Ahdistus
5.11.2014

Pohjakosketus

Kirjoittaminen on ollut aina itselleni tärkeä keino ilmaista tunteita ja ajatuksia. Olen kirjoittanut paljon tarinoita, aloittanut kirjoja ja purkanut päässäni kehkeytyneitä solmuja paperille. Puhuminen ei ole vahvinta alaani, joten siirrän kaiken kynän ja paperin varaan.
Viime keväänä tapahtui paljon asioita. Vaikutukset ylsivät tämänkin blogin puolelle ja oma paha oloni taisi hehkua pitkälle. Liian monen asian summa aiheutti kamalan henkisen putoamisen. Oli epäonnistumisia toisen lapsen yrittämisessä, oli turtumista arkeen, vanhoja käsittelemättömiä asioita, riitoja ihmisten kanssa ja liian vähän unta vuorokaudessa.
Kaikki alkoi sillä, että en nukkunut. Olin NIIN väsynyt jatkuvasti ja seuraavaksi alkoi takkuilemaan syöminen. Huomasin nämä huolestuttavat oireet, mutta en jostain syystä osannut kertoa niistä. Niinpä kirjoitin.
”Hemmetin tyhjyys ja hiljaisuus. Tekee mieli eristäytyä kokonaan. Vihaan ääniä, jotka kuuluu ympäriltä. Vihaan sitä tunnetta, että haluaisi sanoa jotakin, mutta ei uskalla. Olenkohan oikeasti rasittava? Järki sanoo, että en. Tunteet sanoo toista. Vihaan itseäni hyvinkin paljon. Vihaan omaa heikkouttani ja sitä, etten ole ollenkaan täydellinen. Olisi mukavaa luoda ystävyyssuhteita ja jutella mukavia asioita. Haluaisin puhua koko ajan, mutta en uskalla aloittaa keskustelua. Haluaisin sanoa jotakin, mutta pelkään ihmisten reaktiota. Olen oikeasti yksinäisempi kuin koskaan. Ennen oli se rooli, jota elin vahvasti. Päivästä toiseen vain kuljin eteenpäin. En muka välittänyt yksinäisyydesta, koska kyllähän sitä pärjää yksinkin. Ei pärjää ja nyt olo on surkea. Ajatukset ovat todella sekaisin. En tiedä mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ajatella.”

Ensimmäinen virhe. Piilotin oireita ja tunteita muilta ihmisiltä. En hakenut apua, vaikka tajusin, että synnytyksen jälkeinen alakuloisuus oli pahentunut JA PALJON. Valvoin myöhälle yöhön pyörittäen näitä asioita päässäni ja aamusta olin kyvytön tekemään mitään. Pelkäsin ihan mielettömästi tulevaisuutta ja yritin työntää ajatuksia sivuun.

” Pelkään. Pelkään niin paljon pimeyttä. Pimeyttä ulkona, pimeyttä sisällä. Mitä tapahtuu, jos pimeys nielaisee? Mitä silloin olet Pimeys ottaa valtaansa, se pyörteilee ympärilläsi ja sitten sisälläsi. Lopuksi se on kaikkialla.”

Aika pitkään sinnittelin tunteiden kanssa ja suoriuduin päivistä. Pistin kaiken tarmoni pojan kanssa olemiseen. Väsäsin soseita, siivosin, ulkoilin ja kirjoitin. Pysyin kiinni niissä normaaleissa päivän askareissa. Samalla koin pienen pistoksen siitä, että en tullut puhuneeksi fiiliksistä.
”Haluan olla aito ja toivon ihmisten turvautuvan siihen. Mutta jossakin se minunkin rajani menee. Näistä asioista en voi puhua, näistä ajatuksista en tohdi sanoa. Piiloudun taakkani alle. On helpompaa uskotella jopa itselleen, että kaikki alkaa helpottaa.

Luulen, että yritin huijata itseäni jaksamaan. Monesti sanotaan, ettei asioita saa lakaista maton alle. Toinen virhe. Niin nimittäin tuli tehtyä. Eikä lika pysy kauan paikallaan, vaan jossakin vaiheessa tulee esiin piilostaan. Silloin olin hukassa itseni kanssa. En tiennyt mitä tehdä kaikelle sille paskalle, joka puski voimalla päin naamaa.

Yritän selittää tämän selkeästi. Niin selkeästi kuin koskaan ikinä pystyn. Haluaisin sanoa, että kaikki on hyvin. Kaikki on turvallista ja kaikki sujuu mahtavasti. Haluaisin antaa itsestäni vain sitä positiivista energiaa irti. Mites sitten huolestuttavat asiat? Saako niistä sanoa ääneen? Entä jos niillä pelästyttää? Haluan olla rehellinen, en koskaan haluaisi valehdella. Haluaisin kertoa kaikista asioista ääneen, jotta tajuttaisiin miten asiat ovat.”

Mutta en kertonut. En tiedä loistiko tämä kaikki läheisilleni vai ei, oliko merkit edes nähtävissä? Mutta ihmistä ei voi auttaa, jos tämä itse ei sitä halua. Jossakin vaiheessa halusin. Hain apua neuvolasta ja kerroin fiiliksistäni. Rikoin rajani ja uskaltauduin puhumaan, mutta sain näpeilleni. Neuvolasta ei herunut apua. Käännytettiin ovelta pois. Silloin taisi katketa kamelin selkä ja alkoi erakoituminen. Piilouduin ja aloin välttelemään ihmisiä. Lopetin kerhoissa käymisen, tuttujen näkemisen ja ulkoilun. Tein vain kaiken pakollisen. Putosin eräällä tapaa epätoivoiseen harmauteen.
”Joskus sitä vaan elää siinä vellovassa todellisuudessa ja jatkaa päivä toisensä jälkeen samaa harmaata elämää, joka toistaa itseään. Miettimättä mitään mikä ympärillä liikkuu tai ajattelematta sitä surua ja tuskaa. Aina se silti löytää uhrinsa. Voit piiloutua pensaaseen, mutta et pääse karkuun. Myrkky kulkeutuu tuulen aaltojen mukana ja iskee pahaa aavistamattomaan. ”

Olisin voinut valita toisin. Virhe numero kolme. Työnsin ihmiset pois ympäriltäni ja hakeuduin siihen omaan surkeuteeni. En edes yrittänyt pitää päätäni pystyssä ja jaksaa. Pelkäsin jollakin tapaa, että olen tuottanut ihmisille pettymyksen. Pelotti kohdata muiden reaktioita, JOS olisin kertonut miltä oikeasti tuntui. En halunnut missään nimessä nähdä huolta läheisten silmissä tai aiheuttaa unettomia öitä. Tiesinhän itse miltä tuntui valvoa huolien kanssa.

”Pakko vaan taivaltaa tätä tietä mahdollisesti sitten yksin. En haluaisi kuitenkaan olla taakka kenenkään elämässä enkä haluaisi muita rasittaa. Muut elävät iloista elämäänsä, jonka minä yritän tahrata mustalla. Yök, olen oksettava.”

Minäkuva muuttui rajusti. Koin itseni epämiellyttävänä niin sisältä kuin ulkoa. Aloin juoksemaan, söin huonosti ja aloin rankaisemaan itseäni heikkoudesta. Painoin monen tunnin lenkkejä ja yritin purkaa pahaa oloani siihen, vaikka se lopulta taisi vain pahentaa kaikkea. Asiat karkasivat käsistäni ja itseviha oli järkyttävän suuri.

”Olen vähän pettynyt tällä hetkellä. Olen pettynyt itseeni ja elämäni valintoihin. Olen pettynyt siihen, että en ole vahva. Olen niin pettynyt! Mutta olen jumissa. En voi tehdä mitään. Olen tässä ja kärsin niin helvetisti. Elän verhon takana. Näen kaiken, mutta en voi sitä silti koskettaa.”

Tilanne paheni. Voin kai jo sanoa, että olin masentunut ja se on valitettavasti etenevä juttu, jos asialle ei tee mitään. Enkä tehnyt. Annoin ajatusten viedä ja hukuin siihen ahdistukseen. Näin jälkeenpäin, kun lukee tekstejäni.. tulee jotenkin kiusaantunut olo. Ei sitä itse huomannut. En todellakaan tiennyt, että kuljin niin syvissä vesissä. Tuli turta vaihe, tuli helpottunut vaihe, tuli vaihe, jolloin kielsin kaiken ja sitten tuli se pohja.

”Tyhjyydessä ei ole mitään. Ei itkua, ei naurua. Ei putoavia kyyneleitä. On vain se hiljaa humiseva tyhjyys ja tietoisuus siitä ikuisesta yksinäisyydestä.”

”Seison korkealla ja kapealla kummulla. Myrskytuulet puskevat vastaan ja iskevät kasvoihini. Heilun ja horjahtelen. Maailma ravistaa minua, yrittää saada putoamaan. Katseeni on silti kiinni tiukasti siinä taivaassa meren yllä. Maalaan auringon viime säteet punaiseksi, oranssiksi ja lämpimän keltaiseksi hehkuksi. Mielessäni tämä hehku ei katoa koskaan, vaikka todellisuudessa pimeys on juuri minut nielaissut. Tiedän seisovani pimeydessä. Siinä huolien musertamassa tyhjiössä. Tiedän kyynelten valuvan kasvojani pitkin ja käsien tärisevän kivusta. Silti haaveilen. Suljen oikean maaiman hetkeksi ja mietin.. MITÄ JOS.”

Hei, kaikki on hyvin. Pärjään kyllä. Varmaan. Ehkä. Olenhan tähänkin päivään asti pärjännyt.”

Olen toivoton tällä hetkellä. Tuntuu, että oikeasti nyt ojennan kättäni viimeisillä voimilla. Tuntuu, etten enää kauaa jaksa kurottaa. Olen sekoamassa. Olen katoamassa. Hukkumassa tähän pahaan oloon lopullisesti.”

Pohja ei kuitenkaan ollut loppuni. Se oli alusta, josta ponnistaa ylöspäin. Repäisin itseni irti kaikesta. Pistin tämän blogin jäähylle, laitoin netin jäähylle ja lopetin juoksemisen. Annoin kaikki tavarat pois ja nappasin perheeni kainaloon. Me muutimme muualle ja aloitimme kaiken alusta. Eikä siihen tarvittu lopulta mitään taikatemppuja, vaan ainoastaan yksi ihminen, joka täräytti asiat päin naamaa. Heräsin pitkästä unesta ja sain itseni liikkeelle. En murtunut, en tuhoutunut. Palasin pikkuhiljaa elämääni ja aloin rakentamaan sitä paremmaksi. Pala palalta kaikki muuttui ja nyt olen tässä.
Haluan tällä tekstillä sanoa, että älkää tehkö sitä virhettä, että hiljenette. Hakekaa apua ja vaatikaa sitä. Ei saa jäädä siihen pahaan oloon, koska kohta kaikki turtuu ja elämä kaatuu. Jokaiselle löytyy varmasti jokin keino päästä ylös siitä sen hetkisestä suosta. Ihan varmasti! 
Ja muistakaa kysyä, kuunnella ja auttaa. Sillä voi pelastaa jo paljon! Haluan itsekin auttaa, jos joku siellä on eksyksissä.

Mulle saa laittaa viestiä.



Kommentit

Voi Anette, oot ihan mieletön kyllä! Piti jo aiemminkin kirjoitella, kun mietiskelit tulevaisuuttasi, että vaikka miten paljon ihmiset haaveilevatkin urasta kirjoittajana/toimittajana ja käyvät kouluja niihin ym. niin kyllä ehdottomasti oikeasti lahjakkaat pärjää vaikka alalle olisi kuinka paljon tunkua! Olet todella hyvä pukemaan tunteita sanoiksi, ehdottomasti lähdet tähtäämään kohti unelmaasi – kirjoittamista! Kyllä sinut vielä löydetään <3

Rohkeesti vaan kohti unelmia jos siihen vähänkin on mahdollisuus!
Itselläni ei ole voimia tavoitella mitään suurempaa, kuin helpotusta arkeen, mutta toivon sulle onnistumista unelmiesi saavuttamisessa <3

Anni <3

Mä haluaisin kirjoittaa. Se on lähellä sydäntä. Mutta pelottaa ottaa harppaus tässä asiassa….

”Vihaan itseäni hyvinkin paljon. Vihaan omaa heikkouttani ja sitä, etten ole ollenkaan täydellinen. Olisi mukavaa luoda ystävyyssuhteita ja jutella mukavia asioita. Haluaisin puhua koko ajan, mutta en uskalla aloittaa keskustelua. Haluaisin sanoa jotakin, mutta pelkään ihmisten reaktiota. Olen oikeasti yksinäisempi kuin koskaan.”

Erittäin tuttuja tunteita…

Mä oon elämäni aikana käynyt pohjalla ja vieläkin syvemmällä pimeydessä useamman kerran, olen elänyt haastavaa elämää ja käynyt läpi vaikeita asioita. Epätoivoisena toivonut paranemista ja pahimpina aikoina tehnyt suuria virheitä joita osaa kadun edelleen joka päivä. Olen huomannut myös että apua voi olla joskus hyvinkin vaikea saada vaikka sitä kuinka haluaisi ja vielä sitäkin vaikeampaa sitä on pyytää. Itse olen viime päivinä joutunut ikäväkseni huomaamaan että olen jälleen siinä tilanteessa että minun pitäisi jälleen kerran ihan oikeasti pyytää apua ennenkuin on myöhäistä, mutten uskalla edes ääneen myöntää olevani pulassa. Jälleen kerran yritän vain olla vahva ja pitää itseni koossa päivästä toiseen vaikka tiedän että todennäköisesti tulen vielä tarvitsemaan siihen ulkopuolista apua jotta saisin elämäni ja ajatukseni taas palaamaan raiteilleen.

”Hei, kaikki on hyvin. Pärjään kyllä. Varmaan. Ehkä. Olenhan tähänkin päivään asti pärjännyt.”

Samaa mä olen hokenut koko elämäni ja jos joku joskus on uskaltautunut kysymään miten voin tai miten mulla menee niin vastaukseksi olen vain hymyillyt ja sanonut että ihan hyvin, vaikka todellisuudessa valvon yöt ja itken yksin kotona pahaa oloani.

Ei näitä tunteita ja tätä oloa toivo kyllä kenellekkään.. En edes vihaamilleni ihmisille voi toivoa näin pahaa oloa, vaikka heidät haluaisinkin kokonaan pois elämästäni ja kauas pois perheeni lähettyviltä. Valitettavasti kaikkiin asioihin vain ei voi itse kovinkaan paljoa vaikuttaa ja niitä on vain pakko sietää.

Kaikkein kamalinta tästä pahasta olosta tekee 4kk:n ikäinen lapsi, joka kipeästi tarvitsee vanhempiaan, mutta äidillä on niin paha olo ettei joka hetki edes haluaisi lasta lähelleen.. Meillä kärsitään parhaillaan siitä surullisen kuuluisasta ja hermoja raastavasta 4kk:n regressiosta, josta kukaan koskaan ei meille kertonut mitään ja neuvolassakin asia painettiin villaisella, koska ”yöllä nukutaan niin hyvin” ja koska ”teillä on niin helppo ja ihana lapsi” niinkuin lääkäri sen ilmaisi. Mua vain ei tuo yöllä nukkuminen hirveästi lohduta, kun päivät on aamusta iltaan lähes kokonaan pelkkää taistelua lapsen syöttämisen ja nukuttamisen kanssa, kun lapsi ei yksinkertaisesti vain nuku!

Äitinä voit varmasti hyvin kuvitella mitä siitä seuraa, kun pieni lapsi ei nuku.. Hirvittävä kitinä ja huuto, jota saamme kuunnella aamusta yöhön saakka ja vain odotamme koko päivän niitä hetkiä kun lapsi nukahtaa edes puoleksi tunniksi ja silloinkin koko puoli tuntia kauhulla odotamme ja pelkäämme sitä hetkeä kun se taas herää väsyneenä huutamaan kunnei ole nukkunut tarpeeksi. Kaikenlisäksi tunnen huonoa omaatuntoa, koska munhan pitäisi olla maailman onnellisin ihminen pienen pojan äitinä, mutta mä vaan itken iltaisin piemeässä kun lapseni ei pysty nukahtamaan ja aamulla en edes haluaisi nousta sängystä ylös. Mä olen niin poikki ja väsynyt etten mä jaksa keskittyä mihinkään asioihin (en edes blogini päivittämiseen vaikka haluaisin), eikä mua huvita edes lähteä kotoa mihinkään vaikka tiedän että se tekee ihan hyvää.

Lopulta kuitenkin kurjaa, että on olemassa ihminen, joka tuntee samoja tunteita. Ei noita haluis kenenkään hartioille kannettavaksi.

Sä kirjotat tuttuja tunteita. Tosi tuttuja. Ja mä toivon, että sun asiat olis hyvin. Ei kukaan ansaitse paskaa oloa kannettavaksi <3

rehellinen kirjoitus! Niin kai se on, että joitain asioita käsittää vasta, kun on kokenut sen pohjan. Mä uskon siihen, että elämä kantaa. Vaikeista asioista yleensä selviää 🙂 itsekin olen kokenut ihan syvimmän pohjan ja vaikka mulla on joitakin hyviä kavereita, kaipaan silti sitä todellista ymmärtäjää mieheni lisäksi! Olisi ihana jutella jonkun kanssa, joka todella ymmärtää .

Mä voin kokeilla jutella sun kanssa. Jos siis haluat 🙂 Laitat vaikka nimettömänä sähköpostia! Ihan,jos vaan haluat koklaa!

Olen seurannut blogiasi jonkun aikaa kommentoimatta,mutta nyt on pakko. Tuo tekstisi on kuin suoraan minun elämästäni tai ehkä ennemmin päästä siinä mielessä,että olen käynyt läpi aivan samoja tunteita ja ajatuksia. Itseasiassa aiemmin synnytyskertomustasi lukiessani tajusin,että meillä on takana melko samanlainen tarina (mulla synnytys rv 34 ja vähän rajumpi tilanne pidempine sairaala-aikoineen),minkä erityisesti koen vaikuttaneeni pitkään omaan jaksamiseeni. Onneksi ollaan molemmat tajuttu hakea apua ja lopulta saatu sitä, tosin meilläkään neuvolasta ei apua annettu. Mutta nyt pohja on kaukana takana.

Todella hienoa,että kirjoitat asioista näin avoimesti ja ennenkaikkea osaat ilmaista itseäsi upeasti. Teksteistäsi saa voimaa!

Tavallaan lohdullista tietää, ettei ole ainoa. Tavallaan sitten ihan kamalaa, että olet käynyt läpi samoja juttuja.

Onneksi ollaan molemmat selviytyjiä. Paljon onnea, että jaksoit! Pysy poissa pohjalta!

Kirjoitat upeasti! Ikinä ei kannata jäädä yksin suremaan. 🙂 ♥

<3 i know the feeling. sullon onnea matkassa kun löysit tien takas ylös, se ei aina oo niin simppeliä.

Mä kutsun sitä myös onneks. Niin syväjäähän mentiin, että ihan helpolla ei siitä olis päästy. Ilman yllättävää ihanaa ihmistä 🙂

Olet aivan mahtava kirjoittaja ja aivan fantastinen avautuminen! 🙂 Olet lisäksi ihailtavan rohkea. Arvaatko kuka lähipiirissäsi ihailee sua näin? ;D Älä tähän vastaa jos arvaat 😀 Mutta vielä kerran, upeaa!!!

Sä olet ihana! 🙂 Täytyy itse käydä pohjalla ymmärtääkseen millasta siellä on! Mäkin kävin vielä enemmän pohjalla -hui kamala sitä elämää,mut pitkä matka ylös muuten olisin elämään tyytyväinen mutta toivoisin siihen hieman useampia ihmisiä! Mutta kyllä se nuoruus on rokottanu – ei lapsi-ihmisen ystäviä ne mun ”kaverit”.

Kiitos! Ihanaa,kun pistit kommentin!

Ja on totta, että pohjalla käyminen on ainoa tapa ymmärtää!

Toivottaan lisää ihmisiä sun elämään! 🙂

Mä oon tosi yksinäinen ja tuntuu että oon tosi väsyny enkä jaksa enää tehdä mitään.
Kaikki päivät on samaa siivomista ja lasten hoitamista. Toisella on uhma ja toiselle tulee hampaita, tällä hetkellä tosi vaikeita lapsia.:(

Itku melkein tuli sun tuntemuksia lukiessa. Aivan sama olotila, kun sulla on ollut. Sisältä aivan hajalla ja yksin. Millään ei pääse todellisuutta karkuun. Yksin vain mentävä päivä kerrallaan eteenpäin. Olo on toisaalta aivan tyhjä ja yksinäinen vaikka on rakkaat lapset.

Oon lukenu 30 minuuttii putkee sun kirjotuksii ja pakko oli tulla kommentoimaan, että täällä uus lukija ! Demi on listannu näitä eri blogeja ja sitä kautta eksyin tänne, onneks 🙂 Oot ihan mahtavan huikee sanottaa tunteitas ja avaudut vaikeistakin asioista. Upeaa ! Mulla on myös lukihäiriö, mutta haaveilen omasta blogista. Näytät esimerkilläs, että kova työ kannattaa. – Katja

Hei hienoa kuulla, että eksyit tänne ja pidät lukemastas! Tommosen ääneen sanominen palkitsee aina!

Ja jos blogi on sun haave! Niin sitä vaan toteuttamaan rohkeasti! 🙂

Vau upeasti kuvailit tunteita!! 🙂

Olen lukenut pitkään näitä tekstejäsi. Sinulla on harvinainen taito sanoittaa maailmaa, tunnet ja koet asioita voimakkaasti. Oletko koskaan lukenut erityisherkkyydestä? Tuntuu, että sinulla on sellaisia ominaisuuksia kuin erityisherkkyydessä kuvataan. Olen itse sellainen,ehkä siksi tykkään näistä aidoista ja herkkyydellä kirjoitetuista jutuistasi.

Ok 🙂 eikä ole mistään vakavasta kysymys. Päinvastoin: ajattelen että kyseessä on enemmän lahja ja taito tarkailla ja kokea elämää. Itselle oli helpotus, kun löysin tietoa tuosta asiasta ja ymmärsin mistä kaikki voimakkaat kokemukseni johtuvat.

Sama

En ole kyllä kuullut… Ehkä se on osa mua, ehkä ei. En ole koskaan miettinyt.

Hienoa kuitenkin kuulla, että tykkäät lukea tekstejäni!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.