jo yhden lapsen kasvattanut eikä me hänen kanssaan tällaisten asioiden parissa painita. Topi nukahtaa iltaisin sänkyynsä, on itsenäisen reipas eikä mitenkään ”hemmoteltu piloille”. Ei kaikki lähde siitä, miten vanhemmat toimii. Lapset syntyy tähän maailmaan persoonina ja sitä asiaa ei voi mikään rutiini muuttaa.

Jostain syystä Elsa on erityisen herkkä ja tämän herkän ihmisen lyhyt elämä on ollut rankka ja itkuntäyteinen. Monta kertaa päivässä painan itkusta vapisevan hennon kropan kehoani vasten. Monta kertaa päivässä estän pientä päätä satuttamasta itseään ja monta kertaa päivässä yritän ymmärtää vielä yli omienkin rajojen. Katson niihin itkuisiin silmiin ja yritän vain löytää sen ymmärryksen sekä keinon auttaa pientä selittämättömissä tuskissaan.

Olen aina ollut introvertti ja tästä syystä vähän läheisyyttä kavahtava. En ole sitä tyyppiä, joka omasta itsekkäästä syystä kaappaa lapsen syliinsä kerta toisensa jälkeen. Silti olen se tärkein syli toistaiseksi, joka ei saa missään nimessä kadota. Olen siis sitä tyyppiä, joka mukautuu lapsensa tarpeisiin yli omien tottumusten. Isi on myös tärkeä ja ihan hirveän tärkeä onkin. Siihen on auttanut isin kotona oleminen pitkissä pätkissä ensin kuusi kuukautta elämän alussa ja nyt esimerkiksi kesän ajan. Ihan ainutlaatuinen suhde on päässyt kehittymään ja se on yksi tukipilari tässä arjessa.

Mutta mitä meidän arki oikein on? Ei mitään spagettiraivareita tai uhmaa. Ei ilkikurista temperamenttia tai pahantekoa. Itkua se silti on ja sellaista itkua vieläpä, jota on vanhemman vaikea kuunnella. Kaikki menee suoraan sydämeen. Se voi alkaa heti aamulla hyvinkin nukutun yön jälkeen.. surumielinen itku heti herätessä. Ihan selittämätön paha mieli. Lohdutonta itkemistä, jolle ei löydy syytä. Eikä se jää vain aamuun, vaan tätä jatkuu pitkin päivää. Lohduttoman itkun lisäksi on itkukohtauksia, jotka alkavat tyhjästä ilman syytä. Tärinää, kaaretusta ja pakokauhua silmissä. Ei saa koskea, ei puhua ja mikään ei auta, kun valtavat tunteet vyöryvät päälle ottaen valtaansa. Näitä tapahtuu kotona, ulkona ja liikenteessä katsomatta aikaa tai paikkaa. Ja sitten se onkin taas hetkeksi ohi.

Elsa on kiltti pieni tyttö. Perusluonteeltaan empaattinen, aurinkoinen ja pitkäjänteinen. Saatetaan piirtää joskus tuntitolkulla, katsoa kokonainen elokuva putkeen tai lukea kymmeniä kirjoja päivässä. Ahkera tyyppi opettelee pukemista itse, hakee koiran hihnan ulos lähtiessä ja siivoo roskat roskikseen. Kaikki on niin täydellistä, mutta tätä varjostaa ne suuret henkiset kivut, joita kannetaan päivästä toiseen mukana. Eikä niihin mikään auta tai niitä vie pois.

Tietyllä tapaa olisi helppoa, jos tämä kaikki olisi sitä uhmaa tai kiukkua. Olisi helppoa, jos lapsi tekisi vanhemmille joskus jäynää ja purkaisi turhautumistaan kirmaamalla ulkona. On kuitenkin raskasta olla huolissaan siitä, että miten oma rakas lapsi tulee pärjäämään elämässä. Se pieni ihminen, joka edelleen yöllä kapuaa nukkumaan mahan päälle, koska herää tuntemaan kauheita tunteita. Leikkipuistot, yleiset paikat ja muut ihmiset heijastaa Elsan ujouden esille. Sen maahan tuijottavan jännittävän tytön, joka pyytää ”kykkyyn”, koska toinen ihminen tuli liian lähelle. Yritetään rohkaistua step by steps ja ollaan nyt ulkoiltu ei niin suosittuina aikoina puistoissa. Kaikkemme yritetään eikä missään nimessä silti vetäydytä omiin oloihimme.

Jokainen äiti tarvitsee joskus omia hetkiä. Se ei aina ole kuitenkaan niin palkitsevaa, koska koko reissun ajan saa kuitenkin miettiä sen lapsen pärjäämistä. Onko nyt hyvä hetki vai paha hetki? Entä, jos kaipuu iskee eikä juuri silloin esimerkiksi äiti ole saatavilla? Topin kanssa aikanaan nämä asiat meni hyvin ja niistä selvittiin ihan kunnialla. Joskus harmitti, kun äiti lähti, mutta se ei jättänyt poikaan pysyviä jälkiä. Elsan kanssa asia on eri, vaikka olen kaiken tehnyt samoin kuin Topin kanssa. Olen monen monta kertaa tullut takaisin ja saanut syliini tärisevän sekä reagoimattoman lapsen, jonka kynnet painautuu ihoa vasten viestiäkseen järkytystä. Joskus jossain käyminen onnistuu ihan hyvin, mutta joskus se jostain syystä jättää tyttöön isoja jälkiä. Tuntuu, että tässä tapauksessa lapsella olisi kova menettämisen pelko enkä ymmärrä miksi.

Voisin kirjoittaa kilometrin näistä asioista, mutta ei siinä ole järkeä, kun ei tätä näkemättä ymmärrä. Kaiken henkisen lapsen kipuilun lisäksi moni muukin arjessa on haastavaa. Vaipanvaihto on huutoa, tietynlainen ruoka ei uppoa, lääkäritarkastukset ei koskaan onnistu, autoilu inhottaa ja rattaat ahdistaa. Näin on ollut aina.

Meidän lapset on kyllä kuin yö ja päivä, mutta ihan äärettömän rakkaita kumpainenkin. En koe Elsan haastavuutta rakkautta vähentäväksi asiaksi tai ole katkera siitä. Tunnen lähinnä suurta surua lapseni puolesta, että joskus edes syli ja lähellä oleminen ei ole tarpeeksi. Itse jaksan kyllä, vaikka edellisessä postauksessa paljastin haaveilevani spontaanimmasta elämästä joskus. Pärjään jo tosi hyvin tässä arjessa, joka on meille annettu, vaikka väkisin jossain taustalla voi olla pientä väsymystä. Aamusta iltaan reippaana pysyminen, tukipilarina oleminen ja se itkun kuunteleminen varmasti rassaa koneistoa. Siksi en aina käy nopealla teholla aivoissani, olen poissaoleva tai liian väsynyt ottaakseni osaa johonkin tapahtumaan.

Kova tarve oli päästä kertomaan tämä puoli meidän elämästä, vaikka pahoin pelkään, ettei kukaan pysty siltikään ymmärtämään asian todellista luonnetta. Ehkä vähän mielenkiinnolla odotan kommentteja, joita ihmisiltä tulee.

Vanhoja postauksia aiheesta TÄÄLLÄ , TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ . (* Vaatteet Nuttulux / Vimma )

Avainsanat

Kommentit

Tää on niin utopista, mutta mä tiedän mitä oot käyny läpi !
Hän itki ensimmäiset 5kk , en muista oikeen ekasta puolesta vuodesta mitään! Ihan sumuisaa aikaa, lukemattomia lääkäri käyntejä ja ei mitään syytä itkuisuudelle.
Sitten alkoi vierastus kausi joka kesti yli vuoden ikään, kukaan perheen ulkopuolinen ei saanut katsoa päälle, jossain vaiheessa edes isänsä ei kelvannu. Monet päivät (ja yöt) tuli kannettua itkevää vauvaa, vauvaa jonka kanssa ei voinu poistua kotoa. Vaunuissa huusi, autossa huusi. Ekat affekti kohtaukset tuli kuukauden iässä mitä lääkäri ei uskonu ennen kuin näki! Kaikki se pelko, suru, viha – mitä oon tehnyt väärin kun lapsella ei ole hyvä olla. Eikä tää vielä riittänyt, kun huuto alkoi helpottamaan iski ensin korvatulehdus jja siitä kierre ja saatiin myös ekan vuoden jälkeen astma diagnoosi. Eka vuosi oli sairastelua, valvottuja öitä, itkua.
Hän kehittyi nopeasti, nopeammin kun oppikirjoissa kaikesta huolimatta. Juoksi jo 10kk iässä menemään minkä jaloista pääsi.
Edelleen temperamentti on potenssiin sata. Luonnetta riittää, mutta vihdoin itkuisuus on taakse jäänyttä elämää – tilalla on aurinkoinen lapsi, joka on hyvin ihana ja määrätietoinen. Alle kaksi viikkoa ja hän on 2 vuotta. Nyt pystyy nauttimaan taaperon kanssa elämisestä, mutta haikeus on kova kun vauva vuosi jäi pimentoon.
Varsinkin, kun sitä ei enää itse tule kokemaan (Toivonmukaan) :/

Anette - Operaatio Äiti.

Hienosti selvisitte ♡ Ja toivottavasti tuleva on teillä aurinkoisempi 🙂

Erityisherkkyys,autismi ja asberger menevät kaikki vähän toistensa lomitse. Erityisherkkä voi olla ilman aistiyliherkkyyttä sekä toisinpäin. Kannattaa liittyä erityisherkkien lasten vanhemmat -fb ryhmään ja vaikka seurailla hetki siellä keskusteluja. Myös erityisherkkä lapsi kirja on 👌. Itse ymmärsin oman lapsen erityisherkkyyden vasta kun alkoi puhumaan kaksi vuotiaana.

Ihanasti kirjoitat ja olette niin välittäviä vanhempia Elsalle (ja Topille) 💗

Tsemppiä ja jaksamista arkeen ja odotukseen 😍

Anette - Operaatio Äiti.

♡♡ Kiitos!

Meidän poika oli aivan samanlainen pienenä. Aistiyliherkkyyksiä todettiin ja kävi toimintaterapiassa. Päiväkodista oli lapsellemme paljon apua ja sosiaalisuus alkoi kehittyä siellä. Kavereitakin löytyi 🙂 Vasta 5-vuotiaana lapsi sai diagnoosin ADHD asperger-piirtein. Aistiyliherkkyydet ovat helpottuneet hieman ja muutenkin lapsen elämä paljon selkeämpää. Kävimme pikkulapsiaikana paljon perheneuvolassa lastenneurologin ohella ja koin siitä olevan etenkin meille vanhemmille apua. Paljon jaksamista teille!

Anette - Operaatio Äiti.

Meillekin ohjattiin perheneuvola 🙂

Silentrefluksi kävi mielessä🤔 mutta aivan ehdottomasti tarvitsette neurologian lääkärin mielipiteen! Meidän nyt 2v tytön alkutaival oli hyvin samankaltainen. Olemme olleet pari vuotta neurologilla seurannassa ja paljon on tutkittu. Mitään selvää ei vielä ole mutta autismin kirjon tyttö taitaa meillä asustella. Vaatikaa hoitoa tyttärenne parhaaksi! Tsemppiä❤️

Anette - Operaatio Äiti.

En itse usko refluksiin. Tie apua kohti on kyllä 🙂

Kirjoitit että allergioita ei ole, mutta onko tähän tulokseen päädytty vain testein? Oma 2v on ollut ikänsä todella itkuinen, ensimmäisen vuoden nukkui vartin pätkissä sylissä kantaen… itkut väheni huomattavasti kun jätettiin maito ja muna pois ruokavaliosta, vaikka kumpikaan ei testissä näkynyt niin selvästi oireet tekee heti jos niitä vahingossa saa. Suolioireet useinkaan eivät näy allergiatesteissä.

Anette - Operaatio Äiti.

Muttakun meillä esimerkiksi nukkuu öisin 10 tuntia putkeen. Allergiat vaikuttaisi kyllä öihin melkein. Ainut helppo meidän tiellä on ollut yöt.

Autisminkirjon lapset ovat usein lapsina hyvin samanlaisia kuin teidän Elsa. Aisitiherkkiä ja reagoivat asioihin hyvin erilailla kuin muut. Koita saada apua koska apua te vanhemmat ja lapsi tarvitsette. Ei lapsen kuulu olla aina pelokas ja ahdistunut. Voimia rankkaan arkeen❤

Anette - Operaatio Äiti.

Ei sitäkään (kuten mitään muutakaan) suljeta pois. Aika nyt näyttää meille suuntaa 🙂

Moikka, meillä vauva vasta 3kk , mutta pystyn samaistumaan tiettyihin asioihin mitä kerroit.
Eräässä sukukokouksen tyyppisessä tapahtumassa sai pidätellä kyyneliä kun vanhempi kansa kyseenalaisti miksi me vaan kannetaan vauvaa koko ajan. Eihän ennen niin tehty, ne vaan jätettiin huutamaan ja sillä pärjättiin..

Ja se kun vauva ei ota vastaan mitään. Joskus huuto ohi 10minuutissa, joskus parikin tuntia. Rauhoittuu kun rauhoittuu. Sen jälkeen äitillä kestää rauhoittua.

Itkun tullessa sitä tulee niin huono äiti olo, koska ei osaa auttaa/lohduttaa/saa omaa lasta hiljaiseksi. Me on kartettu kans vähän tilanteita, ettei sitten vaan häiritsisi muita.

Tsemppiä toivotan ja halit näin tätä kautta.

Anette - Operaatio Äiti.

Moi ja zemppiä hirveesti sinne. Ensinnäkin kannattaa lukea paljon tästä aiheesta, sieltä voi löytyä apuja jonkun verran. Toiseksi.. ei haittaa,vaikka elämä hetkeksi pysähtyisi. Olkaa alkuun siellä, missä teillä on hyvä ja varmin olla. Se, että muiden katseet pahentaa sitä omaa oloa, on tosi rankkaa. Mä opettelin itse ensin tottumaan itkuun ja olemaan varmempi sen suhteen, että teen kyllä kaikkeni. Sitten liikuttiin ulkomaailmassa vasta, kun osasin olla välittämättä muiden katseista ja nykyään monet tuijottaa ja pääasia on, että itse tietää tekevänsä parhaansa. Toisekseen kannattaa systemaattisesti etsiä niitä ihania asioita vauvasta,koska itkun tullessa vauvan tuoksuun tai kauneuteen keskittyminen voi auttaa jaksamaan vielä enemmän kantamaan. Meillä ainakin rauhallinen vanhempi, joka jaksoi mielentilalta pysyä vahvana oli lopulta parempi kuin se hysteerinen huolestunut mitä alussa koko ajan olin. Vertaistuki oli tosi hyvä juttu ja kyllästymiseen asti opetin omia läheisiä siitä miten meillä toimitaan ja mitä suuritarpeinen tarkoittaa. Ei kannata haikailla muiden helppoa arkea tai jossitella, vaan opetella hyväksymään elämä itkuisen vauvan kanssa. Silloin ei ole niin vahvoja odotuksen ja pettymyksen tunteita. Elää hetkessä ja antaa elämän hetkeksi pysähtyä siihen tärkeimpään. Kyllä se palkitseekin vielä ja esimerkiksi meillä se näkyy tosi vahvana siteenä ja lapsen kiitollisuutena. Se tekee tästä vaikeasta ajasta merkityksellisen. En tiiä oliko höpön kuuloisia ohjeita, mutta ne auttoi itseä 🙂

Kiitos ihanasta vastauksesta! ❤ Vauva syntyi kans yllättäen RV 35, joten olen ajatellut et kestää hieman hieman kauemmin totuttautua tähän maailmaan ja sen ärsykkeisiin. Hän kun väläyttää yhden ihanan hymyn, niin siihen maailma sitten pysyhtyy . 🙂

Anette - Operaatio Äiti.

Joskus nimenomaan noilla viikoilla syntyneillä on noita ärsykkeen hallintaongelmia. Jonain päivänä se itku voikin loppua. Tai sitten tosiaan ei.. mutta meillä iän myötä sekaan tuli niin paljon myös sitä iloista Elsaa, että oikeasti se jatkuva suru toisen puolesta on vähän höllännyt sitä myöten 🙂 On helpompi jaksaa vaikeat hetket, kun myös on niitä hyviä, joista ammentaa voimaa. Nyt se on teillä hymy.. vuoden päästä nauru, persoona ja tuikkivat silmät!

Itsellä tuli mieleen, että heti kun mahdollista (iän puolesta) pyydä toimintaterapiaan lähete. Ehkä sitä kautta ”aistiherkkyydet” selviäisivät (jos niitä edes on) ja pääsisitte mahdollisesti si-terapiaan, jos olisi tarvetta.

Haluan toivottaa kovasti tsemppiä teille arkeen! <3

Anette - Operaatio Äiti.

Siitä oli just puhetta, että nyt jäädään seurantaan neuvolan puolelta ja sitten pystyy reagoimaan 🙂

Meillä on ihana rakas kaksivuotias, joka kuulostaa hyvin pitkälti Elsalta, joten et ole yksin, vaikka joskus siltä tuntuisikin… muiden lapsiperhearki vaikuttaa usein niin täysin erilaiselta, ettei siihen oikein osaa samaistua. Keskittyminen on yhä kaiken ilon ja rakkauden keskelläkin selviytymisessä. Rankkaa ja ravisuttelevaa tämä on ollut, pieni rakas on täysin muuttanut meidät vanhemmat – väsyneemmiksi mutta sanoisin että viisaammiksi myös 🙂 Ja entistäkin tiiviimmin olemme hitsautuneet puolisoina yhteen, mitään emme vaihtaisi pois. Mutta on tämä raskas matka, sitä ei voi kieltää.

Kirjoitat ihanasti tarinaanne, kiitos <3

Anette - Operaatio Äiti.

Zemppiä kovasti teille, joskus tää tie tosiaan on rankempi kulkea, mutta onneks sen kaiken keskipisteenä on se oma lapsi, joka rakkauden määrällä vie pois sen väsymyksen ja saa vaan jaksamaan uudetkin haasteet 🙂

Hei! Käyttäkää häntä osteopaatilla! Kuulostaa erittäin tutulta tuo kertomasi. Meillä neljä lasta, ja nuorin ollut juuri tällainen, hyvin hyvin erilainen ja vaativa. Osteopaatilta löytyi syy, ollut kipeä. Toki se ei luonnetta muuta, luonteeltaan hän on edelleen samanlainen vaativa tapaus, mutta juuri esim tuo aamuitku, monta tuntia, se häipyi kokonaan. Osteopaatilla kannattaa käyttää useampi kerta. Vaikkei ongelma sillä poistuiskaan, niin haittaa siitä ei ole kenellekään ja hintaa vain 10-20e/lapsi.

Tiedän sen tunteen, ku on niin väsynyt ja lopussa, niin ei oikein jaksaisi kokeilla mitään enää. Mutta meillä elämä muuttunut niin huomattavasti sen jälkeen, etten voi muuta kuin suositella! Googleta omalta alueeltasi osteopaattia.

Voimia arkeen!

Anette - Operaatio Äiti.

Osteopaattia me ei ollakaan kokeiltu. Siinä suurin ongelma on se, että Elsa menee ihan hervottomaksi,kun mennään ihmisen luokse, joka jollain tasolla on ”hoitaja”. Huutaa eikä rauhotu ja pelkää vieraita ihmisiä eikä ainakaan anna koskea… mitenhän sitten toi osteopatia toimisi?

Kerroit että hän on kuitenkin syntynyt jo viikolla 35, olen ymmärtänyt että keskoset voisivat olla itkuisempia/herkempiä kuin täysiaikaisina syntyneet? Voisiko esim.vyöhyketerapiasta tai vastaavasta olla kohdallanne apuja?

Anette - Operaatio Äiti.

Joo lääkäri sanoi myös, että keskosilla on vaikeampi joskus kestää maailman ärsykkeitä.

En voi mitenkään väittää ymmärtäväni (kun ei ole kokemustakaan vastaavasta) mutta täytyy sanoa, että meinasi päästä kyynel lukiessa kertomustasi, niin aito ja kosketeltava se oli. Toivotan kovasti tsemppiä ja jaksamista sekä tyytyväisempiä päiviä lapselle <3

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos ♡

Meilläkin selittyi paljon kun lapsella todettiin aistisäätelyssä häiriö niin yl-kun alireagoinnissa. Oli jo syntyjään herkkä äänille,valoille jne. Päiväkodissa ja ekaluokalla sai erikoisratkaisuja selvitäkseen. Nyt menee neloselle ja apuvälineet jääneet kehittymisen myötä. Mutta näihin 9v mahtuu loputon määrä itkua ja hankaluutta.

Anette - Operaatio Äiti.

9 vuotta on varmasti ollut pitkä aika,mutta varmasti on hyvä olo Siitä, että ootte tässä nyt. Ja kiva kuulla, että teille löytyi apuja 🙂

<3

Anette - Operaatio Äiti.

Perehdy lapsen erityisherkyyteen, mulla se auttoi.

Ja ymmärrän <3

Anette - Operaatio Äiti.

Olen sitäkin tutkinut. Varmasti on erityisherkkä,mutta millä syvyyden tasolla.. sen myös aika näyttää 🙂 kiitos.

meillä oli tossa iässä niitä älyttömiä raivareita mitä oot kuvannut, ei mennyt millään ohi. Pidin väkisin sylissä ja huusi ja raivos, itki ja kävelin ympäri kämppää ja mietin et millä mä saan tän loppumaan, mut iän myötä oppi ”kestämään” niitä tunteita. Edelleen 4v hän pahoittaa mielensä kun joku on sellasella ”perus” tasolla ja voi puhua ikävästi hänelle kun ei osaa ilmaista yhtä hyvin tunteita. Ja jää jumiin jos joku asia tekee surulliseksi, jolloin oon pitänyt tärkeänä et se asia puhutaan kerran läpi, mut myös opetan ettei sen anneta hallita kaikkea vaan, että se helpottaa kyllä kun sen antaa mennä ohi ja miettii muita asioitakin. Tiedän et joku voi ajatella, että on julmaa sanoa, että olen ymmärtänyt mutta en enään puhu nyt tästä asiasta enempää, mutta en tiedä onko sekään hyvä et kun puhuu ja vatvoo pientä pettymystä se kasvaa ja kasvaa ja hallitsee kaikkea. Kun se surukin on tunne, joka on vahva ja todellinen, muttta myös helpottaa kun sille ei anna niin paljoa valtaa(en siis jätä käsittelemättä asiaa, mutta laitan jossain vaiheessa stoorin asiasta puhumiselle.

Anette - Operaatio Äiti.

Tosta myös neuvolassa puhuttiin,että joskus lapset hieman muuttuu ajan kanssa, että jossain iässä voikin vahvat tunteet yhtäkkiä ymmärtääkin paremmin. Mutta joskus lapsi taas tarvii tukea ja ohjausta.

Hienosti kuvasit tilannetta ja kyllä, voin kuvitella miltä tuntuu. Meillä eri tsvoin haastava lapsi, mutta jotain samaakin on käyttäytymisessä. Tsemppiä kovasti sinne! Toivottavasti löytyy joku syy ja apu käyttäytymiseen pienellä.

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos zempeistä!

Meillä aovan samanlainen, melko samanikäinen lapsi. Saatu lapselle diagnoosi neurolta jo 1v. Suosittelen hakemaan apua, lapsi ansaitsee sen ja te tarvitsette tukea. Tsemppiä!

Anette - Operaatio Äiti.

Ollaan haettu jo 🙂 Toivottavasti syy ja helpote vielä löytyisi.

Todella hyvä ja koskettava kirjoitus näin samojen asioiden kanssa painiskelevana.. Meillä ”oireet” on olleet tosin lievempiä, ja silti olen aika-ajoin ollut henkisesti kaikkeni antanut, totaalisen loppu ja väsynyt. En voi edes kuvitella, mitä tunteita olet joutunut käymään läpi. Mutta hienoa kuulla, että elämä jatkuu ja arki sujuu totuttelun ja opettelun jälkeen.

Voin niin samaistua noihin ulkopuolelta tuleviin syytöksiin ja vähättelyyn, niitä saa kaikkialta. Jopa niiltä tahoilta, neuvolasta, lääkäreiltä ja perhetyöntekijöiltä joiden tarkoitus olisi auttaa, ei lytätä. Yleensä jaksan uskoa itseeni, ja siihen että tiedän parhaiten miten lapseni kanssa toimia. Mutta liian usein, heikkoina hetkinä, kaikki ”hyväntahtoiset neuvot” ja muut ulkopuolisilta satelevat ohjeet tunkeutuvat pään sisään. Alkaa epäillä itseä, omia tulkintoja, omia kasvatusnäkemyksiä, jopa omaa lasta..

Toivottavasti kaikki tämän postauksen lukeneet seuraavassa eteen tulevassa tilanteessa muistavat kuunnella ja ymmärtää enemmän, sekä neuvoa ja tuomita vähemmän.

Anette - Operaatio Äiti.

Nimenomaan on tärkeää, että ihmiset muistaisivat yrittää kuunnella ja ymmärtää enemmän. Tuntuu, että joskus ihmiset syyttää vaan katseellakin. Vähän pelkään meidän tulevaa perheneuvolaa, kun oikeasti se apu ja ymmärrys riippuu aina vähän ihmisestä…

Meillä on autistinen tyttö asperger piirteillä, tarinasi kuulostaa kuin suoraan meidän elämältä.

Anette - Operaatio Äiti.

Toivottavasti meilläkin tämä joskus selviää..

Hei! Mainitsen nyt alkuun, että tarkoitukseni ei ole missään nimessä loukata, vaan auttaa. Oletteko harkinneet käyttää Elsaa lastenneurologilla? Eräs tuttavani kertoi juuri viikonloppuna, kuinka hänen pojallaan todettiin vasta lähes 4-vuotiaana autismi. Tämä äiti on itsekin lääkäri ammatiltaan, mutta ei ollut osannut epäillä autismia, sillä pojalla ei ollut kaikkia tyypillisiä oireita, hän esim. kykeni puhumaan ja katsomaan silmiin. Lastenneurologi osasi kuitenkin paremmin kartoittaa oireita ja tehdä havaintoja harjaantuneella ammattilaisen silmällä. En tarkoita, että Elsalla olisi autismia, mutta ehkä jotain sellaista, jonka lastenneurologi saattaisi tunnistaa ja ennen kaikkea – löytää apua niin Elsalle kuin ihan koko teidän perheelle. Aurinkoa ja voimia teidän kesäpäiviin!

Anette - Operaatio Äiti.

Itseasiassa yleinen käytäntö on, että autismiakin tutkitaan vasta lapsen täytettyä 2 vuotta. Ihan ei meinaa piirteet täyttää autismia ja se on käynyt mielessä ihmisillä, jotka asiaa pohtii Elsan kohdalla. Mutta seurannassa ollaan.. vielä pienen iän takia lähinnä joudutaan vielä vain seurailemaan 🙂

Ymmärsinkin että lääkäri tutkinut mutta silent refluksi oireili meillä juurikin noin kolmannella ja valitettavasti myös neljännellä(nyt ovat 4 ja 1,1v,kovasti vaivaa edelleen molemmilla)itse etsin silloin netistä tiedon ja marssin lääkäriin.Nyt toki molemmat lastenpolin asiakkaita.Kaikkea hyvää odotukseen ja teidän perheelle <3

Anette - Operaatio Äiti.

Topilla oli myös toi pirullinen vaiva. Sitäkin epäiltiin vauvana, mutta ei syy ollut sitten sekään. Periaatteessa olisi ollut helpottavaa, kun sitten apu löytyisi.

Suurimmassa osassa löyryy-meillä 4,5vuotiaalla vielä kovasti vaivoja.Refluksi kovin kokonaisvaltainen sairaus,vaikuttaa käytöksestä nielemiseen saakka :/lääkkeet vievät kivuilta onneksi kärjen.

Anette - Operaatio Äiti.

:/

Jaksamista teidän arkeen! ❤️

Vaikka en varmasti voi yhden lapsen äitinä sanoa, että tiedän mitä koet, osaan samaistua tuohon ainakin osittain. Meillä tyttö nukkui ensimmäiset puoli vuotta vain kantorepussa tai sylissä, vielä kaksivuotiaanakin hän on erittäin itkuinen. En voinut kuvitellakaan lähteväni kahvilaan tai kaupoille, sillä vauva vain itki. Ja itki. Hän ei viihtynyt vaunuissa ollenkaan, eikä viihdy vieläkään. Sama juttu auton kanssa. Pitkät matkat ovat täyttä tuskaa. Nyt ymmärryksen lisäännyttyä arki on kuitenkin hieman helpottanut. Välillä ottaa päähän, kun kuulee muiden pitävän omia lapsiaan haastavina, jos itkevät silloin tällöin – itselle se on jo niin normaalia..

Anette - Operaatio Äiti.

Joo meillä nukkui vain sylissä ja yötkin mahan päällä alkuun. Onhan meilläkin helpottanut asiat, mutta sitten tulee aina uusia. Toivottavasti teillä menisi selkeästi arki helpompaan ♡

Moi. Haasteita teiltä ei tule puuttumaan ja voimia tarvitaan. Tiedän täysin mistä puhut.Ja ymmärrän! Oma poikani hyvin samallainen. Erityisherkkä-aistiyliherkkä. Kokee kaiken tuhat kertaa voimakkaammin kun muut lapsemme. Vasta nyt 10 vuotiaana sai diaknoosin tähän, ja näinollen myös ymmärrystä koulumaailmassa, joka tähän asti ollut vaikeaa ja väärinymmärrettyä. Itkua, raivoa, huutoa, riitaa ja ahdistusta tästä epäoikeudenmukaisesta maailmasta.( Pojan mielestä) Kuormittanut valtavasti lasta ja muita perheen jäseniä. Tuntuu ettei äitinä osaa tehdä ainuttakaan asiaa oikein. Itku tulee vieläkin kymmeniä kertoja päivässä. Kuitenkin lapsi kasvaa. Haasteet kasvaa, mutta myös ymmärrys lisääntyy ja lapsi osaa ohjata yhä enemmän tunnetilojaa. Nämä kaikki toki vaatii työtä, työtä ja työtä.
Parasta mitä voit lapsellesi antaa on ymmärrys. Ymmärrys siitä ettei kaikki lapset koe asioita samalla tavalla. Ja tämä on ok. Kun lapsi kasvaa, mitä enemmän pystyt sanottamaan tunteita hänelle, se auttaa lasta käsittämään myös omia tunnetilojaan. On arvokas juuri tälläisenä. Tämä vaatii jatkuvaa tuntosarvet pystyssä olemista vanhemmalta kun kiukutaan. Milloin millekkin asialle olisi hyvä hetki… tai mistähän nyt taas kiikastaa fiilikset, ovat jokapäiväistä arkea. Opettajilla ei kouluissa ole tähän yhden itkupotkuraivareiden kuunteluun aikaa. Enkä näin oletakkaan. Se on vaan tosi että vanhemman on pidettävä lapsen puolia. Myös kaverisuhteiden opettelussa. Nämä haastavat vuodet myös palkitsee joskus. Tulet tuntemaan lapsesi läpikotaisin kun hän kasvaa. Luultavasti yhteytenne tulee olemaan ainutlaatuinen ja erityisen syvä. Paras palkinto minulle, kun pieni lapsi rankan vuoden jälkeen on kirjoittanut äitienpäivä korttiini yhden lauseen. Äiti on ihana kun äiti kuuntelee. Tämä lause sai minun paskamutsi fiilikset katoamaan ja ensimmäisen kerran tuntemaan, että olen ehkä jotain tehnyt oikein.
Puutu ajoissa asioihin kun lapsi kasvaa ja maailma ei ymmärrä tätä pientä ihmistä ja hänen erityisyyttään. Älä anna toisten pakottaa ottamaan liian suuria askeleita elämässä. Ohjaa ja kannusta lempeästi. Ole esimerkki lapselle. Pärjäätte varmasti. Tulet huomaamaan, että lapsestasi kasvaa erittäin empaattinen ja rakastava. Varmasti myös sisaruksia kohtaan vaikka usein myrskyää. Tsemppiä arkeen! Ei kaikkien tarvii olla samasta muotista. Annetaan lapsille kasvurauha just niin heikkoina, vahvoina tai reippaina. Millaisina ovat tänne syntyneet.

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos hienosti kommentista. Sanon hieno, koska sitä lukieassa tuli tavallaan hyvä olo. Sellainen rohkaiseva. Sulla oli jotenkin ymmärtävä tapa neuvoa ja auttaa. Kiitos!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.