Ajatukset
14.1.2014

Elämme vain kerran

Elämme vain kerran

Topin myötä olen alkanut ikävöimään.. enkä puhu siitä, että ikävöisin omaa aikaa tai Topia itseään (siis niitäkin toki kyllä…), vaan ikävöin erilaisia muistoja ja kokemuksia.

Ikävöin esimerkiksi lapsuutta. Sitä kun sai olla villi ja huoleton. Jokapäiväiset leikit pojan kanssa tuovat vain entistä enemmän esille sitä seikkaa, että olen menettänyt lapsenmielisyyteni. Ei jaksa kamalasti innostaa pomppia koko ajan sohvalla, ei jaksa kävelyttää Fisher Pricen ukkoja ympäri maatilaa. Tai siis korjaan; jaksaa kyllä,  mutta se ei tunnu enää samalta.

Kun muistelen omia leikkejäni, tulee ihan kamala into palata 15 vuotta taaksepäin. Olin itse aika ”luonnon”lapsi. Harvoin tuli pelattua tai katsottua televisiota. Sen sijaan luin, juoksin ”Taikametsässä” zombeja karkuun ja rakensin hiekasta kaupunkeja. Rakastin puissa kiipeilyä, urheilua ja yksinkertaisia asioita.

Lapsuuden lisäksi ikävöin aikuistumista. Niitä hetkiä, kun aloit oppimaan itsestäsi ja maailmasta enemmän.  Muistan, kun oli aika levittää siivet ja kokeilla taitojaan yksin. Tuli kyllä monesti tömähdettyä lärvi edellä maahan, mutta onneksi oli aina joku nostamassa pystyyn. (Jonain päivänä saan olla se henkilö Topille :’) )

Muistelen kasvavaa vastuuta omasta hyvinvoinnista, muistan valinnanvaikeuden ja epätietoisuuden. Muistan myös sen ylpeyden, kun oikeasti aloit pärjäämään yksin.

Ensimmäinen oman asunnon kuva ei koskaan ole poistunut mielestäni eikä se tunne, kun tuohon pieneen yksiöön astuin. Sydän oli pakahtua onnesta ja innostuksesta. Kohta minulla olisi oma sohva ja kohta saisin päättää mitä kaupasta ostetaan ihan itse!

Aika pian omilleen muuttamisen jälkeen vanha ystävyyssuhde syventyi ja rakastuin. Muistelen hieman naureskellen ihastunutta itseäni ja nykyisen parisuhteeni alkutaipalia. Ikävöin sitä tunnetta, kuinka kaikki oli uutta ja jännää. Perhoset kutkuttelivat masussa joka aamu sängystä noustessa.

Suhteemme alussa olimme todella kovia ”eläinfriikkejä”. Meillä oli pupuja, gerbiilejä ja hamstereita. Rakastimme, rapsutimme ja otimme elämästä ilon irti. Ikävöin sitä heinän tuoksua talossa ja öistä pienen jyrsijän pitämää rapinaa.

Elämä on muuttunut paljon matkan varrella. Kirjoittaisin tätä postausta vielä huomennakin, jos kävisin ihan jokaisen hetken läpi. Ikävöin paljon jalkapalloa, valokuvaamista, leffassa käymistä, nukkumista, siistiä kotia ja ystäviä. Ikävöin siis myös konkreettisia asioita, jotka ovat väistyneet lapsen myötä. En voi sanoa, että olen sataprosenttisen tyytyväinen nyt. Olen onnellinen todellakin, mutta koen silti, että minulla on myös oikeus kaivata asioita. Ja niin kaipaankin.

Kaiken ikävöimisen ja kaipaamisen ohella mietin usein niitä elämän merkkihetkiä. Sitä häiden huumaa, synnytystä ja Topin ensimmäistä sanaa. On jotenkin jännä asia, että ne hetket ovat nostaneet tietynlaisen huuman sisälläni. Ja nyt en muista miltä tuo ”huuma” tuntuu. Aina välillä se hiipii kolostaan ja saan nauttia pienen hetken tajunnan räjäyttävästä tunteesta.

Entä sitten, kun kaikki merkkihetket on koettu? Naimisiinmeno, viimeisen lapsen synnytys, Topin koulun alkaminen, lasten aikuistuminen ja ensimmäinen lapsenlapsi.. Onko sitten se vaihe elämässä, että vain ikävöi niitä hienoja hetkiä ja tuntemuksia? Onko toivoakaan siitä, että huuma vielä kerran kohoaisi huippuunsa?

Mitä meistä tulee, kun vanhenemme? Hyväksyykö sitä sen, että elämä alkaa olla ohitse ja loppu häämöttää?

Pelottaa välillä elää päivä kerrallaan eteenpäin, pelottaa elämässä eteneminen. Tunnen oloni jo vanhaksi, vaikka olenkin nuori.

Olen kokenut monet uudet ja upeat asiat. En enää koskaan voi muuttaa ensiasuntoon ensimmäistä kertaa, en enää ikinä mene ensimmäistä kertaa naimisiin. (Toivottavasti en toistakaan…) Toisen lapsen saaminen ei ikinä tule olemaan sama kuin ensimmäisen lapsen. Sitä tietää mitä tekee ja kaikki asiat on jo kertaalleen koettu.

On asioita, joita ei voi toistaa. Elämmekin vain kerran.

En oikeasti edes tiedä miksi ajattelen joskus tällaisia ajatuksia. Hämmentää itseänikin, kun oikoluen tätä tekstiä.

Enkä tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Siispä vain tyydyn nauttimaan hetkestä, ikävöimään mennyttä ja pitämään yllä toivoa tulevaisuudesta.

Ikävöitkö sinä koskaan?

Kommentit

Sulla on kyllä taito kirjoittaa tunteet sanoiksi <3
Kyllä saa kaivata, vaikka tähän hetkeen olisikin onnellinen, minäkin kaipaan!
Ja entä sitten vanhana, mitä sitten on? Siinäpä meille jokaiselle miettimistä 🙂

Kiitos <3 Kirjoitan suoraaan sydämestä 😉

Kyllähän sitä tosiaan saa kaivata ja ehkä se on hyvä jos kaipaa. Ainakin on siellä menneisyydessä on jotakin kaipaamisen arvoista!!

Tosi mahtava teksti! Pystyn niin samaistumaan <3 Kyllä sitä välillä kaipaa niitä entisiä aikoja, kun oltiin miehen kanssa kahdestaan ja pystyi tekemään asioita spontaanisti. Muistelen myös usein alkuaikojamme ja kaikkea mitä olemme yhdessä kokeneet! Siltikään en päivääkään vaihtaisi toiseen! <3 Nautin pienestä pojastamme ja tämän hetkisestä elämästämme! Innolla odotan myös tulevaa ja sitä, että saan nähdä Theon kasvavan ja toivottavasti saan vielä ainakin yhden lapsen lisää 🙂 <3

Kiitos, kiva jos tykkäsit!

Ja oot tossa oikeessa… vaikka sitä ikävöi.. ei kuitenkaan KOSKAAN vaihtaisi päivääkään pois 🙂

Ja kyllä mäkin pääosin nautin tästä hetkestä. Ja haaveilen tulevasta 😉

Määkin kaipaan välillä sitä, että oisin taas lapsi eikä tarviis miettiä mitään muuta! Sais vaan mennä ilman huolia yms. Pitää hauskaa ja olla huoleton. Noh, tätä tämä elämä on ja sillä sipuli! 🙂

No äläpä! Lapsuus on ihanan huoletonta tavallaan..
🙂

Mut kuten sanoit… tätä tää elämä on!

En ole aiemmin lukenut blogiasi, mutta tämä kirjoitus vastaa täsmälleen omia ajatuksiani ja tunteitani (itselläni myös nousseet viime aikoina pintaan, poika kohta yhden vuoden). Olen itsekin ”kohtuullisen” nuori, parikymppinen, mutta silti tuntuu, että niin moni ”ensimmäinen” juttu on jo tehty ja koettu…

-Katariina

Kiva, kun eksyit blogiin 🙂

Ajattelinkin tätä kirjoittaessa, etten välttämättä ole ainoa joka näin ajattelee….

Mäkin välillä mietin sitä ihastumisen tunnetta.. Mut sitä pitää vaan muistaa elää hetkessä ja ne pienet asiat, joita tapahtuu, ottaa niistä ilo irti ja olla vastaanottavainen uusille jutuille! 😉

Ikävöin raskausaikaa, isoa vatsaa, vauvan potkuja,hikkaa, jopa närästystä ja oksentamista. Vauvan syntymää, ensimmäistä rinnalla oloa, imemisen ääntä. Ihan kaikkea vauva-ajasta.

Mahtavaa tekstiä!! 🙂 sun blogi on ihana!

..Itsekkin ikävöin menneitä aikoja, entisiä ystäviä, hömöilyjä ja perheen keskeisiä reissuja
Vanhempani erosivat ollessani 14-vuotias, ja tiedän ettei enää ikinä käydä reissuissa yhdessä, perheenä, mutta onneksi minulla on mahtavat muistot tallella.
Lapsenä leikkiminen ja mielikuvituksen määrä oli huikeaa! ..vaikkapa sitten vain käpylehmillä leikkimisessä.
Ja joulu. Se oli jotain uskomatonta!
Vanhetessaan ihmisestä tulee tylsempi.. Aikuinen ei ”osaa/kehtaa” heittäytyä ns.lapsen tasolle hullutellakseen. Toki se riippuu omasta asenteesta ja halusta kokea asiat mahtavalla tavalla.

Työskentelen vanhusten parissa, ja moni vanhus ikävöi eloaan Karjalassa. Tai vaikkapa vain pelkkää kiuasmakkaraa, sen tuoksua ja makua.
Se on surullista & raskasta kuunneltavaa ja katsottavaa.. mutta aika moni vanhus on tyytyväinen elettyyn elämäänsä ja kokemuksiinsa 🙂

Voi kiitos :’) Kiva että tykkäät!

Tosta sun tekstistä tuli mieleen toi Joulu etenkin… ne oli ennen niiiin taianomaisia. Nykyään tuntuu, että se on päivä muiden joukossa. Todella ahdistavaa 🙁

Yritän iloita kamalasti kaikesta samalla tapaa, mutta ihanku joku tappelis vastaan :/

Mä oon kuullu että suurinosa vanhiksista on tyytyväisiä elämäänsä ja hyväksyy elämänvaiheensa. Tavallaan lohdullista, mutta tavallaan pelottaa että entä jos itse ei…

Oma isoäitini sanoin kuolinvuoteellaan: ’olen nähnyt paljon, saanut paljon, antanut paljon. Aina voisin haluta lisää, mutta olen tyytyväinen elämääni elämään, iso osa rakkaista on tuolla (näytti ylöspäin) ja ne ketkä on täällä, he pärjäävät. Olen elänyt hyvä elämän ja on aika lähteä’. Jollain tapaa nuo sanat yhdessä levollisen olemuksen kanssa olivat kauniita, vaikkakin viimeisiä.

Mäkin ikävöin usein menneitä aikoja, joskus se on niin tuskallistakin 😀 aina tuntuu, että ennen oli paremmin, vaikka oikeasti aika vaan kultaa muistot. Mutta kyllä on kiva ajatella kaikkia kivoja muistoja ja yleensä muistaakin enimmäkseen vaan ne kivat jutut, onneksi 🙂 Musta muuten tuntuu myös todella vanhalta jo, vaikka en ole edes vielä täyttänyt 22 vuottta, mutta jotenkin tuntee vaan itsensä ikälopuksi… johtuiskohan siitä, kun on äiti? Kun lapsen syntymän jälkeen aika rupeaa mennnä semmosta vauhtia, että huhhuh kohtahan tässä ollaan jo keinutuolissa vanhainkodissa 😀

Onhan se tavallaan tuskallista miettiä mennyttä.. siellä on niiiin paljon hyvääkin!!

Mä luulen että on vanha olo just äitiyden takia 😀 Se että sun lapsi kasvaa tuo vähän semmosen olon että hitsi… mäki vanhenen tässä samalla 😀

Jälleen aivan mahtava kirjotus! Mulla on aina ihan hirveä kiire päästä kokemaan kaikkea, esim. nyt en malttaisi millään odottaa häitä, oman kodin rakentamista ym. mitä tulevaisuudessa häämöttää, mutta sitten taas vastapainoksi minäkin ikävöin jo koettuja asioita, välillä tosi kovastikin. Itseasiassa juuri eilen sanoin mummilleni, joka mietti kuinka ´´vanhana sitä jo miettii, kuinka pirun nopeaan se elämä sitten menikin”, että, minäkin olen ihan varma, että eilenhän mä olin synnyttämässä, miten tuo pieni ihmisen alku voi olla jo puolitoistavuotta?!? Ja sitten ikävöin sitä raskausaikaa ja kun Kevin oli ihan vauva, ja sitten totesin, että olenhan vielä nuori, ehkä mulle annetaan vielä mahdollisuus kokea nuo hetket uudelleen ehkä pariinkin kertaan.

Vanhana, kun omat lapsetkin on jo lentäneet pesästä, niitä tähtihetkiä on varmaankin lapsenlasten syntymät, lapsenlapsenlapsen syntymät, edellämainittujen häät… yleensäkin siis kaikki ihana mitä omille rakkaille läheisille tapahtuu 🙂

Se on jännä, että ihminen ei aina osaa elää hetkessä. Tai aika harvoin 🙂 Joko sitä ikävöi mennyttä tai suunnittelee tulevaa. Miksi on vaikea tosiaan nauttia hetkestä ja olla? 😮

Ehkä se on se, kun tulevaisuudessa häämöttää niin upeita asioita, että maltti ei riitä. Ehkä se on se, että aika menee liian nopeasti ja joskus sen haluaisi pysäyttää. Haluaisi että lapset olisivat pidempään lapsia jne.

Toivottavasti se menee noin! Että vanhana sitä iloitsee kaikkien muiden onnesta ja sitä kautta voi itse olla onnellinen 🙂

Taas aivan mahtavaa tekstiä!

Tulee sitä väkisinkin kaivattua sitä elämän spontaaniutta, mitä ennen on ollut. Enää ei voi nukkua päikkäreitä sillon kun haluaa tai lähteä kavereiden kanssa tuosta noin vaan. Teiniaikaa en kaipaa, mutta lapsi voisin olla, kun pahimmat huolet oli sitä, että mitä tänään leikittäisiin.

Kiitos!

Spontaanius.. sitä tavallaan hain myös. Oli niin mukavaa kun meni tuli ja oli. Ei ressiä, ei huolta toisesta. Kun oli huono yö takana, sitä vaan nukku pidempään.

Paljon lapset antaa, mutta siivun ne myös ottaa 🙂

Mulla on ihan samoja tuntemuksia. Ikävöin koulua, ikävöin teini-iän villejä kotibileitä ja huoletonta elämää, ikävöin ensimmäisiä kertoja kun kavereiden kanssa päästiin baariin, ikävöin seurustelun alkua, ikävöin sitä jännitystä kun suuri toive oli toteutunut ja tärisevin käsin pidin kädessä tikkua joka näytti että olen raskaana, ikävöin synnytystä ja ennen kaikkea sitä kun kuulen ensimmäisen rääkäisyn, ikävöin lapseni vauva-aikaa ja toivon että vielä kerran saisin pitää sitä ihanaa avutonta kääröä sylissä, ikävöin ensimmäistä kertaa kun kuulin taikasanan ”äiti”. Tämä lista on loputon. 🙂 Joskus teininä näin facebookissa tekstin missä sanottiin että ”elä elämäsi niin ettei tarvitse vanhainkodissa valehdella”, parhaani olen yrittänyt ja haalin uusia muistoja minkä kerkeän. Olen super onnellinen kaikista niistä sadoista kuvista joita olemme teininä bileissä napsineet, niissä on muistoja siitä kuinka kasvettiin isona ryhmänä lapsista aikuisiksi. Kaikki silloiset parhaat ystäväni, jotka maailma vei erisuuntiin. Tai pienistä videopätkistä sieltä täältä synnytystä, joka kerta vierähtää kyynel kun näen videon meidän lapsesta 10minuutin iässä paitani sisällä, hän vain katselee suurilla silmillä hämmentyneenä ja välillä päästää säälittävän pienen naukaisun. :’)

Se on tavallaan hassua, että ihminen ei yleensä osaa elää hetkessä. Joko sitä miettii menneitä, joita kaipaa paljon tai miettii sekä suunnittelee tulevaisuutta.

Siks on tärkeetä just ottaa kuvia ja videoita. Kun oma muisti alkaa pikkuhiljaa väsymään, voi kaivaa sen kansion kaapista ja naureskella kaikille muistoille kyynel silmäkulmassa.

Mun elämä ennen miestä ja lapsia oli sen verran surullista ja pelottavienkin asioiden sävyttämää, etten oikeastaan kaipaa sitä. Joskus kaipaan ensirakkauden huumaa, sitä kun tuon mörköni kanssa vaihdettiin eka suudelma, nukuttiin ensimmäinen yö yhdessä, kaulakkain, pitkiä kävelyitä kesäyössä. Meidän elämä on edelleen ihanaa, ja me ollaan tosi tasapainoinen pariskunta, ei juuri riidellä ja viihdytään yhdessä, vaikka ollaan lähes kokoajan saman katon alla (mörkö etäopiskelee) niin toisen naama ei ota aivoon ikinä, mutta tosiasiahan se on, ettei perhearjessa ole hirveästi aikaa söpöstellä 🙂

Kaipaan myös niitä ihan ekoja fiiliksiä lasten suhteen. Plussan tuomaa kuohuntaa, ensimmäisten liikkeiden tuomaa liikutusta, ultraa, synnytystä, kinaista vauvaa rinnalla. Se on onneksi jotain, josta on toive korkealla, että saan vielä kerran kokea. 🙂

Vanheneminen ei enää pelota mua. Enemmän pelottaa, että jos sairastun kuolettavasti tai muuten joudun jättämään tämän elämän, enkä saakkaan kokea vanhuutta, tai joitain lasteni elämän kohokohtia, valmistumisia, häitä, lapsenlapsia. Ehkä mua ei rajallinen aika ahdista, koska olen kuitenkin saavuttanut sen, mitä elämältä kaikkein eniten toivon; Rakkautta, perheen ja lapsia. Kaikki muu on sitten vaan bonusta. <3

Meillä on sama juttu.. en muista, koska oltas viimeksi tapeltu. Kai sitä joskus tiuskasee, mutta siihen se jää.. Ehkä se, että on niin tasaista.. saa kaipaamaan sitä mennyttä.

Mäkin kaipaaan ekoja fiiliksiä lasten kanssa. Harmittaa tavallaan,ettei toisen kanssa voi samalla tapaa nauttia siitä vauva-arjesta koska mukana on touhottava Topi. Kyllähän se toinen silti siis yhtä tärkeä ja hieno olisi 🙂

Mä vaan jostain syystä pelkään vanhenemista ja kuolemaa. Ahdistelen asiaa usein. Pelkään liian aikaisin menehtymistä ja juuri tuota ettei saa olla läsnä. Pelkään myös sitä kun koko elämä on käytt läpi ja on aika sanoa hyvästi.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.