Ajatukset
17.5.2016

Ne ”kielletyt” ajatukset

Ne ”kielletyt” ajatukset

Koen olleeni aika vahva tällä tiellä. Uskon, että olen selvinnyt oikeasti vaikeammasta taakasta, kun monikaan voisi kuvitella. Viimeiset kuusi kuukautta ovat olleet voimia vieviä. Huomaan monien katseesta, että he pitävät minua helposta vinkuvana. Tunnen, ettei monikaan ymmärrä minkälaista tämä kaikki todella on ollut.

Pahimmilla hetkillä olen syyttänyt itseäni siitä, että menin koko vauvan hankkimaan. Pahimmilla hetkillä olen tuntenut niin syvää syyllisyyttä, että olen täristen miettinyt rakastanko varmasti molempia lapsia vai riittääkö minusta vain toiselle. Pahimmilla hetkillä olen ottanut kynsin ja hampain yhteen sen ihmisen kanssa, joka on tätä taakkaa kanssani jakanut. Joskus olen väsyneenä kieltäytynyt ottamasta vauvaa heti syliin, koska ainoa ajatukseni on sillä pienellä hetkettä ollut liian ruma.

Puhutaan vain hetkistä. Puhutaan prosenttiluvusta, joka koostuu yhdestä numerosta. Oikeastaan en olisi jaksanut ollenkaan tätä taakkaa ja voisin olla ihan romuna juuri nyt. Voisin vihata tuota pientä nyyttiä, joka ”romutti rauhan”. Voisin vihata elämääni ja olla ahdistuksen, masennuksen sekä surun partaalla. Mutta en ole, koska päätin toisin. Päätin olla vahva ja hyväksyin, että vahvuus on muutakin kuin pelkkä kaunis rypistymätön kiiltokuva.

Halusin olla onnellinen. Halusin rakastaa ehdoitta. Halusin muistaa jokaisen hyvän sekä pahan hetken. Tiesin ainoastaan sen, että vaikeuksista ei missään nimessä pidä syyttää vauvaa. Keskityin tytön sieviin piirteisiin, satunnaisiin hymyihin ja siihen ajatukseen, että siinä on oma pieni lapseni. Niinpä kerran toisensa jälkeen selvitin pois ahdistuksen ja rämmin läpi kovimmat itkut, vaativimmat huudot sekä rankimmat hetket horjuttamatta rakkaudentunnetta. Olen oppinut sulkemaan kaiken muun pois ja olemaan lopulta vain läsnä omasta palavasta tahdostani.

Vastoin kaikkia oletuksia voin sanoa olevani onnellinen. En ole masentunut ja voimavaroja riittää vielä. Voin myös sanoa, että mitään en muuttaisi. Superihminen en kuitenkaan ole! Joskus väsyttää ja kiukuttaa, mutta se kuuluu ihmisyyteen. Kiukkua ei vaan saa purkaa muihin.

Parhain tapa auttaa itseään vaikeissa tilanteissa on rehellisyys. Tiedän, että lukijoissa on samaa kokeneita. Äitejä, joiden vauvat eivät viihdy missään yksin. Korvia, jotka helisevät vauvan huudosta. Silmiä, jotka vuodattavat kyyneliä arjen rankkuuden takia. Sydämiä, jotka vihaavat ja samalla rakastavat. Ajatuksia, jotka kiusaavat pään sisällä vieden energiaa pois. Haluankin rohkaista teitä olemalla itse rehellinen. Kertomalla omista rehellisistä ajatuksistani.

On mahdollista, että joku tuomitsee, mutta kaikki eivät pääsekään tarpomaan yhtä syvällä suossa. En välitä kurtistuneista kulmista, koska tiedän pahojenkin ajatuksien olevan ihan luonnollisia. Kun ihminen revitään äärimmilleen, voi päässä vilistä kaikenlaista. Ajatuksen vastakohta on teko ja siinä kulkee selkeä raja hyväksytyn sekä kielletyn välillä.

”Voisinpa peittää vauvan suun, jotta huuto loppuis!”

”Teippaan sut kohta jesarilla kattoon!”

”Haluisin heittää tän vauvan ulos ikkunasta!”

”Olisko elämä helpompaa vauvan kanssa, jos toinen lapsi lähtis jaloista pois?!”

”Häivyn pois enkä koskaan tuu takas!!”

”Vihaan sua. Ja sua! Jokaista. Inhoon teitä täydestä sydämestä!”

”Tää kaikki oli virhettä. Mun elämä on pilalla..”

Ja sitten tulee katumus. Se, joka kumoaa kamalien ajatusten tuoman syyllisyyden tunteen. Katumus kertoo siitä, että olin vain väsynyt ihminen, joka hetkeksi romahti pään sisällä. En ole huono äiti, vaikka ajatukset sekunnin murto-osan olivatkin rumia. En ole tyhmä, paska, ilkeä tai sairas. Olen itseasiassa fiksu, koska puran paineeni ajatuksien kautta enkä niiden tekojen.

Jokaisesta pahasta ajatuksesta huolimatta.. olen rakastanut ja välittänyt viimeisen 6 kuukauden aikana ihan mielettömästi. Olen antanut turvaa, hellyyttä ja läheisyyttä. Olen ollut läsnä ja lähellä. En koskaan uskonut, että voisin olla näin vahva. Tai pysyisin pystyssä rankassa tuulessa. Yllätin itseni ja olen todella ylpeä siitä – huolimatta ”kielletyistä” ajatuksistani.
Operaatio äiti anette

”Tiedättekö.. vitsi mä rakastan mun lapsia!”

Avainsanat

Kommentit

Tuttuja ajatuksia. Välillä pelotti kuinka mustia ajatuksia päähän voikaan tulla kun on valvonut yli vuoden eikä ole edes tiedossa että lähiaikoina saisi nukkua edes yhden yön. Miten voikaan samaan aikaan vihata ja rakastaa. Onneksi minäkin osasin sanoa ääneen ja sillä tavalla helpottaa omaa pahaa oloa.

Anette - Operaatio Äiti.

Hyvä sinä ♡

Olet todella rohkea ja upea äiti, kitos tästä kirjoituksesta! <3
On aina helpottavaa huomata ettei ole ainoa, jolla välillä niinä rankimpina hetkinä käy mielessä tuon kaltaisia ajatuksia.

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos ♡

Kiitos <3 Juuri tänään kyyneleet poltti silmiä kun kävin läpi näitä kuvailemiasi tunteita. Esikoiseni muistuttamana:"Äiti, kyllä me pärjätään."

Anette - Operaatio Äiti.

<3

Neuvolan perhevalmennuksessa meidät odottavat parit istutettiin jonkun vanhahkon infovideon äärelle. Jari Sinkkonen kertoi videolla, että on ihan normaalia ajatella huutavan vauvan seurassa, että haluaisi satuttaa tätä, haluaisi heittää sen vauvan seinään tai tukahduttaa huuto tyynyllä. Varmaan kaikki odottavat parit nauroivat huvittuneina, tyylillä ”toihan olisi ihan hullua!”. Oon kiitollinen tuosta videosta, koska oisin varmaan kitisevän pikkuvauvan kanssa noiden ajatuksien valtaamana kokenut itseni jotenkin sairaaksi. Sinkkonenkin totesi, että tuollaiset ajatukset on täysin normaaleja, eikä se tarkoita, että vanhempi olisi mitenkään sairas, hullu tai valmis toteuttamaan synkkiä ajatuksiaan.

Kiitos tästä postauksesta.

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos sulle kommentista! 🙂

Ensimmäiset viikot vauvan syntymän jälkeen itkin ja mietin miten hirveän virheen olen tehnyt. Isosisko oli 1v6kk ja kamala uhma päällä. Nyt puoltoista vuotta myöhemmin elämä helpottaa. Fiksuja ajatuksia sulla ja kannattaa tosiaan sanoa kaikki ääneen.

Anette - Operaatio Äiti.

Joo, asiat kannattaa sanoa ääneen 🙂

Tunnistin osasta ajatuksista itseni 😀

Anette - Operaatio Äiti.

Noni 😀

Miten hienoa, että kirjoitit tämän. Ja miten hienosti oletkaan selvinnyt haastavan ja suuritarpeisen vauvan (ja taaperon) kanssa! Itselläni esikoinen oli samaa maata ja todella syvissä vesissä painittiin ensimmäisenä vuonna, vaikka lapsia oli vain se yksi.

Ihaninta oli, kun tuntui, että toisena elinvuonnaan tyyppi olisi palkinnut meidät vanhemmat sen ensimmäisen rankkuudesta olemalla yhtä hymyä ja valoa. Tuntui, että kaikki se hyssyttely, hytkyttely, kantaminen, alle tunnin välein imettäminen, yöheräilyjen ja itkujen tyynnyttely yhtäkkiä kantoi hedelmää. Että olimme antaneet sille pienelle eväitä käsitellä omia rajusti herääviä tunteitaan. Silloin oli helmpompi myös hyväksyä ne omat mustaakin mustemmat ajatukset, kun huomasi, että ainakin jotain oli tehnyt todella oikein. Juuri niin kuin kirjoitit, teot merkitsevät, eivät ajatukset.

Olet supernainen!

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos kommentistasi ♡

Muistan hyvin kuinka silloin kun nykyinen taapero oli pieni vauva ja huusi suunnilleen kaiken hereillä olo aikansa ajattelin monesti että Jospa vaan viskaisin sen parvekkeelta alas niin se kaikki loppuu. Meni 2 minuuttia ja tuli hirvittävän huono omatunto ja syyllisyys pelkästä ajatuksesta. Onneksi ne on vaan ajatuksia.

Anette - Operaatio Äiti.

Onneksi vain ajatuksia!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.