Elämä
1.3.2015

Yhden koliikkilapsen tarina

Yhden koliikkilapsen tarina

Aina lukiessani koliikista eteeni iskeytyy artikkeleita rankkuudesta, väsymyksesta tai keskusteluja siihen liittyvistä peloista. Asiaa kammotaan, siitä tiedetään aika vähän ja kysellään sitäkin enemmän. Harvoin kerrotaan niistä onnistumisista ja useasti korostetaan sitä negatiivista puolta. No, eihän se tietenkään mukavaa ole, mutta siitäkin voi selvitä. Haluan nyt jakaa oman näkemykseni/tarinani siitä miltä koliikkilapsen arki minusta tuntui ja miten kaikki oikeastaan meni.

”Tässähän tämä nyytti sitten on. Täydellinen ja rauhallinen pieni uneksija. Nukkuu noin 23,5 tuntia vuorokaudessa ja ainoa ääni, joka kuuluu, on pieni tuhina. En koskaan kuvitellut, että tämä olisi muka näin helppoa..”


Ne olivat ensimmäisiä ajatuksiani vauva-arjen alettua. Oltiin vihdoin kotiuduttu viikon sairaalajakson jälkeen ja pää täynnä kysymyksiä tuijotin poikaa, joka nukkui äitiyspakkauksen pahvilaatikossa. En oikein tiennyt, että miten sitä kuuluisi olla. Vauva vain nukkui jatkuvasti. Olin varautunut hektiseen vilinään, väsymykseen ja rankkuuteen, mutta kaikki olikin ihan entisellään. Tuntui, kun koko vauvaa ei edes olisi talossa. En osannut oikein tehdä mitään, vaan päädyin yhä uudelleen tuijottelemaan poikaa tunnista toiseen. Kai tämä oli sitten se kuuluisa vauvakupla, josta niin usein puhutaan?
”Muistan ensimmäisen yön, kun poika rääkäisi yhtäkkiä ääneen. Ampaisin sängystä sekunnin murto-osassa pystyyn ja huomasin vierelläni seisomassa pojan isän. Tämä vilkuili unisena ja hämillään ympärilleen. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ajatuksensa olivat vilistäneet tulipalon ja maailmanlopun välillä. Silloin vielä nauratti kamalasti ajatus kahdesta takkutukasta ihmettelemässä, että mikä juuri iski.”


Pojan ruokailuja seurattiin ensimmäiset viikot tarkkaan. Painoa kertyi niin vähän. Kaveri ei oikein halunnut herätä öisin syömään, joten iskin herätyskelloa päälle ja sain nousta aina rauhassa pumppaamaan maitoa pulloon. Oli järkytys, kun ekan kerran kuulin unen läpi pienen kirkunan. Tai ei sitä kyllä oikeasti kirkumiseksi voinut sanoa, enemmän se oli sellaista vauvan ähinää. Siitä kuitenkin alkoi meillä sitten yöheräilyt ja maidon lämmitykset menivät huiskeessa sekä hulinassa nälkäinen vauva kainalossa itkeskellen.

”Kylläpä se itkee oudosti.. tuntuu, että joku olisi pahasti pielessä, mutta mikä. Nälkä ei ole, vaippa vaihdettu ja kaikki mahdolliset jutut katottu. Ei ole kuumeinen, räkäinen tai muutenkaan sairaan oloinen. Ei kukaan voi itkeä näin oudosti ilman mitään syytä! Itkua on jatkunut kohta jo puolisen tuntia.”
Itku ei sitten loppunutkaan siihen. Se jatkui usemman tunnin, palasi seuraavana päivänä ja oli sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Pari päivää seurasin tilannetta ja sitten lähdettiin lääkäriin. Sieltä kotiuduttiin diagnoosin kera; terve. Terve sana sisälsi kuitenkin yhden ”mutta-kohdan”. Poika oli terve, mutta tämä kärsi koliikista. Moni vauva saattaa itkeä paljon, mutta koliikissa on kyse pitkäkestoisesta toistuvasta itkemisestä, jolle ei löydetä syytä. Se kestää yleensä muutaman kuukauden ja on yksi rankimpia asioita käydä läpi.

”Miksi se huutaa? Miksi se ei hiljene? Mikä on vikana? Miksi en voi osata? Miksi olen näin huono, huono ja HUONOIN IKINÄ!? Yritän kaikkeni, mutta mikään ei auta. Uudestaan ja uudestaan, mutta itku ei lopu ikinä.. koskahan nukuin viimeksi..? Eilen? Kuinka kauan? Tunnin?”

Itkemisestä tuli aika iso osa meidän vuorokautta. Poika itki aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Nukkui muutaman tunnin siellä ja täällä, mutta muu aika meni kihertämiseen, itkuskeluun tai rääkymiseen. Jouduin paljon miettimään sekä punnitsemaan äitiyttäni. Muistan pyörittäneeni paljon asioita päässäni ja melkein kaikki niistä liittyivät pettymykseen itseäni kohtaan. En kokenut olevani onnistunut äitinä. Unet jäivät todella vähäisiksi ja joskus jouduin valvomaan niin paljon, etten vauvan nukkuessa enää saanutkaan unta. Silmät vain pyörivät päässä, ajatukset takkusivat ja elämä meni hankalaksi. Löysin usein maitopulloja tiskikaapista, pesin käteni unohtaen avata hanan ja hukkasin noin puolet tavaroistani. Olin kävelevä haamu. Silti yhä uudestaan nostin tuon huutavan lapsen syliini ja ravasin neljättä tuntia olohuonetta ympäri. Hyssytin, paijasin, lauloin ja juttelin. Välillä ajattelin sekoavani, mutta kai se äidiksi tuleminen lisää jotenkin automaattisesti kestokykyä.


”V***u mikä sua vaivaa!? Kaikkeni yritän, mutta mikään ei auta! Sano mitä mun pitää tehdä!! Sano… jooko..”

Yhtenä yönä sitten tuli vastaan se kerta, kun en enää jaksanut. Liian kauan olin kävellyt ympäri olkkaria öisin, liian harvoin olin nukkunut. Poltin kynttilääni molemmista päistä. Muistan, että missään ei voinut olla ilman huutavaa lasta. Istuin vessassa ja poika itki sylissäni, viikkasin pyykkejä ja poika itki rintarepussa, vein koiraa ulos ja sielläkin poika itki rattaissa. Se oli lopulta liikaa. Muistan vieläkin, että olin juuri syöttänyt puolisen tuntia poikaa keskellä yötä ja sen jälkeen toiset puoli tuntia pumpannut pumpulla seuraavan maitoannoksen pojan nukkuessa. Ehdin ummistaa silmäni muutamaksi minuutiksi ja poika heräsikin TAAS itkemään. Väsyneenä marssin keittiöön ja pudotin vahingossa kaikki tuttipullot rämisten lattialle. Niistä välittämättä kaadoin maidon pulloon ja avasin mikron. Maitopulloa napatessa tökkäsinkin sen kumoon ja maitoa oli ihan joka paikassa. Samaan aikaan se huutava lapsi roikkui olkapäälläni ja silmissä sumeni. Aloin itkemään ja huusin vauvalleni ääneen juuri nuo yläpuolella olevat sanat. En ravistanut lasta – sitä en tekisi koskaan! Tuo yö on silti häpeäpilkkuni siltä ajalta ja eräänlainen pohja. Tiesin, että en jaksaisi enää. Jotain oli tehtävä. Pojan isä oli kuullut kolinan sekä turhautuneen räyhäämiseni ja herännyt siihen. Sain apua silloin ja rupesin pyytämään sitä jatkossakin enemmän. Aloin myös etsimään erilaisia keinoja jaksaa huutavan lapsen arkea paremmin. Vihdoin tavallaan hyväksyin sen tosiasian; ”Hei, meillä asuu perheessä koliikkivauva.” Asioiden sisäistäminen ja hyväksyminen sekä tilanteelle antautuminen auttoivat. Ylisuorittaminen, täydellisyyden tavoittelu ja itsensä rättiväsyneeksi rääkkääminen meinasivat tuhota tämän tytön kokonaan.

”Pari tuntia on taas tullut kierreltyä lastenvaate-kauppoja. Poika on nukkunut koko sen ajan hiljaa rintarepussa. Kyllä on ihan erilaista liikkua muiden ihmisten keskellä pitkästä aikaa ja kuunnella hiljaisia ääniä. Itkua ei kuulu mistään.”

Pojan ollessa parin kuukauden ikäinen, kiinnostuin vihdoin lastenvaatteista. Voisi kai sanoa, että siitähän se sitten lähti. Huomasin huutavan vauvan hiljentyvän kauppakeskuksissa, kaupoissa ja kahviloissa. Sain siitä uutta voimaa ja aloin pyörimään useita tunteja liikenteessä. En tiedä miksi se kauppojen hälinä rauhoitti pojan, mutta kyllä kelpasi useamman viikon huutamisen jälkeen edes hetken hiljaisuus. Epäilen, että jo mahassa vauva tottuu ympäristönsä ääniin ja ehkä tähän kaikkeen kauppamyönteisyyteen vaikutti se, että olin raskaana ruokakaupassa töissä. Ken tietää? Ainakin tilanne helpottui ja se oli pääasia. Sitä jaksoi kyllä kanniskella toista taas yöllä, kun hetken pystyi välissä hengähtämään. Oli muutenkin kivaa hypistellä pieniä vaatteita, ihmetellä sisustusjuttuja ja istua syömään pullaa johonkin hyvään kahvilaan. Joskus aika kävi pitkäksi, mutta silloin arvotin asiat järkevästi. Tylsyys vs. huutava vauva. Varmaan vaikea arvata, että kumpi oli se mieluisampi vaihtoehto? Tuo kaupoissa pyöriminen on varmasti vaikuttanut myös tähän hetkeen, koska luulen tuolloin ihastuneeni pikkuruisiin vaatteisiin. Veikkaan, että nykyään assosioin sen hyvänolon tunteen (=rauhallinen lapsi) lastenvaatteisiin,  joten se on yksi syistä miksi pidän niistä niin paljon edelleen.


”MITÄ!? Kello on jo kymmenen! Miksi lapsi ei huuda? Mitä on tapahtunut? Onko se edes hengissä enää?”

Sängyssä odotti yhtäkkiä eläväinen ja hymyilevä pieni poika. Netissä puhutaan koliikin suhteen maagisesta 3 kuukaudesta ja olin huiskauttanut tuolle uskomukselle naureskellen kättäni. Silti, muutama päivä ennen 3kk ”synttäreitä” poika hiljeni ja hiljaa on sen jälkeen ollutkin. Meille muutti vihdoin aurinkoinen ja ihastuttava vauva. Kyllä tuntui älyttömän miellyttävältä noiden vaikeiden kuukausien jälkeen herätä pitkään levänneenä ja rentoutuneena.

Väsynyt, riutunut… mutta onnellinen äiti.


Mitä olisin ottanut huomioon paremmin koliikin suhteen, jos olisin tiennyt enemmän aiheesta? – Sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Pitää osata pyytää apua, ottaa sitä vastaan ja joskus antaa periksi. Kyllä sen huutavan vauvan voi jättää hetkeksi pehmeälle alustalle itkemään, jos tuntuu, ettei omat rahkeet enää riitä. Joskus on hyvä mennä viereiseen huoneeseen, tirauttaa muutamat kyyneleet ja antaa paineiden purkautua ulos. Kukaan ei voi tehdä enempää kuin parhaansa koliikkilapsen eteen ja se on asia, joka ei määritä äitiyttä. Pitää osata katsoa asioita kokonaisvaltaisesti ja pitää osata hengittää välillä itsekin.

Mistä koliikki luultavasti johtui meidän tapauksessamme? – Myöhemmin pojalla todettiin refluksi ja sen kautta noin vuoden iässä alkoi ilmaantumaan maitoallergian tyyppisia oireita. Poikahan sai äidinmaidon ohella joskus korviketta, että luultavasti nämä ovat saattaneet olla syynä huutamiseen. Maito esimerkiksi on voinut aiheuttaa mahaan jotakin kipua ja refluksi taas ikävää polttelua ruokatorvessa. On sääli, että Suomessa näistä ollaan aika huonosti perillä eikä mekään oikein saatu apuja lekurista, kun olisihan nuokin huudot olleet luultavasti vältettävissä.

Miten koliikki vaikutti itseeni? – Se sai ymmärtämään, ettei lapsen kanssa eläminen ole aina helppoa. Opin elämästä sen tosiasian, että joskus tapahtuu ikäviä asioita ja niiden kanssa pitää osata elää. Löysin myös uusia tapoja selvitä vaikeista asioista, venytin omaa jaksamistani ja ylitin omat odotukseni. Näin jälkeenpäin olisi todella vaikea lähteä tuohon tilanteeseen uudelleen. En tiedä mistä olen silloin repinyt voimaa jaksaa nuo kuukaudet, mutta olen aidosti iloinen, että pystyin siihen kaikkeen. Pieni kammo toki noista ajoista on jäänyt ja se liittyy pojan itkemiseen. Itku tuo aina hassun vahvan ahdistuksen tunteen sisälleni ja tarkoitan sillä eräänlaista paniikkitilaa. Pelästyn hirveästi ja kuvittelen heti, ettei se itku tule loppumaan koskaan ja menetän vähän itsehillintää pääni sisällä.

Onko poika edelleen kovin itkuinen tapaus? – Tähän voin sanoa yksinkertaisesti EI TODELLAKAAN! Tuon 3kk iän jälkeen itkut loppuivat ja ovat pysyneet poissa. Ei tuo poika itke väsyneenä, vihaisena eikä oikein silloinkaan, kun sattuu. Saattaa purskahtaa normaalisti itkuun kyllä, mutta sekin loppuu ehkä alle puolessa minuutissa. Persoonana Topi on ylipositiivinen tapaus nykyään ja ei kiukuttele juuri ollenkaan. Joskus heitänkin huumorilla, että ehkä ”kärsin” aikanaan sen kolmisen kuukautta, jotta loppuelämä menisi sitten helpoimman kautta.

Jos heräsi lisää kysymyksiä koliikista tai elämästä koliikkilapsen kanssa, niin pistäkäähän kommenttia tulemaan! Olisin myös kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia tästä aiheesta! Olen aina miettinyt, että onkohan muillakin äideillä ollut samankaltaisia tuntemuksia!





Kommentit

Huoh samaistun niin ylläolevaan paitsi meillä huudettiin 4kk ikään asti. Ihan painajaismaista. Kamalaa huutoa lähes kokoajan johon mikään ei auta vaikka kuinka kannat ja hyssytät sylissä 😮
Hermot oli kyllä ihan riekaleina ja voimat.
Onneks se aika on ohi!!! 😀

Takerrun tähän maitoasiaan, koska itse en oikeastaan usko lapsen huutavan syyttä. Suosittelen kunnollista allergialääkäriä, koska olet ilmeisesti edelleen itsekin aika pihalla tuosta maitoproteiiniasiasta. Suomessa ollaan allergia-asioissa todellakin maailman huippua, kannattaa nyt hakeutua asiantuntevalle lääkärille, että saatte tuohon maitoasiaan varmistuksen. T: maitoallergikon äiti

Joo pihalla olen. Apua pyytänyt, sitä saamatta.

Meillä on muutenkin nyt muut tutkimukset menossa ja sen takia testejä ei tehty 2v iässä. Sit jonossa on muitaki testejä ja ja…

Me siis käydään lastenklinikalla nykyään. Eiköhän siellä ne osaa tavallaan hoitaa tätä 🙂

Ihanasti kirjoitettu! Hienosti selvisit tuosta rankasta ajasta ja kirjoituksellasi ehkä muut samassa tilanteessa olevat osaavat pyytää apua ennen kuin totaalinen väsymys ottaa vallan!
Meidän poika on ollut alusta asti helppo ja itkua ei juurikaan vauvana kuulunut. Tein kuitenkin ennen syntymää jo suunnitelman koliikin varalle, kuka hoitaa milloinkin jotta saan levätä 😀 taidampa olla keskivertoäitiä parempi delegoimaan vauvanhoitoa muillekkin 😂

Hieno rehellinen kirjoutus. Vau! Siitä on apua ja vertaistukea monelle, kun joku uskaltaa kertoa pimeistä hetkistä ja tunteista vauvan kanssa. Kyllähän tuollaisessa tilanteessa väsyy ihminen kuin ihminen. Hienoa kuulla, miten olette kuitenkin selvinneet vaikeuksien yli ilman, että ne ovat jättäneet mitään jälkiä ikäviä muistoja ehkä lukuunottamatta.

Meillä on toistaiseksi vältytty koliikilta, mutta kun luin tätä tekstiäsi, niin ajattelin että ottaisin heti kuulosuojaimet käyttöön. Kärsin jonkinasteisesta meluherkkyydestä ja menetän toimintakykyni herkästi varsinkin jos kuulen monta ääntä yhtäaikaa (esim. imuri, radio ja lapsen huuto). Kuulosuojaimet ovet minulle helpotuskeino silloin, kun jaksamiskyky on heikoilla. En tarkoita, että haluaisin sulkea lapsen ja hänen tarpeensa pois. Minun on vain saatava ääntä vaimennettua, jotta se ei vie niitä voimia, joiden avulla jaksan pysyä tilanteessa aikuisena.
Enpä silti mene sanomaan, olisiko kuulosuojaimista apua koliikkutapauksessa, kun siitä ei ole kokemusta, ainoastaan pitkittyneistä itkukohtauksista.

Oli mielenkiintoista kuulla, miten koliikki ja shoppailu nivoutuivat yhteen historiassasi. Kuulostaa varsin ymmärrettävältä, että hakuduit kauppoihin, jos lapsi oli niissä rauhallinen.

Kiitos ensinnäkin kommentista!

Ja suosittelen oikeasti sulkemaan melua pois, jos mahdollista! Se helpottaa varmasti.

Mustaki on jännä miettiä tota shoppailu asiaa 🙂

Vauvakuume katosi. Hyvä, että joku aina tilittää rehellistä settiä. Meillä ei koliikkia ollut, mutta valvottiin kaikki yöt.. Vaikka ei voi ajatella, että seuraava olis samanlainen mut mut hyvä kun vetäsit mut maanpinnalle 😀

Meillä ensimmäisinä kuukausina vauva säikytteli pahasti kun alkoi samaan aikaan illasta huutamaan aivan täyttä huutoa naama punaisena ja siihen ei auttanut yhtään mikään. Ei ruoka, ei vaipanvaihto, ei hyssyttely, ei yhtään mikään. Silloin tuli asiaa googlailtua ja kaikki merkit viittasivat alkavaan koliikkiin. Jo niiden yksittäisten hetkien kokemuksella ihmettelin millä voimilla 20 tuntia päivässä huutavan lapsen vanhemmat jaksavat.

Onneksi nuo huutohetket sitten pikku hiljaa jäivät ja perusiloinen kaveri jaksaakin aina piristää hymyllään. 🙂

Onneksi ymmärtämäni mukaan teillä on asiat nyt helpommin ja ihan pahimmilta huudoilta vältyitte 🙂 Kaikkea hyvää sinne!

Hieno postaus tärkeästä aiheesta. Itsekin kirjoittelin hiljattain vauvan itkun herättämiä fiiliksiä täällä: https://blogit.kaksplus.fi/blogi/uraaidinruuhkavuodet/mitas-kitiset-sinullahan-on-kaikki-ihan-hyvin/

Vauvan itku voi olla niin stressaavaa erityisesti, jos on itse väsynyt. Meillä molemmat lapset itki tosi paljon ensimmäiset puoli vuotta ja nukkui 2-3 tunnin pätkissä. Allergiat ja kaikki testattiin, eikä syytä löytynyt. Arvelen, että minulta tuli maitoa niin vauhdilla (ns. suihkutissit) että syynä oli ilmavaivat. Tytöllä oli lisäksi refluksi.

Tästä on jo 7 vuotta mutta nuo vauva-ajan rankat fiilikset muistaa vieläkin. Nyt lapset ovat jo terveitä koululaisia, joilla on kaikki perusasiat kunnossa.

Valtavasti tsemppiä kaikille, jotka rämpivät juuri nyt läpi vauvan koliikkia! <3

Kiitos linkistä 🙂

Ja vauvan itku on stressaavaa, etenkin oman. Tulee niin riittämätön tunne. :/

Mä muuten odotan sitä aikaa, kun lapset alkaa olla koululaisia 🙂 Tai toivottavasti lapsia on Topin lisäksi ainakin pari lisää!

Kiitos kommentista 🙂

Musta tuntuu että onko terveydenhuolto alkanut jakaa infoa paljon vähemmän, kun oletetaan että ” no kaikki löytyy netistä, ja siellähän ne äidit kuitenkin pyörii” Muttakun ei – ei netti korvaa oikeaa ohjeistusta ja vie pois vastuuta. Ite aikoinani myin mammanmaitoa, ja tosiaan hyvin säilyy oikein ja sterilisti pakattuna pakastimessa yllättävän pitkkän. Tsemppiä <3

Olisi auttanut paljon, jos olis infoa saanut paremmin 🙂 Meilläkään ei oikein toi refluksi asia edennyt… vaikka kyseltiin :/

Ens kertaa varten osaan ton pumppaamisen paremmin! 😉

Meidänkin tytöillä oli koliikki ja se oli kyllä ihan hirvittävää aikaa. Tunteja ja tunteja kuunneltiin itkua ja suoraa huutoa. Nukuttu ei juuri lainkaan. Elettiin sumussa. Mä myönnän myös, mä huusin tytöille muutaman kerran. Kun keskellä yötä olet valvonut tunteja huutavien vauvojen kanssa ja nukkunut ehkä joskus edellisellä viikolla, se pinna vaan voi katketa! Mä muistan samanlaisen tilanteen, kun maitopullo kaatui. Mä vaan lysähdin lattialle itkemään. En enää jaksanut. Onneksi mies osallistui täysillä tyttöjen hoitoon, yksin en olisi selvinnyt.

Meilläkin toisella tytöllä todettiin refluksi. Mä uskon kuitenkin että tämä ei sinällään ollut koliikin syy. Se refluksikipu-huuto oli erilaista. Ja se vielä koliikin päälle niin huhheijaa! Myönnän että ne ekat kuukaudet oli aikas rankkoja! Mutta täälläkin kirmaa nyt kaksi iloista taaperoa ja toipunut äiti 😉

Kuulostaa tosi tosi tutulta. Tavallaan helpottaa, ettei oo ainut joka ton kokee, mutta samalla säälii toista, että on joutunut senmosen käymään läpi :/

Kyllä mullakin pojan isä auttoi, enemmän yritin tyyliin pärjätä yksin liikaa. Ylisuoritin ja yritin osata ja pystyä kaikkeen.

Onneksi molemmat meistä selvisi ja se on historiaa… 🙂 Ainaki näiden lasten kohdalta 😀

Anteeksi kun takerruin pikkuseikkaan, mutta miksi annoitte korviketta jos sinulta tuli maitoa hyvin pumppaamalla? 🙂

Sen takia, että alkuun elin siinä uskossa, ettei maitoa saa säilyttää jääkaapissa pumpattuna kun esim vuorokauden tai jotain… niin se sitten joskus loppui kesken tai esim liikenteessä ei oikeen tullut ideoita miten saada tarpeeks pumpattuu maitoo mukaan 🙂

Piiitkästä aikaa ihana postaus sulta! 🙂 lämpö ja rakkaus tuli tästä nii vahvasti 🙂

Meillä oli ainakin silent refluksi pojalla mutta koliikkia en usko olleen. Meilläkin hyssyteltiin ja käveltiin pitkiä aikoja eteistä ees taas. Hyvä ettei lattiaan tullut urajälkiä. Vaunuissa poika oli tyytyväinen ja joka päivä tehtiin sen vuoksi lenkkejä. Mieluummin olin ulkona tihkusateessa kuin huutavan lapsen kanssa sisällä. Väsymystä oli ajottain ja unohdin asioita ja tein pikkumokia. Meilläkin juotiin nannia ja vuoden ikäisenä selvisi maitoherkkyys. Itkettyäkin tuli kun pienestä näki, että sattuu mutta en voinut muuta kuin olla läsnä ja tukena. Itkut loppuivat noin 4-5 kk. Ikäisenä ja nykyään meillä on aurinkoinen taapero.

Voi ihana, kiitos <3

Meilläki muuten on joku maitoherkkyys nimenomaan tai jtn. Vieläki tutkitaan… Mutta poika elääki kauramaidolla 🙂

On se aikamoista, mitä lattiat kestää 😀 Ei tullu uria meillä, vaikka kuinka ravasin. Hehe.

Meinaan, että kaikesta voi selvitä ja jopa ilman pysyviä jälkiä. Muisto vaan ja kohti aurinkoisia aikoja 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.