Äänet
4.2.2014

Maailmaan mahtuu ääniä.

Melu puhuttaa. Äänet ärsyttää. Rauha houkuttaa.

Ihmiset kaipaavat usein hiljaisuutta ja rauhaa ollessaan liikenteessä. Moni kiroaa ihmismassaa kauppakeskuksissa. Ymmärrän tämän, koska tiedän itse sen tunteen todella hyvin. Puhetta, kolinaa, askelia ja tungosta. Siitä saa vain päänsäryn.

Ihmiset kaipaavat tilaa ajatuksilleen matkustaessaan. Miten ihanaa olisikaan istahtaa penkille ja vaipua syvälle haaveisiin. Bussit, junat ja ratikat vaan eivät yleensä ole mitään hiljaisimpia paikkoja. Tieni-ikäiset tytöt kikattavat, nuorisojengit kuuntelevat musaa ja lapset itkevät.

Rauha ja hiljaisuus. Harvinaista herkkua.

Itsekin on oppinut erilailla arvostamaan hiljaisia hetkiä. On kiva kiertää kauppa läpi, kun se on puoliksi tyhjä ja vieressä ei elämöi pieni apina. On mukavaa saada kerrankin istahtaa bussissa ja vaikka sulkea silmät. On mahtavaa maata sohvalla ja kuunnella talon hurinaa, kun lapsi nukkuu päiväunia.

En ole kuitenkaan melun vihaaja. En kiellä lapselta soivia ja rallattavia leluja hiljaisuus mielessä. En pyydä Topia leikkimään rauhallisemmin, koska oikeastaan rakastan lasten pitämää ääntä. Nautin päivistä nykyään aika paljon juuri sen äänen takia.

Ristiriitaista? Tykkään melusta, mutta kaipaan hiljaisuutta.

En ymmärrä kuitenkaan monen muun suhtautumista meteliin. Etenkin lapsista lähtevään. En ymmärrä sitä valitusta ja sitä vihaa bussissa huutavaa lasta kohden. En vain tajua enkä koskaan ennen Topiakaa  ymmärtänyt.

Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä ja jokaisesta meistä lähtee omat äänemme. Toinen puhuu tavallista lujempaa,  toinen purskahtaa nauruun herkemmin ja joku lapsi saattaa itkeä väsymystään.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että maaimaan mahtuu ääniä ja valittamisen sijaan meidän tulisi vain hyväksyä se tosiasia. Sitä voi sopeutua tilanteeseen eikä heittäytyä kiukuttelemaan täysin luonnollisesta asiasta. Äänet kuuluvat elämään eikä niitä voi mitenkään välttää.

On mielestäni tekopyhää arvostella äitiä, joka ei saa lastaan hiljaiseksi. On väärin mulkoilla ja vihata. On törkeetä tuomita lapset itkun takia.

Itku on usein pienelle ihmisen alulle ainoa tapa ilmaista, että jokin on pielessä. Harva lapsi itkee ilman syytä. Voi olla nälkä, kipu tai väsymys syynä tai sitten vain se, että ihminen hakee sitä omaa identiteettiään. Kuten JOKAINEN meistä on joskus tehnyt. 

Ihmiset eivät ymmärrä, että samalla tapaa kuin se vauva häiritsee äänillään, niin joku muu häiritsee sitä vauvaa joskus. Todella usein jotkut pitävät kovaa meteliä ja herättävät Topin kesken unien. Valitanko minä? Suutunko minä? En. Turhauttavaa se on, mutta hei ’vuoroin vieraissa’. Tällä kertaa joku häiritsi meitä, mutta seuraavalla kerralla me ehkä häiritsemme jotakin toista.

Myönnän, etten millään tajua teinien kikattelua tai sitä nuorisojengin huutavaa radiota. Mutta tiedän sen johtuvan vain siitä, että elän erilaista elämänvaihetta. He toteuttavat ja etsivät itseään. He elävät sitä omaa vaihettaan.

Jokaisella äänellä on lopulta oma tarkoituksensa. Jokainen ääni mahtuu tähän maailmaan. Nyt on vain kestettävä ne muiden äänet,  koska muut kestävät sinusta lähtevät äänet.

Kommentit

Se on kyllä jännä juttu tuo melu. Varsinkin näin kerrostalossa asuessa se puhuttaa. Sitä miettii aina, että mitenkä paljon omat äänet kuuluu toisiin asuntoihin ja välillä ärsyyntyy naapureiden melusta. Lähinnä mua ärsyttää poraaminen taikka se, jos toisesta kämpästä kuuluu kamala huuto usein. Meillä oli kesällä vielä sellaset naapurit, joilla kaikki ei varmasti olleet kunnossa. Soitin sinne kerran poliisitkin pitkän mietinnän jälkeen. Siitä ei mennytkään pitkään, kun se perhe muutti pois. Jotenkin musta tuntui, että siellä ei lapsella ollut kaikki hyvin vaan jotain kamalaa tapahtui. Se huuto ja itku oli kamalaa. Mua huolestutti TODELLA paljon. Toivottavasti sillä lapsella on nyt kaikki hyvin.

Mutta kyllä mun mielestä pitäisi ymmärtää, että varsinkin pienet lapset itkee öisin tai muulloinkin ja itku voi jatkua pitkäänkin. Eikä vanhemmat voi aina sille mitään vaikka kaikkensa yrittävät. Varsinkin koliikki vauvojen vanhemmat. Se kaikki on elämää ja mikäli on valinnut asua kerrostalossa niin silloin se on täysin sun elämää ja siihen pitää vaan tottua taikka muuttaa pois. 🙂

Mua ei kyllä juurikaan missään kauppakeskuksissa tms. ärsytä se melu. Meen kuitenkin mieluummin kauppaan, jos siellä ei oo ruuhkaa. En kuitenkaan yleensä valitse tarkotuksella mennä kauppaan esim. aamulla tai myöhään illalla ettei ois muita. Meen, kun on sen aika, mutta onhan se kiva olla tyhjässä/tyhjemmässä kaupassa kuin täpö täynnä olevassa. 🙂

Kyllä mua huutavat ja huonosti käyttäytyvät lapset ärsyttää edelleen vaikka on se omakin
lapsi, vauvat on asia erikseen kun sille ei mahda mitään ja vauvan itku ei ole turhaa kiukuttelua, mutta kaupoissa/ravintoloissa on aina joku mukula joka juoksee kuin päätön kana ja huutaa mennessään, käytöstavoista ei ole tietoakaan. Mä olen pienestä asti opettanut lapselleni hyviä tapoja ja mua sieppaa ihan hillittömästi vanhemmat jotka ei tätä tee ja antaa lapsiensa käyttäytyä kun villiintynyt apinalauma.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka pitävät hiljaisuudesta. Aika usein miehenkin äänet saattaa hiukan häiritä kotona, mutta onneksi oven pystyy laittamaan kiinni. Mutta vaikka pidänkin hiljaisuudesta, niin todella harvoin julkisilla paikoilla muiden äänet ärsyttävät. Se on varmaan nimenomaan sitä hyväksyntää, että ääniä on eikä ole minun asiani jotain hiljentää.

Pienet lapset ärsyttävät oikeastaan vähiten, vaikka niistä saattaa päästäkin se kovin ääni. Kun ei nuo pikkuiset niin hyvin voi hallita ja ymmärtää äänenkäyttöään kuin sitten vaikka ne teinit, jotka helpoimmiten käyvät hermoilleni. Tai sitten ne humalaiset ukot, jotka huutelee jotain kaupungilla.

Mutta kyllä jonkin verran sitä itse arastelee, jos Anton rupeaa julkisella paikalla itkemään. En itse haluaisi häiritä ketään, vaikka muut toivottavasti ymmärtäisivätkin, että vauva saattaa välillä itkeä eikä se ole vanhemman syytä, jos se ei hiljene hetkessä.

Hyvin kirjoitettu! Ennen lasten syntymää suhtauduin paljon jyrkemmin parkuviin lapsiin (ja melkeinpä kaikkeen muuhunkin tässä maailmassa). Nykyisin itkevä pienokainen huolestuttaa/säälittää, että mikähän hällä on hätänä. Kiukuttelevat lapset kyllä vieläkin joskus ärsyttävät, mutta en sentään enää mulkoile paheksuvasti.
Äitiys on tosiaan muuttanut ajatusmaailmaani paljon pehmeämmäksi, mutta yksi asia on, mikä julkisissa edelleen ärsyttää yhtä paljon: pultsareiden haju. Argh se vanhan viinan ja lian lemu! Ja sitä saan lähes joka päivä työmatkoilla haistella. Mitenkähän siihen osaisi suhtautua neutraalimmin?

Mä en oo oikeestaan ikinä vihannu mitään tollasta yleistä ääntä, mua ei oo ikinä häirinny lasten äänet eikä niitten teinien äänet. Mut mä voin kuvitella kuinka on vituttanu mun ja mun kaverin kanssa matkustajia 😀 mentiin yleensä 7.12 junalla kouluun, naurettiin ja höpötettiin koko matka ku muut näytti siltä että ois halunnu jäädä sänkyyn, tai aika usein kotimatkalla oltiin just siinä neljän junassa, naurettiin ja höpötettiin taas ku muut vittuumtuneena katto ikkunasta ja toivo olevansa jo kotona 😀

Erilaiset äänet kuuluu maailmaan ja ne on vaan kestettävä 🙂 Mulla on pari ääntä mitkä mua ihan oikeesti oksettaa, mut en voi niille mitään, joudun kestämään ne.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.