Keinuminen
17.4.2017

Määrätietoinen KIIKKAUSholisti

Määrätietoinen KIIKKAUSholisti

KIIKKAA” kuuluu suppean sanavaraston omaavan tytön suusta kesken bussimatkan. Ei hemmetti. Missä näkyi keinu? Nyt se ei tee loppumatkan mitään muuta kuin huutaa kimeän vihaisena kiikkaansa ja rimpuloi suomalaisella sisulla äitin ohimot täyteen hikikarpaloita. Meille melkein tarvittaisiin sellaiset hevosten sivusuojat neidin päähän, jotta kaikki mahdolliset näkemiset olisi suljettu pois ja matkustaminen rauhoitettu.

Kiikkaamisesta on tullut riippuvuus. Jos sen näkee, kuulee tai muistaa.. sitä on päästävä tekemään. Paremman puutteessa kiivetään äitin syliin ja keinutaan äitin pyöreän pyllyn päällä edestakaisin. ”Kiikkaa, kiikkaa.”

Päättäväisyyttä ei neidiltä puutu. Hän saattaa istua puolikin tuntia kieli keskellä suuta laittamassa kenkiä jalkaansa. Hän, joka ei omaa malttia eikä liiemmin jaksa paikoillaan olla. Keinun kutsu on kova ja kengät on saatava jalkaan – keinolla millä hyvänsä. Joskus on kiva fuskata ja tulla äitin eteen kirkkailla silmillä hokemaan ”KIIKKAA, KIIKKAA” isin jättimäiset kengät jalassa. Ne sattuu olemaan tuhat kertaa helpompi pujottaa jalkaan. Pikkuvikoja, mennäänkö jo ulos?

Meillä on tabu. Sanaa keinu EI saa mainita, koska aina ei ehdi pukea ja mennä heilumaan ulos. Koska toisaalta kukaan ei myöskään jaksa niitä krokotiilin kyyneleitä, jotka porautuu syvälle vanhemman omatuntoon ja lopulta päätyy makaronipötkötilanteeksi, jossa parketin pinta tulee kiillotettua raivon voimalla huiskivien jalkojen sekä käsien avulla. Tabuilun lisäksi olosuhteet huomioon ottaen vanhemmilta vaaditaan ninjailua ja ikkunoiden väistelyä. Lukemattomat kerrat on tullut tehtyä se virhe, että neiti on ollut sylissä makuuhuoneseen kävellessä. Kuka ihme keksi asentaa keinun meidän ikkunan alle?!

Lapset ovat suloisia. Lasten vaiheet on sympaattisia. Ne tulevat ja menevät. Me aikuiset ollaan niin kasvettu ohi lapsuudesta ja samalla unohdettu miltä tuntuu, kun joku muiden mielestä ”turha” asia tuntuu elämääkin tärkeämmältä. Toisella se on unilelu, toisella rätti, toiset haluaa kävellä kumpparit jalassa sisällä ja toiset aina vain ”KIIKATA”.

Olisi tosi hauska kuulla lukijoiden lasten päähänpinttymistä! Onko teidän lapsilla ollut kausia, jolloin joku asia on ollut tarpeettoman tärkeä? Miten se ilmeni? Jaapas kokemuksesi; niitä on mukava lueskella!

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.