Apu
30.11.2014

Sananhelinää

Tällä hetkellä normaaleista asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Tuntuu oudolta ja jotenkin jopa vähän ”turhalta” höpöttää joistakin vaatteista. Jos totta puhutaan, meidän vaatteet lojuu itseasiassa isossa läjässä sängyllä. Koko kämppä tuntuu kantavan samaa teemaa; jättimäinen sekasorto. Topin lelut hengaa lattioilla, keittiössä on useamman ruoanlaiton jäljet, yksittäisiä sukkia löytyy sieltä täältä ja imuriinkin pitäisi tarttua. Tavallaan voisin sanoa, että elämä täällä on pysähtynyt. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Elämä jatkuu entiseen malliinsa ja se pysähtyneisyys löytyy vain oman pään sisältä. 
Nyt ymmärrän hyvin sen, että ihminen tarvitsee vaikeilla hetkillä toisten ihmisten tukea. Elämä on muuttunut radikaalisti ja pystyn kyllä suoriutumaan pakollisista asioista. Saan hoidettua lapsen, itseni ja koiran, mutta kaikki ylimääräinen putoaa samantien pois ”to do” -listalta. Kieltämättä tiskaaminen ei heti ekana ole se, mitä tekee mieli tehdä. Sitä haluaa vain elää hetkessä ja yrittää pysyä ”järjissään”.
Tulen varmaan jokseenkin purkamaan sekavia ajatuksiani tänne ja meidän kuulumisia. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päästään muidenkin asioiden äärelle. On paljon kerrottavaa, mutta nyt ei pysty – vielä.
Haluaisin jo oman asunnon. Ahdistaa päivä päivältä enemmän jumittaa tämän tutun katon alla ja nähdä yhteisiä esineitä. Ollaan edelleen sovussa ja nähdään melkein jokainen päivä, mutta silti tämä kaikki tekee kipeää. Yhteisestä päätöksestä huolimatta on älyttömän vaikea ”luopua” siitä melkein kuudesta vuodesta. Mietin ihan hölmöjä ajatuksia jatkuvasti. Kysyn typeriä sekä turhia kysymyksiä itseltäni.

”Eikö me tosissaan enää koskaan käydä yhteisillä kauppareissuilla? Mitä teen häiden kiitoskorteille? Kuka hieroo hartioitani nyt? Kenen kanssa käyn jatkossa haistelemassa ulkoilmaa?”

Ehkä tästä tekstistä jo huomaa, että ajatukset ovat solmussa. Tuntuu, ettei mikään vain tule ulos, vaikka kuinka haluaisin huutaa asiat ääneen. Mutta sen tiedän, että nyt pitää kirjoittaa. Se on ainoa tapa pikkuhiljaa houkutella tuntemuksia esille ja päästä eteenpäin asioissa.

Kirjoittamisen lisäksi konkreettinen tekeminen auttaa. Tavaroiden läpikäyminen, puhuminen ja avun vastaanottaminen. Vertaistuen hakeminen ja toisten tarinoiden kuuleminen. On olemassa eräs tärkeä ihminen, joka on ollut tiiviisti kanssani nämä vaikeat ajat. Kuskannut autolla eri paikkoihin, vienyt töistä lekurille, kun romahdin ja laittanut ruokaa meillä kotona. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että saan osakseni huolenpitoa ja välittämistä. Se on varmaan juurikin se, jota nyt tarvitsen. Kukaan ei jaksa yksin.

En tule pitämään blogissa joulukalenteria. En vain pysty siihen tällä hetkellä. Jos kuitenkin keksitte kivoja piristäviä asioita, tulkaa ihmeessä ilahduttamaan päivää! Se tulee tarpeeseen!

Mukavaa joulukuuta kaikille!!

Kommentit

Mulle tuli valtava ahdistust, kun luin tästä ´´uutisesta” sun fb sivulla. Se ahdistus jatkui uniinikin ja näin siitä heti seuraavana yönä unta omasta erosta. Hitsi miten pelottavaa…
Olen välillä itsekin miettinyt, että mitä jos meidänkään rakkaus ei kestä, mitä jos mekin erotaan ja juuri noita samoja kysymyksiä on mullakin tullut mieleen: ´´miten mä muka osaan käydä yksin lapsen kanssa kaupassa? kuka työntää kärrit jos mä työnnän rattaita?” ´´mun pitää sitten kaikki tehdä oikeesti ihan itse ja yksin, jos on kakka vaippa, en voi pyytää toista sitä vaihtamaan-jos sitä toista ei ole..” tai yksin syöminen… en varmaan söisi ollenkaan, lapselle vaan jotain murkinaa..
Ero on aivan varmasti todella raskas, vaikka se tapahtuisi sovussa.
Itseasiassa, tiedän miltä ero tuntuu, en asiasta ole huudellut, mutta mekin erottiin, minut jätettiin, mutta muutaman päivän höyryjen laskun jälkeen saatiin jatkettua. Pitäisi muistaa itsekin enemmän pitää sitä romantiikkaakin yllä tylsän arjen keskellä, koska kyllä mustakin välillä tuntuu enempi kaveruudelle tai kuin oltaisi kämppiksiä..

Paljon voimia ja haleja ja muista, että jos haluat purkaa ajatuksia niin pistä vaan chatis viestii 🙂 ♥

Kiitos, että kommentoit!

Mä en oikein saa sanotuks mitään järkevää takas. Anteeks. Paljon ajatuksia, mutta ei voimia sitten taas purkaa ajatuksia.

Paljon voimia sulle <3 alku on kamalinta, mutta mulla kaikki helpottui heti kun sai asunnon ja tiesi että entinen jää taakse! Tavaroita pakstessa pääsi niin monet itkut, ettei niitä purkaessa enään itketäkkään 🙂

Kysymykset kertovat sen, että olet tosissaan miettinyt asiat loppuun asti. Vuosien myötä muodostunut ystävyys ei hetkessä katoa ja se voi välillä hämmentää. Elämällä on kuitenkin tapana jatkaa kulkuaan ja uskon vahvasti sinun pääsevän jaloillesi oman asunnon ja tuen myötä. Jaxuhaleja ja voimia!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.