Ahdistus
7.7.2015

Tiikerinraidat

Tiikerinraidat

 

On kesä ja lämmin, tulee juhlia tai tulee pidettyä bikineitä rannalla. Ihmiset tuijottavat, minä piilottelen. Häpeilen ja keksin kiertäviä ilmaisuja, kun rohkeimmat kysyvät suoraan. ”Ne on jotain vanhoja juttuja.. sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee..” Tiedän aiheuttavani hämmennystä ja kysyviä katseita, kun riisun käteni paljaaksi. Suurinosa tietää kyllä varmasti, että mistä on kyse ja aiheutuu kiusallisia tilanteita. Käteni eivät nimittäin ole sileät ja kauniit, vaan niitä komistaa lukemattomat arvet, joista osa ei ole vieläkään vaalennut piiloon. Loput jo vaalenneet nousevat vuorostaan esille rusketuksen myötä. Siinä ne on.. tiikerinraitani.

Miksi ne ovat käsissäni? Tavallaan tekee mieli todeta ”en tiedä” ja kiemurrella näytön edessä kiusaantuneena. Tiedän kuitenkin tähän suoran vastauksen; olen aiheuttanut ne itselleni. Olen painanut ranteeseeni veitsen, koska olen halunnut rangaista itseäni. Olen kynsinyt käsiäni ahdistuneena ja repinyt ihon rikki. Se on totuus, joten ne ovat käsissäni tasan sen takia, että minä ne olen siihen tehnyt.

Viiltelevät ihmiset leimataan teiniangstin piiriin. Huomionhakua, noloa vinkumista ja blaablaa. Enpä nyt nykyään itsekään ihan ymmärrä, että miksi päädyin tällaiseen ratkaisuun, mutta silloin olin vain niin hukassa. Miksi ihmiset sairastuvat anoreksiaan? Masentuvat? Tai miksi ihmiset ylipäätään menettävät hallintansa oman mielensä suhteen? Sanopa se. Siihen voi vaikuttaa kuormittavat tekijät ympäristössä, stressi tai erilaiset paineet. Eikä viiltely/itsensä satuttaminen kuulu ainoastaan teini-ikään. Voisin verrata sitä alkoholismiin jollain tasolla, koska tässäkin on paljolti kyse riippuvuudesta. Pahimmilla hetkillä nykypäivänäkin pakkaan veitset mieluummin laatikkoon ja lukitsen ne muualle. En halua, että sellainen tulisi uudestaan mieleeni edes vahingossa.

Huomionhausta siinä voi toki olla kyse. Ihminen jättää alitajuisesti merkkejä omasta pahasta olostaan, mutta kyse voi olla myös itsensä rankaisemisesta. Sitä syyttää itseään kaikesta ja haluaa asettaa rangaistuksia. Toisen rangaistus on kolme päivää ravinnotta ja toisen on kolme syvää viiltoa käsivarteen. Halusinko jonkun huomaavan jäljet ja kantavan minut auringonlaskuun? Enpä oikeastaan. Omalla kohdallani kyse oli lähinnä vain ihan itsestäni.

Ihan hullua ja sekopäistähän se on. En missään nimessä aio puolustella tekojani. Oli ihmisella kuinka paha olla tahansa, itsensä satuttaminen on se äärimmäisin ja suoraan sanoen typerin keino. Voisin sanoa, että en kadu arpiani ja, että ne ovat tehneet minusta tämän ihmisen, mutta minä kadun. En koskaan saa niitä pois iholtani ja tulen aina saamaan osakseni katseita. En voi kertoa ylpeydellä, että minä selvisin, koska en voi olla teoistani ylpeä. Ylpeä olen ainoastaan siitä osiosta, että älysin vihdoin lopettaa.

Mistä tiedän, että ollaan asian paremmalla puolella? Uskallanko luottaa siihen, että tämä oli tässä? Olenko muka kykenevä äidiksi, kun joskus ollaan kynnetty naama edellä ojia?

Se, että päätin vihdoin uskaltaa puhua tästä asiasta suoraan ääneen.. on selkeä merkki itselleni. Hyväksyn vihdoin tekoni ja kannan siitä vastuun. En jaksa piilotella käsiäni tai valehdella ääneen, jos joku jotakin niistä kysyy. Valehteleminen on raukkamaista enkä voi opettaa lapsiani rehellisiksi, jos en sitä itse ole. Äidiksi minusta on niin kauan, kun olen täysjärkinen ja kykenen huolehtimaan itseni lisäksi huollettavistani.

En ole tilivelvollinen tekoihini johtaneista syistä ja aion säilyttää tässäkin asiassa tietyn yksityisyyden. Voin myöntää ääneen, että osa arvista johtaa jälkensä viime vuodelle. Ei tämä ole ainoastaan teinityttöjen ongelma.

Haluan kuitenkin kertoa, että asiat ovat ihan hyvin nyt. Joskus tulee vaikeampia päiviä, mutta vihdoin omistan eväät, joilla kukistaa ne. Olen jotenkin kirkastunut omassa päässäni ja kaikki tuntuu paljon järkevämmältä. En pelkää omaa varjoani, tuomitse äitiyttäni tai pyri satuttamaan itseäni epäonnistuessani. Tunteiden käsittely on ollut aina vähän hankalaa tai niistä puhuminen, mutta huomaan kehittyväni näissä asioissa jokainen päivä. Olen löytänyt itsestäni ihan uudenlaisia puolia ja vihdoin myös sen äitiyden ilon. On helpompi välittää, näyttää rakkautensa ja nauttia aidosti arkisista asioista. Minä paranen. Vuosien työ koko homma on, mutta mitäpä sitä kiirehtimään. Monta kriisiä on koettu eikä niitä ole syytä lakaista äkkiä nurkan taakse, vaan itselle pitää antaa reippaasti aikaa.

Muistutan jokaista joka tämän tekstin luki; en ole ylpeä käsistäni, mutta en myöskään halua niitä piilotella. Enkä kaipaa päähän taputtelua aiheen suhteen. Haluan muistuttaa, että jäljet eivät koskaan katoa ja niitä joutuu aidosti kantaa mukanaan koko elämänsä. Vaikka satuttaminen sillä hetkellä tuntuisikin hyvältä ja helpottavalta idealta, se kostautuu myöhemmässä vaiheessa. On paljon parempia tapoja purkaa pahaa oloansa. Haluan myös muistuttaa, että näiden asioiden kanssa painivien ei kannata vaipua synkkyyteen. Apukeinoja löytyy kyllä. Jos avun hakeminen tuntuu liian vaikealta, niin kannattaa pyytää luotettavaa ihmistä avuksi tai kysyä edes anonyymisti keinoja siihen, että pääsee alkuun. Voin esimerkiksi itse antaa vinkkejä sähköpostin kautta, mutta vakituiseksi kuuntelijaksi minusta ei ole. Tähän tarvitaan paljon enemmän kuin sähköpostit.

Haluan vielä loppuun sanoa, että olen iloinen siitä mitä minusta on tullut nyt. Se tunnevammainen tyttö alkaa vihdoin avata solmujaan. Ymmärrän oikeasti paljon enemmän vihan, surun ja ilon päälle. Vielä joskus on vaikeaa ilmaista näitä asioita, mutta parhaani yritän. Olen kuitenkin kaikista eniten ylpeä siitä kasvusta, jonka olen tehnyt äidiksi. Voin sanoa, että en koskaan kuvitellut saavani näin vahvaa suhdetta poikaani. Meillä on nykyään ihan erityinen side välillämme. En voisi enää kuvitella päästäväni tuota lasta omaan sänkyynsä öisin, haluan olla läsnä ihan koko ajan ja muistaa halata riittävästi. Juuri nyt aion elää vain hetkessä! Olen kokenut niin sanotun hyvänlaatuisen taantuman. Ennen niin itsenäinen poika on nyt vähän kasvatettu äidin helmoihin. Sanotaanko, että poika varmasti viihtyisi itsekseen enemmän, mutta äiti ei. Uskallan väittää, että tämä on tähän mennessä parasta aikaa yhteisen taipaleemme aikana.

Tästä lähtien aion pukea kuumalla ilmalla hihattoman paidan, ottaa kuvia käsistäni välittämättä ja vastata kysymyksiin suoraan. Tästä lähtien en aio kuunnella keittiöpsykolointia ruutujen toiselta puolelta, vaan muistaa itse keskittyä ongelmiini live-elämässä. Olen myös valmis siihen, että tällaisista asioista kirjoittaminen voi aiheuttaa paheksuntaa ja ikävää kommentointia, mutta sitten siinä käy niin. Tämä on menneisyyteni ja se ei sieltä kulumallakaan poistu.

HUOM. Kuvia en tähän postaukseen liitä, koska se olisi mielestäni hieman mautonta. Sen sijaan tästä postauksesta tuli enemmän pitkä romaani. Muoks. Muutin mieleni; viikonloppuna otettu räpsäisy sopii ikäänkuin kuvituskuvaksi tämän postauksen loppuun, koska se on hyvän maun mukainen.

”Tässä minä olen. Vain minä itse. Tässä ja nyt.”

IMG_20150706_001601

Avainsanat

Kommentit

Rohkeuttahan se on kertoa arvista ja kaikilla nekin ovat osa jotain koettua. Silloin, kun itselläni oli ihan hirveistä hirvein olo, viilsin kerran jäljen partaterällä ranteen sivuun ja sehän sattui 🙁 en uskaltanut sitten enempää viillellä enkä jotenkin kokenut sitä oikeutettuna. Eipä siinä kyllä enää oikeastaan arpea näy..

Ei kannata hävetä tai mitään muutakaan, meillä ihmisillä joillakin on vaan niin paha joskus olla, että se paha olo purkautu silloin niin ja ei sitä jälkeenpäin osaa sen enempää selittää itsellekkään välttämättä miksei tehnyt sitä asiaa toisin. Ihmiset jotka eivät ole kärsineet pahasta olosta..siis sellaisesta joka oikeasti syö ihmistä sisältäpäin niin paljon, että tuntuu kuin maailma kaatuisi ihan pian eivät vain kunnolla tule koskaan ymmärtämään. Paha olo on kauhein asia mitä tiedän elämässä. Oon pitkään seurannut sun blogia..ihan Topin vauva ajasta asti ja tykkään kovasti. Olisi kiva kun kertoisit enemmän teidän arjesta ja käytkö vielä kovasti kirppareilla shoppailemassa niin kuin silloin kun Topi oli pienempi? 🙂 🙂

”Ennen niin itsenäinen poika on nyt vähän kasvatettu äidin helmoihin. Sanotaanko, että poika varmasti viihtyisi itsekseen enemmän, mutta äiti ei.”

Tota noin teille on tulossa vauva ja just ennen sitä kasvatat pojasta enemmän äitin poikaa. Ei varmasti minimoi mustasukkaisuutta.

Anette - Operaatio Äiti.

Nääh.. Pojan persoonan tuntien en usko, että mustasukkaisuutta tulee missään nimessä. Helppo ja järkipuhetta ymmärtävä lapsonen 🙂 Sehän kasvatuksessa on parasta, että lapsen omat vanhemmat tuntee lapsensa parhaiten ja uskaltaa sen mukaan tehdä ratkaisut asioiden suhteen. Mä en ole yhtään huolissani. Sen verran itsenäinen lapsi oli, että nytkään ei olla vielä lähelläkään mammanpoikaa :’D

Ihanan rohkea ja rohkaiseva postaus!
Minua tiikerinraidat ovat ”koristaneet” jo yli kymmenen vuotta. Olen päässyt niiden lisää saamisesta yli, mutta niinkuin kirjoitit, näin kesäisin ne haalenevat. Ennen myös häpesin ja piilotin. En oikein tiedä missä kohtaa lakkasin välittämästä, mutta se oli paras päätös ikinä. Aina kun joku kysyy, vaivaannun hieman, mutta sitten kerään itseni ja sanon juuri ne sanat ”siinä on mun menneisyys. Olen joutunut käsittelemään vaikeat asiat näin ja ilman noita en välttämättä olisi tässä.” Ne on kasvattaneet. Niin typerältä kuin kuulostaakin, mutta kukin omalla tavallaan.
Mennyttä ei kannata hävetä, koska sitä ei voi muuttaa. Siitä voi vaan oppia. Mut sen sinä tiedätkin, ihana fiksu nainen 🙂
Ihanaa kesää ja loppuodotusta! <3

Olipa tämä rohkaiseva postaus. Kymmenisen vuotta olen käsiäni piilotellut, viime kesänä totesin että liian kuuma, pakko uskaltaa. Pari päivää päätökseni piti. Mutta kuinkas kävi, jatkuvasti oli tunne että kaikki katsoo. Luultavasti vain kuvittelin sen, mutta sitten kerran joku ventovieras kysäisi jotain ja menin ihan lukkoon. Sönkötin jotain ja häippäsin. Kunpa joskus voisi vain hyväksyä ne, kun ei niille mitään saa. Taidan lukea tän postauksen vielä uudelleen ja kerätä rohkeutta 🙂

Olipa tympeä tuo yksi kommentti. Jokaisella on omat syynsä miksi on tehnyt itselleen jälkiä.
Joskus itsekin teininä raavin hakanneulalla jälkiä käsivarsiin. Silloin sitä kutsuttiin huomionhauksi, mutta näin yli 10vuotta myöhemmin tunnistan ja tajuan asioita, joka luultavasti sinne liittyy. Ehkä se oli huomionhakua, hätähuuto etten voi hyvin, mutta ei kukaan sitä ikinä tosissaan ottanut.

Syviä en saanut tehtyä ikinä ja hyvä niin. Nykyään ei ole mitään jälkiä käsissä, vaikka muutama vuosi sitten vielä erotti vaaleat pienet arvet.

mahtuuko veitset sinne pikkureppuun retkelle mukaan merenrannalle. Valehtelija valehtelija.

Anette - Operaatio Äiti.

Tällä hetkellä pikkurepussa on romanttinen picnic-kori, pienen pojan uimavarusteet ja neuvolakortti. Mahtuu sinne myös odotusta, rakkautta ja uusien tuulien tuoksua. Valehtelu vaatii valehtelun. Valehteletko sä itsellesi, kun et osaa kerta toisensa jälkeen katsoa totuutta?

Meillä on molemmilla raitoja, minulla ja miehelläni. Meillä on myös kaksi lasta. Kun tutustuimme, kumpikin oli itsetuhoinen, souteli elämän syvissä vesissä. Minä en koskaan viillellyt käsivarsiini, mutta jalat ovatkin sitten melkoinen asetelma. Mies viilteli käsivarsiinsa. Kummankin arvet hehkuvat kivan kalvakkoina näin kesäaikaan ja kyllä meille on ihan rehellisesti sanottuna auottu päätä siitä, kuinka kaksi tällaista pipipäätä kehtaa hankkia lapsia ja miten me kuvittelemme voivamme pärjätä vanhempina, kun emme selkeästi pärjää elämässä muutenkaan.

Ihan hyvin meillä käsittääkseni menee. Ihmiset jaksavat edelleen aukoa päätään, myös viranomaiset. Toisinaan varsinkin viranomaiset. Olemme kuitenkin molemmat jo aikoja sitten terveen paperit saaneet ja elämme tällaisessa mystisessä tilassa, jossa mielisairauden tabu näkyy meistä ihan vain vilkaisemalla. Joskus olo on huutomerkki, mutta toisinaan mietin, että jos joku teini kulkee tuoreine haavoineen kadulla, ainakin hän voi nähdä, että sairaudesta voi toipua ja päätyä elämään naurettavan onnellista suomalaista perheidylliä, jossa kaikki on ihan oikeasti hyvin. Eikä niillä arvilla ole väliä.

Tilastot sanovat, että raidallisia ihmisiä on aika paljon. Osan arvet haalenevat ja toisilla ne ovat sen verran syviä, tulehtuneita tai moneen kertaan avattuja, että ne ovat aina koristeina. Kunnioitan kuitenkin jokaista kaltaistani, joka kulkee arvet esillä eikä anna hiljaisuuden ja tabujen vaientaa. Omalle historialleen ei voi mitään eikä sairauksiaan voi valita.

oisit nyt kuvan laittanu

Anette - Operaatio Äiti.

Ei – en olis. Se ei ollut postauksen idea. Se olisi ollut mautonta. Vienyt tästä vähän sanomaa. Idea ei ollut mainostaa ja leveillä, joten kuvaa en tähän liittänyt.

mitä viime vuonna sitten tapahtui että ryhdyit itseäsi viiltelemään? Pääsitkö yksin ylös suosta? Ihan omin voimin?

Anette - Operaatio Äiti.

Se on mun oma yksityinen asiani. Eikä kaikki ole viime vuodelta.

En päässyt yksin. Eiköhän järjestäen nämä ole niitä asioita, joissa ihminen tarvitsee apua. Sitä sain ja saan edelleen.

Turha niitä on hävetäkään. Muhun ne kuuluu enkä enää itse niihin reagoi. Hämmennyin kun mults kysyttiin vasta et onko joku raapinut sua. Sanoin että ei. Oon tehnyt ne itse aikoinani. Ja sain kommentin että kylläpä ne näkyvät vielä selvästi. Niin, no mitäs sitten. On mulla tatuointikin näkyvällä paikalla. Mulla on raskausarpia. Mulla on palovamma-arpi(ei itse aiheutettu). Mulla on ryppyjäkin. Mulla on myös jotain näkyvää siitä että mulla on ollut tosi paha olla, mutta mä selvisin kuin selvisinkin hengissä. Ei ne mitään ylpeyden aiheita ole, mutta ne nyt vaan on osa mua.

Anette - Operaatio Äiti.

Hyvin kirjoitit. Joskus tulee semmonen olo, että haluaa vielä jotain sanoa, mutta ei osaa. Siksi nämä kommentit on parhaita. Ne ikäänkuin täydentää!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.