Ajatukset
15.11.2015

Aina ei mee niinku suunnitteli

Lyhyesti ja ytimekkäästi. Yritin pitää toivoa yllä mahdollisimman pitkään. Kyllä kaikki menee hyvin, kotiudutaan eikä meillä ole mitään keskosta. Kaiken on pakko mennä hyvin. Kaikki MENEE hyvin!

Ehkä utopiassa. Haaveessa, mutta ei todellisuudessa. Takapakkia, takapakkia. Täällä tämä äiti istuu ahdistuksesta täristen kotisohvalla ja kuukausien aikana rakennettu vahva side venyy kilometrejä.

Ensin tuli hengityskatkot. Vauva unohtaa kirjaimellisesti hengittää ja pistää kaikki juoksemaan. Kyllä siitä toipuu, kunhan joku muistuttaa hengittämisestä, mutta eihän sitä missään nimessä voi kotiutua. Pakko jäädä valvontaan. Katkoja tuli useampi ja tähän aloitettiin kofeiinilääkitys.

Väsähdin takapakin tullessa ja ilmoitin hoitajille lähteväni kotiin. Pakkasin kimpsut sekä kampsut kasaan ja saavuin kotiin alle 3vrk leikkauksesta. Pää ei kestänyt muita äitejä vauvojensa kanssa, yksinäistä oloa sängyssä eikä ainakaan sitä, ettei siellä voinut itkeä. Sektio oli maailman helpoin ja olen kivuton ollut lähinnä koko ajan. Tänään on esimerkiksi viides päivä sektiosta ja kävelen ihan normaalisti. Pystyn kyykistymään, nousemaan sängystä, nostamaan vauvaa ja vaihtamaan asentoa. Nauraminen saattaa vähän kirpaista ja yskäiseminen ei ole lempijuttuni. Muuten olen jo elämäni kunnossa.

Pieni vauvani sai siirron jatkohoitoon. Päästiin hälyiseltä vvo:lta kunnon osastolle, jolla hoidetaan muitakin keskosia. Niin, meillä on keskonen – aito oikea keskonen ja siitä asiasta ei pääse yli eikä ympäri. Takapakkeja tulee, kehitys on kesken ja kannoin tänään kotiin nipun esitteitä, joissa kerrotaan keskosista.

Olen ihan sekaisin. En yhtään pysty ymmärtämään tätä tilannetta. Miten ihmiset on niin supereita, että pärjäävät keskosjuttujen kanssa?

Eihän tässä hätää ole. Muualla kuin oman pääni sisällä. Syyllisyys, kun lähtee kotiin illalla ja jättää prinsessan petiinsä nukkumaan. Syyllisyys, kun on poissa 3veen luota ihan liikaa. Tyhjä olo, kun masussa ei myllääkään ketään. Vauvankaipuu. Kaipaako vauva yhtä paljon?  Pieni suuri huoli koko ajan… mitä JOS?! Kotona kummittelee vauvankamat. Pitkät rankat päivät sairaalassa. Millä tämä pääkoppa muka pidetään pystyssä? Tiedän, että asiat voisivat olla huonomminkin. Tämä on kuitenkin minun kriisini ..ja mietin, miten siihen ei huku.

Puhumalla. Itkemällä. Mutta entä, jos ei jaksa tai ehdi puhua? Entä, jos kaipaa rauhaa ja sitä, että aivot hakkaavat tyhjää? Entä, jos ei ole valmis itkemään tai ei osaa itkeä? Jos sitä vain estää kaikin keinoin itseään romahtamasta? Niin, sanopa se. Ihmismieli on kumma.

Huominen voi kuitenkin olla parempi. Voidaanhan me edelleen päästä kotiin loppuviikosta. Ehkä sinivalostakin luovutaan aamusta ja lääkäri vihdoin kertoo tulevista päivistä tai viikoista. Tämä ei mennyt toiveiden eikä lujan tahdonkaan kautta niinkuin halusin, mutta aina voi hakea niitä hyviä pieniä asioita päivästä. Niitäkin on!

Voin iloita siitä, että maitoa tulee ihan mielettömän hyvin stressistä huolimatta ja moni syöttö menee jopa imettäen. Voin iloita vauvan voimakkuudesta ja lujasta päättäväisyydestä. Olen iloinen siitä, että tyttö on rauhallinen ja ei itkeskele turhia. Hän rakastaa pällistellä maailmaa joskus jopa tunninkin ja ilmeillä senkin edestä. Olen onnellinen siitä, että Topi tuli tänään taas kotiin ja voidaan olla edes me kolme saman katon alla. Olen helpottunut siitä, että huomenna saadaan varmastikin sinivalo pois ja pukea nakuvauvalle kotivaatteita päälle. Tänään hymyilin leveästi, kun iskin tytölle kotoa tuodun pipon päähän. Ne on ne pienet asiat, jotka tuovat helpotusta tähän hetkeen.

Ihan pääasia on se, että Pikku E on nyt täällä ja hengissä ♡

IMG_20151115_131456

Rv36♡

Avainsanat

Kommentit

Voimia ja valoisampia päiviä – sekä onnittelut nyytistä.

Etsi vertaistukea, keskosten äitejä on paljon ja oikeita neuvoja (ei vaan niitä tyhjiä, vaan ihan aidosti hyödyllisiä) ja empatiaa riittää varmasti.

Rankin vaihe missä tahansa elämänmuutoksessa ei ole se hetki heti tapahtuman jälkeen, vaan muutama kuukausi siitä, kun arjen ”pitäisi” alkaa sujua ja oma väsymys saa lopulta luvan lyödä päälle. Pyydä apua siihen taitekohtaan ja koeta pitää mielessä, että se ikään kuin kuuluu asiaan, et ole tulossa hulluksi, vaan se on luonnollinen reaktio stressin laukeamisesta. Tsemppiä!

Onnea pienestä! <3

Sun tekstistä huokui rivien välistä väsymys. Saatko sä järjesteltyä sillai et saisit nukkua vaik tulpat korvissa silloin ku alkaa väsyttää?

Sun ei tarvi olla yli-ihminen. Se on myytti. Sä riität just sinuna. Uskon, että on raastavaa, kun lapset ovat eripaikoissa. Itkemättömyys vaikka itkettää voi kertoa shokista ja sellainenhan tämä varmasti sinulle on. Jo se, että kirjoitit tämän postauksen kertoo, että prosessoit tapahtunutta, joka on hyvä juttu. Menee hetki, niin asiat näkee jo uudella tavalla. Toki tässä hetkessä tuo tieto ei varmaan hirveästi helpota. Se, että löysit iloa piposta on minusta hyvä merkki ja kaikesta huolesta huolimatta sulla on jossain siellä taustalla positiivinen ajattelu.

Muista, että hyvinvoivalla äidillä on hyvinvoivat lapset. Ole itsellesi armollinen. Oisko vaikka mahdollista, että esikko menee jollekin yökylään ja voit olla kotona yksin tai pyytää vaikka jonkun kaverin kylään. Ei ole tarkoitus, että kaverille välttämättä puhuisit tapahtuneesta vaan että saisit muutakin ajatusta hetkellisesti. Todennäköisesti tulisit myös käsittelemään tätä keskoslapsen vanhemmuutta.

Voimia ja jaksamista! Sä riität.

Moi! Nyt on ihan pakko kommentoida ja aivan ekaa kertaa! Ensiksi onneksi olkoon suloisesta prinsessasta! Toiseksi jaksamista ja voimia raskaaseen arkeen! <3

Meidän kolmas lapsi syntyi rv 34+6 täysin yllättäen keskosena ja vietti sairaalassa keräämässä voimia kuusi pitkää viikkoa! Arki, viikot olivat tosi raskaita.. Sitä meni eteenpäin vain kuin joku robotti! Hoiti kaksi muuta lasta ja sitten sitä sairaala-arkea! Huh ja puuh!
Mutta kyllä sä jaksat ja selviät!

T. Sanna

Ihana onnellisen näköinen pikku-E!
Paljon voimia sinulle, Anette. Joudut käymään läpi ikävää aikaa, mutta sinä selviät hyvin. Tämä ei ole sinun vikasi! Ihanaa, kun löydät valoisia puolia ja iloitset siitä, että vauvalla on asiat hyvin. Se, että haluat olla koko perheen kesken ja odotat pääseväsi vauvan luokse osoittaa, kuinka paljon välität. Vaikka olosuhteiden vuoksi et voi nyt osoittaa kaikkea tahtomaasi hoivaa vauvalle ja hän tuntuu olevan kaukana, niin hän on silti sinun oma pikkumurusesi ja koette yhdessä vielä monet seikkailut. Sinä olet hänen äitinsä ja hän sinun tyttäresi. Se on vahva side välillänne, tuntui miltä tuntui.

Aurinkoisia päiviä yksi kerrallaan eteenpäin. Toivottavasti tilanne helpottaa pian!

-Kukka

Voimia!
Olisi kiva kuulla jatkossa fiiliksistäsi kahden äitinä (aihe jota pähkäilen edelleen ihan liikaa omalla kohdalla). Miten koet riittäväsi kahdelle, miten esikoisen täyttämään maailmaan mahtuu pikkusisko, jne…

Ihania ilmeitä pienellä! Muistan tosi hyvin tuon syyllisyyden, kun peittelee vauvan sairaalapetiin nukkumaan ja itse ajaa sairaalalta kotiin iltapimeällä. Kotimatkat joko nieleskelin kyyneleitä tai olin täysin turta. Oma kotiutuminen viikon sairaalassaolon jälkeen oli ehkä se pahin, kun ensimmäistä kertaa palasi kotiin. Ikinä milloinkaan oma koti ei ole ollut niin tyhjä. Kaksi viikkoa istuin lähes 12 tunnin päiviä vto:lla vauvan kanssa, unohdin syödä ja kotona itkin. Kolmannen viikon Pätkis oli Lastenklinikalla, jonne en itse sadan kilometrin päästä joka päivä päässyt. Se oli ihan kauheaa. Onneksi kaikki hoitajat oli molemmissa sairaaloissa aivan ihania! Tsemppiä teille hirveästi ja jaksa uskoa parempaan huomiseen! Joku huominen on se, kun Pikku E tulee ensimmäistä kertaa omaan kotiin. 🙂

Voimia! Onneksi olet löytänyt myös niitä ilon aiheita tuon kaiken huolen ja ahdistuksen keskellä. Toivotaan että saatte pian tytön kotiin.

Oon lukenut sun blogia jo pitkään ja nyt sain aikaiseksi kommentoida. Ihan hirmuisesti tsemppiä sinne kahden paikan välillä oleiluun, varmasti ihan hurjan rankkaa. Muista,että ihan kaikkea ei tarvitse käsitellä kerralla, ehtii sitä sitten hetken päästäkin.
Pikku E näyttää kyllä niin suloiselta pikku tytöltä, toivottavasti saat pikkuisen pian kotiin<3

Toivottavasti olet puhunut jollekin ammattilaiselle tai nyt menet puhumaan! Sen verran ehdit kyllä.

Mie olen pikkukeskosen äiti (27+3) ja meidän poika oli sairaalassa 11viikkoa joista kaksi toisella paikkakunnalla.
Tiedän nuo ajatukset todella hyvin, toki eroaa siinä että miun pikkukeskonen on esikoinen,ajan pystyi käyttämään sairaalassa.

Tutulta kuullostaa. Tosin meidän tyttö ei ollut keskonen syntyi rv40+2, yli neli kiloisena. Mutta joutui suoraan kiirreelisen sektion jälkeen valvonta osastolle. Keskoten sekaan, meidän iso vauva. Hengitysvaikeuksien ja kouristusten takia. Takapakkia tuli meilläkin. Ambulanssilla siirrettiin lastenklinikallle, vaikka edellisenä päivänä oli ollut puhetta kotiutumisesta. Itse lähdin kotiin 4 päivää sektiosta. Samanlaisia ajatuksia, osastolla olo oli epämiellyttävää muiden äitien nauttiessa vauvoistaa. Tyttö pääsi lopulta kotiin 2 viikkoisena. Eikä mitään vakavaa lopulta todettu epäilyksistä huolimmata. Pahinta oli jättää vauva sairaalaan ja lähteä itse kotiin sekä se riittämättömyys en ollut tarpeeksi sairaalaassa, mutta en kotonakaan isoveljen kanssa. Meidän vauva ei ollut edes tyyytyväinnen vaan usein huusi niin,että osasto raikais. Tsemppi teille, toisvottavasti kaikki menee jatkossa hyvin ja saatte tytön nopeasti kotiin.

”Täältä ei lähdetään enää kahdestaan” toteaa nuoripari astuessaan synnärin ovesta sisään. Jännitystä yritetään pehmentää pikku vitsillä. Synnytys on alkanut ja mielikuvissa voidaan jo maalata saman sairaalan pihalle se farmariauto, isä ratin taakse ja äiti takapenkille, sinne vauvan kaukalon viereen. Niin, lähdetään kolmestaan, ei kaksin enää.

Muistan vieläkin, miten taksin takapenkki huusi tyhjyyttään, kun lähdin sairaalasta. Yksin, kerta toisensa jälkeen. Ei lähtenyt vauva mukaan, ja käytännön järjestelytkit olivat helpompia, kun kuljin taksilla oman auton sijaan.
Aina väärässä paikassa, oli sitten kotona tai sairaalassa.

Olkoon rakkaat ajatukset kanssasi!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.