Ajatuksia
9.3.2016

Mihin vedän viivan?

Mihin vedän viivan?

PhotoGrid_1457483581206
Omistan blogin suhteen ”to do-listan”. Sillä listalla lojuu aiheet, joista aion kirjoittaa. Se lista on pitkä kuin nälkävuosi. Tänään puran tuosta jonosta yhden tärkeän asian pois. Kirjoitan aiheesta, josta moni lukija on huhuillut kommenttikentissä, FB-sivulla ja varmasti mielessäänkin. Topi. Miksi pojasta ei ole hetkeen kirjoitettu?

Aikanaan loin blogin vailla rajoja. Kerroin ja jaoin ihan kaiken mitä mieleeni tupsahti. Ei mitään rajoja missään. Sitten tuli ensimmäinen kommentti, jossa kyseenalaistettiin lapsen yksityisyys. Niinpä niin.. minähän tässä tarjoan lastani tarjottimella kaikille. Onko se oikein? Missä se raja kulkee?

Väitän, että jokainen lapsista bloggaava vanhempi käy tämän saman kriisin läpi. Sitä jähmettyy pohtimaan tätä iänikuista kysymystä. Mikä on fine? Voiko tämä satuttaa lastani jotenkin? Sitten sitä vain pysähtyy miettimään. Eikä tällaista päätöstä tehdä hetkessä. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää asian suhteen, vaan jokaisen on määriteltävä ne rajansa itse.

Joskus tein päätöksen, että vauvasta kirjoittaminen on ok, kunhan keskittyy rajaamaan siitä pois alastomuuden, nolot asiat ja pottakuvat. Ei koko kansan tarvitse tuntea sitä hetkeä ja riemua, kun lapsi vääntää ensimmäisen pökäleensä pottaan. On taito kirjoittaa lapsesta ja käyttää järkeään samalla. Ne asiat jäävät nettiin ja saattavat joskus kävellä vastaan koulukavereiden suusta.

Minä määritin, että vauva on ok. Pieni massaan hukkuva vielä hiomaton timantti. Ei vauvoille naureta. Niiden suuret silmät ja viaton olemus ihastuttavat. Jokainen on vauva joskus ja vauvana asiat menevät ihan elämän tuomalla painollaan. Sitten sitä kasvetaan isoksi. Persoona puskee pintaan ja kikattavasta pyöreäposkisesta pojasta tulee Topi. Topi, joka rakastaa elokuvia, jalkapalloa ja vaaleanpunaisia vaatteita. Persoona kehittyy ihan uuteen uomiinsa ja taaperon jälkeen ihminen alkaa olemaan tietynlainen. Se tietynlaisuus ei katoa enää viiden, kymmenen eikä viidenkymmenenkään vuoden päästä.

Tarkoitukseni ei ole tehdä lapsista some-julkkiksia. Tarkoitukseni on kirjoittaa, olla luova ja antaa ihmisten myötäelää meidän kanssamme.

Siksi hiljenin. Siksi katosi Topi. Tulin polun päähän. Minun tehtäväni oli määrittää rajat. Onko hän nyt liian iso jo tähän? Mitä minä teen? Joskus ajattelen parhaiten, kun kirjoitan. Pystyn syventymään vain uppoutumalla ruudun ääreen ja siten huomaan löytäneeni ratkaisun. En ole kovinkaan päässyt keskittymään kirjoittamiseen, koska pikkuneiti todella vaatii osansa. En saa hetken hiljaisuutta tai käsiä vapaaksi juuri koskaan.

Mutta tässä ollaan nyt. Määrittämässä blogin tulevaisuutta tuon ison pojan osalta.

On tärkeää, että blogissa puhun molemmista lapsistani. Tämä on kuin oma pieni päiväkirjani. Olen kokenut ahdistusta siitä, että nopeasti vilkaisemalla näyttää kuin tähän perheeseen kuuluisi vain yksi lapsi. Siksi oli aika tehdä tämä postaus.

Aion kirjoittaa Topista edelleen tulevaisuudessa eikä tuo poika ole mihinkään katoamassa. En ehkä jaa kuvia enää samalla tapaa suoraan näihin teksteihin enkä kirjoita henkilökohtaisista asioista. Saatan joskus kertoa kuulumisia, tehdä vaatepostauksia tai kirjoittaa arjesta, johon myös tuo poika liittyy. Isäsuhteesta kirjoittaminen on esimerkiksi yksi asia, jota en voi jakaa. En voi kirjoittaa yksityiskohtaisesti terveydestä enkä vain yksinkertaisesti jakaa ihan kaikkea. Voin kuitenkin kertoa kahden lapsen arjesta, ensimmäisen lapsen kirouksesta tai siitä, kun siskon huuto pistää elämän ylösalaisin.

Toistaiseksi poika kieltäytyy usein kuvista enkä todellakaan pakota niihin. Niiden kanssa ei edetä äidin tahdon mukaan, vaan Topin.

Tässä siis syy blogiahdistukselle. Olin jumissa. En tiennyt miten jatkaa. Nyt jatko on selkeämpi ja tuntuu luonnollisemmalta edetä asioiden kanssa. Olen puhunut ja teitä on kuultu. Valitettavasti en voi kaikkia lukijoiden toiveita täyttää, koska tehtäväni äitinä on myös ajatella lapsiani. Eikä taas somessa lapsen esiintuominen määritä rakkautta. Minulla on nyt rajani ja niiden mukaan etenen. Aamen.

Avainsanat

Kommentit

Huhhu… kommenttini aikaisemmin tästä aiheesta ei ikinä julkaistu. ?
No en kyllä ymmärrä että mitä eroa on laittaa vauvaa kuviin kuin isompaa lasta tai kuvaa toisista henkilöistä? Kyllä se om personallisuus tulee esille jo vauvana. Ja kuinka kivaa on sitten tyttäresi lukea ns, vauvakirjansa netistä isona? Samaa koskee poikaa. Eikö pojan isä ole tästä bloggauksesta mitään mieltä kun tulee hänen poikaansa?

Päiväkirjaa netissä vaikuttaa kyllä niin hurjalta minusta. Kaikki omalla tavallaan mutta minusta lapset eivät voi puolustaa itseään ja jotenkin vaikuttaa siltä että et ole kuitenkaan miettinyt miten tämä blogi tulee vaikuttamaan heidän elämään ihan loppuun.

Minusta blogi olisi hyvä ilman lasten kuvia tai videoita.

Anette - Operaatio Äiti.

Mun mielestä oon aika selkeesti jo vastannut tähän asiaan 🙂

Mun mielestä ois ollu mahti homma, kun musta ois vauvana pidetty netissä blogia. Olis niiiiiin ihana lukea siitä nyt 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.