Äitiys
22.1.2014

Mörkö kurkkii kolostaan..

Joskus tulee mietittyä sitä aikaa, kun Topi oli syntynyt. Tulee muisteltua, ajateltua ja fiilisteltyä. TAI ainakin yritän fiilistellä.

Tosiasiahan on se, että suurinosa siitä ihanan hehkeästä vauva-ajasta meni kokonaan ohi itseltäni. Ei sen takia, että Topi nukkui huonosti eikä sen takia, että Topilla oli paha olla masunsa takia eikä myöskään sen takia, että poika itki ensimmäiset kolme kuukautta. Syy oli enemmän itsessäni ja omassa hyvinvoinnissani.


Minulla oli paha olla. Hassuinta tässä on se, etten itsekään tiedostanut asiaa juuri ollenkaan. Kaikki tuntui vain vaikealta ja moni asia väsytti tavallista enemmän. Oikeasti elin kuitenkin sumussa, joka johtui mielentilastani.

Toki tähän oloon osasyyllisenä oli ne sen aikaiset riidat netissä, joista joskus olen maininnut. Silti syy oli varmaan monessa muussakin asiassa, esimerkiksi siinä mitä tapahtui synnytyksen jälkeen.

”Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko tuo oikeasti minun vauvani. En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle…”       – Ote synnytyskertomuksesta.


Muistan ikuisesti ne viiltävät sanat, jotka eräs tuttuni netissä sanoi. ”Minä en ainakaan halua muistaa vauva-ajalta vain surua ja pahaa oloa.”

Tämä lause herätti minut. Olenko minä oikeasti surullinen? Tätäkö se on? Senkö takia en jaksa nousta aamulla sängystä ja pelkään kuollakseni olevani huono äiti lapselleni? Tämänkö takia en jaksa syödä päivisin juuri mitään? Olenko minä masentunut?

”Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt ”ennen vanhaan”, ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa.”     – Ote synnytyskertomuksesta.



Olen vihainen itselleni. Olen katkera siitä, etten osannut nauttia siitä kaikesta. Menetin elämästäni jotakin ihan tajuttoman ihanaa enkä saa sitä MITENKÄÄN takaisin. Kelloja ei vain saa käännettyä, vaikka kuinka kovaa ristisi kätensä.


Se vain turhauttaa… luen paljon blogeja ja on aivan tajuttoman ihanaa katsellä äitien nauttivan arjestaan pienten vauvojensa kanssa. Olen tietenkin vähän myös kateellinen. Miksi tämäkin osa meni elämässäni pieleen?

”Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni. En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera siitä, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi. En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on. Ja siitä olen kiitollinen. Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina.”     – Ote synnytyskertomuksesta.



En tosiaan ehkä saanut kokea sitä vauva-arjen hienoutta alkuun, mutta nyt saan. Rakastan yhteisiä päiviä kotona ja rakastan tavallisia viikonloppuja perheen kesken. Nautin Topin naurusta, pusuista ja pienistä käsistä silittämässä hiuksiani. En halua, että mikään asia enää vie tätä tunnetta minulta pois!

Eihän tämä tietenkään korvaa sitä kaikkea, jonka menetin… Mutta ei sitä silti voi aina märehtiä menneitä. Jos sitä aina miettisi kaikkea, niin lopputulos olisi katkeroitunut ämmä keskellä metsää pienessä mökissä sadan kissan keskellä. Tai ainakin melkein…

Pointtina koko tässä tekstissä oli se, että yritän nyt nauttia hetkestä ja nykyisestä elämästäni. Yritän olla murehtimatta mennyttä sekä sitä tulevaa. Olen huomannut, että se pieni mörkö on astumassa esiin kolostaan ja tämä ahdistaa suunnattomasti. Aion taistella sitä vastaan. Harmittaa vain, että se pitää tehdä kovin yksin.

Olen nyt tehnyt suunnitelman ja se on;  Päivä kerrallaan

Ja hei.. onneksi on olemassa yksi asia, joka vie mukanaan jokaisen murheen. Lapsen hymy ja raikuva nauru!




 

Muoks. Tämä teksti tuli kirjoitettua eilen jo. Tänään en välttämättä olisi enää tätä kirjoittanut. Se on jännä, miten ajatukset vaihtelevat päivien mukaan. Tai miten pienet asiat vaikuttavat omaan oloon.

Osa syy tälle väsymykselle löytyy varmaan synkästä talvesta. Ihminen tarvitsee valoa.

Tänään astuessani ulos kirpeeseen pakkasilmaan ja auringon osuessa naamalle, huokaisin. Tuntui heti paljon paremmalta.. aivan kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. 

Ehkä lähestyvä kevät helpottaa oloa. Olen taas toivoa täynnä.






Kommentit

hyvä vaikkakin vähän surullinen kirjotus <3 Mä en osaa ees kuvitella mitä sä oot käyny sillon läpi 🙁 Mut onneks Topi auttaa sua nyt <3 Topi on niin ihanan aurinkoinen lapsi, rankasta alusta huolimatta! 🙂 Muaki vetää se pimeys ihan matalaks ja väsyneeks, heti ku aurinko tuli esiin ni tuli ees vähän parempi olo 🙂 Tsemppiä <3 Muista et mulle voi aina jutella kaikesta! <3

Mä sain lapsen synnytyksen jälkeen heti paidan alle ja kaikki meni muutenkin kuin ”tavallisessa” synnytyksessä. Mun mies sopi synnytyksen jälkeen kätilöiden kanssa että vauva on ensimmäisen yön vauvalassa ja aamulla sitten
tuodaan heti mun luokse kun herään ja soitan kelloa. En ollut viimeiseen kahteen kuukauteen pystynyt nukkumaan kuin max 4h vuorokaudessa ja kun synnytys oli ohi olin valvonut yli kaksi vuorokautta putkeen. Kärsin myös lopunajan niin pahasta pahoinvoinnista että mun energiatasot oli aivan nolla. Mulle se että kätilöt ja mun mies oli päättäneet hoitaa vauvaa ensimmäisen yön oli aivan mielettömän suuri helpotus!
Mä nukuin synnytyksen jälkeen 15h putkeen ja sen jälkeen mulle tuotiin jättimäinen aamupala sairaalavuoteeseen. Niiden yöunien ansiosta mä pystyin olemaan heti paras äiti lapselleni, enkä ole hetkeäkään katunut sitä päätöstä että vauva oli ensimmäisen yön vauvalassa. Olen aivan älyttömän kiitollinen sairaalan henkilökunnalle joka oli ajan tasalla siitä että nyt on äidin voimat vaan yksinkertaisesti loppu ja pitää antaa levätä. Muistan varmasti aina sen aamun kun he toi mun pojan mulle, olo oli kuin uudesti syntynyt ja siinä vieressä tuhisi maailman rakkain pieni olento. <3 Mun tapauksessa siitä että lapsi otettiin hetkeksi hoitajille oli todella suuri apu, aina sen ei tarvitse olla kurja kokemus. 🙂

Jokaiselle sopii varmana eri tavat toimia 🙂 Kiva kuulla, että sä sait levätä kun sitä selkeästi kaipasit!

Mä nukuin tajuttoman huonosti itse ne yöt, jotka olin Topista erossa. Olisin halunnut vaan alusta asti pojan viereeni..

Mut kuten sanoin, ihmiset on erilaisia ja jokaiselle sopii eri tavat! 🙂

Voi sua! Melkein kyllä kyynel tuli silmä kulmaan. Pystyn kyllä jonkin verran samaistumaan sun ajatuksiin. Meijänkin neiti vietiin pois, mutta sain sitä pidellä rinnalla jonkin aikaa ja se oli kyllä ihanaa. Olen kuitenkin hieman kateellinen niille äideille, jotka saavat olla lapsensa kanssa ensimmäisen yön ja katsella tuhisevaa kääröä. Itsekkin makasin osastolla ja mietin, että miten toinen siellä nyt pärjää, kun mää en saa olla siellä… Mulle ei edes aluksi kerrottu, että saisin olla vauvan kanssa teholla niin paljno kuin vaan jaksan. Se mua ketuttaa! Ja se, ettei mulle kerrottu, että saisin alottaa siellä imetyksen jo varhain, kun neiti imi pullosta niin hyvin. Imetys alotettiin vasta melko myöhään ja ehkä osa syynä se oli, että määkään en kauaa imettänyt. Voimia sulle ajatustesi kanssa! Ota nyt kaikki irti tästä hetkestä ja nauti Topista! 🙂

Oli toki kiva joo, että sai levätä, mutta ajatukset oli niin surulliset ja mieli maassa ettei se oikein lämmittänyt sillä hetkellä. Olin ollu 9pvä sairaalassa käynnistyksellä ja se vei mun mielen ihan pohja lukemiin. Olin TODELLA herkillä ja se oli ihan kamalaa. Mun porukat oli tosi huolissaan siitä miten jaksan ja olivat pitkään vielä senkin jälkeen, kun olin kotonakin. Olin tosi kipee joka paikasta yms. Ihan kaamee kokemus. Neiti oli se ihana juttu ja sen takia jaksoinkin ja nautin kyllä minkä osasin. Ei kyllä huvita oikein heti lähteä samaan juttuun ja siksi meille ei ehkä toista lapsukaista tulekkaan.

Ompas ikävä ettei sullekkaan oltu kerrottu noita käytäntöjä. 🙁 Ihan pyllystä kyllä! Muista miten itkin hoitajalle ja sitä ennen pidätin itkua, kun huonekaverit sai vauvan viereensä ja nauttivat pikkusesta. Ja lähtivät kotiin. Minä vaan jäin! Sitten hoitaja kertoi, että sinne saa mennä millon vaaan omien vointien mukaan katsomaan. Sillon oli jo toinen päivä vauvan syntymän jälkeen ja iltapäivä sinä päivänä. Se kyllä piristi mieltä, mutta silti ei ollut kovin hyvä olla. Miksi pitääkään maailman ihanimman hetken olla noin kamala?! En ymmärrä! 🙁

Mä olen myös vähän kateellinen.

Toki sitä sai levätä… mutta itse ainakin nukuin surkeasti ja mietin vain sitä vauvaa.

Muakin harmittaa eniten, etten tiennyt käytäntöjä. Olisin voinut mennä sinne teholle vaikka yöllä….jos siis olisin halunnut. Olisin saanut pitää sylissä ilman lupaa. Jne.

Nautin Topista kyllä! Aina 🙂

Olipa koskettava teksti, sai vedet silmiin ja palan kurkkuun.. ♡ Joskus on ihan hyvä elää vain päivä kerrallaan.. Tsemppiä kaikkeen tulevaan!

meillä tulee puoli vuotta kohta täyteen ja mä en muista oikeestaan mitään ekoista kuukausista. Eli vaikka olisit ja aivan varmasti ootkin nauttinut silloin, niin voi olla että nyt et vaan muista niitä hetkiä!:) Mullakin tulee välillä haikea mieli kun mietin ensimmäisiä kuukausia että etten olisi nauttinut kaikista hetkistä ja elänyt hetkessä. Veikkaan että se johtuu siitä väsymyksestä mikä vei kaikki voimat ja moni muukin on varmasti elellyt siinä väsymys sumussa. Uskon siis että sinä, minä ja moni muukin on vaan sattunut unohtamaan sen ilon ja nautinnon 🙂

Se on totta, että vauva aika on väsyttävää ja monella tapaa hektistä. Ehkä sitä ei siltikään muistaisi… 😀

Että ehkä tässä voi olla osittain kyse myös unohtamisesta kuten sanoit 🙂

Oikein ihanasti kirjoitettu teksti<3
Meille on käynyt todella hyvin, kun olemme saaneet noin helpon lapsen. Silti olen vasta viimeisinä kuukausina alkanut nauttimaan enemmän äitiydestä ja pojasta. Alkuun meilläkään ei imetys sujunut ja inhosin sitä hetkeä kun toinen oli koko ajan kiinni. Nyt menee paremmin ja ihanaa seurata kuinka poika kasvaa ja joka päivä oppii uutta ja touhuaa niin paljon <3

Uskon, että jokainen rakastaa lastaan alusta saakka mutta ajan myötä se vain kasvaa ja tulee paljon vahvemmaksi<3

<3

Ei kaikki nauti siitä vauva ajasta samalla tapaan. Joillekin paras hetki on se, kun lapsi on pieni sekä iso samalla. Joillekin teini ikä. Kai sitä nauttii eri tavalla eri vaiheista 🙂

Ja eiköhän se rakkaus siellä ole ollut. Rakastinhan mä jo mahasta asti eikä se rakkaus mihkään katoa. Ehkä se tunne on hetken hukassa tjtn 🙂

Kyynel tuli. Älä murehdi menneestä. Sä olet syvällä sisälläsi aina rakastanut lastasi, se vain tuli myöhemmin sinulle selväksi. Itse em muista hirveästi vauva aikaa kun meillä oliver oli refluksi lapsi ja se aika meni sumussa.

Yritän olla murehtimatta mennyttä!

Ei se pelko silti kovin helposti katoa, että ns olisi ollut surkea äiti alussa.

Meilläkin Topi huusi refluksia ekat 3kk -.-

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.