Ajatukset
21.12.2013

Varokaa, törppöjä liikenteessä!

Omistan mielestäni aika lujat hermot. Harvoin pienet tai oikeastaan suuretkaan asiat saavat minua raivon partaalle tai edes liiemmin ärtymään. Elämä on liian lyhyt hermostumaan jokaisesta asiasta. En väitä, ettenkö joskus olisi ärripurri tai, että kaiken sonnan jaksaisin niellä. Mutta useasti vain ikävässä tilanteessa henkäisen ja jatkan matkaani.

Vannoin aikanaan, että minusta ei tule raivomammaa. Päätin, että haluan itse tehdä töitä sen eteen, minkälaisen kuvan Topi saa äidistään eli minusta. Helpommin sanottu, kun tehty. Ennen jupisin pienestäkin asiasta ja keskityin aina epäolennaiseen. Tiuskin, kirosin ja hermostuin herkästi. Miestäni lievästi sanottuna nauratti, kun sanoin,  etten aio raivota ja hermoilla Topin syntymän jälkeen. Vannotin, että me kasvatamme pojan kunnioituksella sekä rajoilla eikä huutamalla.

Näinhän ne kaikki sanoo.  Hieno ajatus, mutta toimiiko se käytännössä?

Topi syntyi ja asia oli mielessäni vain vähän. Vauvojen ollessa pieniä ja viattomia, sitä harvoin joutuu edes tilanteeseen, jossa hermoja koeteltaisiin. Pärjäsin mielestäni hyvin myös ”koliikki” kuukaudet ja ainoastaan yhden kerran yöllä sadannen kerran heränneenä ja monta tuntia Topia kantaneena ärsyynnyin. ”Mikä vittu sua vaivaa!” pääsi suustani.  Ei, en huutanut enkä ravistanut poikaa. Totesin vaan turhautuneena asian ääneen. Ja kaduin sitä heti.

Seuraavan kerran hermostuin vasta pojan ollessa noin 8 kuukauden ikäinen. Kaksi viikkoa huonoja öitä ja jatkuvaa itkemistä. Syliin ottaminen aiheutti vain pahempaa itkua. Hermostuin ja laskin Topin turhautuneena pinnikseensä, josta poika riemastui ja heittäytyi pää edellä pinnoihin. Kaduttaa. Olisi vain pitänyt jaksaa silläkin hetkellä kantaa, vaikka itku olisi ollut kuinka kovaa.

Topille ei huudeta. Topille ei raivota. Napakasti kyllä kiellämme, kun poika tekee jotakin väärin. Ohjaamme oikeaan suuntaan. Hyvä me!

Kahdesti olen viimeisen kuukauden aikana lipsunut. Ensimmäinen kerta oli, kun Topi ei millään uskonut, ettei tavaroita saa pudottaa portaista. Ei auttanut nostaminen pois, ei auttanut toruminen eikä kieltäminen. Ärsyttävää. Toinen kerta oli, kun Topi tuli koko ajan kiskaisemaan tahallisesti hiuksista. Järkyttävän rasittava tapa! Näinä kertoina en pystynyt nielemään harmistustani enkä kiukkua. Suutuin ja Topia nauratti.

Sanoisin, että olen onnistunut tavoitteessa. 14 kuukauden ainana neljä ärsyyntymistä on todella hyvä saavutus. Kerrankin voin olla ylpeä itsestäni! Koen, että olen muuttunut ihmisenä. On parempi mieli, kun ei tarvitse muuallakaan pahoittaa mieltänsä jokaisesta asiasta. Elämä on helpompaa ilman turhia konflikteja.

En ymmärrä sitä, että miksi jokainen toisen ihmisen itsekäs teko pitää vetää niin syvälle nenään? Miksi pilata turhaan oma päivä sillä, että ottaa tönivän mummon kadulla henkilökohtaisesti?

Tiedän kyllä, että omia oikeuksia kannattaa puolustaa. Tiedän, ettei kenenkään tarvitse joutua tallottavaksi. Mutta onko se sanaharkka sen arvoista, että jää paskanmaku suuhun? En usko, että loukkaantumisella on vaikutusta jonossa etuilevaan tyttöön tai kassalla jumittavaan mummoon. Miksi siis turhaan laittaa itsensä ikävään tilanteeseen?

Itse pyrin olemaan kohtelias. Haluan, että minut mielletään ystävällisenä ja mukavana ihmisenä. Ihan sama, kuinka mätä muu maailma on, mutta kunhan itse kävelen mieli puhtaana kadulla. Haluan ottaa muut huomioon. En halua aiheuttaa pahaa mieltä muille, vaikka joku aiheuttaisi sitä minulle. Onko se väärin?

Kun mummo ohittaa minut kaupassa ja osuu laukullaan käteeni, en ala tivaamaan miksi hän niin teki. En käske katsoa eteensä. Toivon, että mummo tajuaa pyytää anteeksi, mutta muuten jatkan vain matkaani.

Kun joku yrittää päästä ahtaassa tilassa ohitseni, en kysy, että miksi pitää tunkea juuri tästä. Mieluummin väistän parhaani mukaan ja hymyilen ystävällisesti.

Sääli, että kaikki eivät tee näin. Olisi paljon helpompaa, jos joillakin ihmisillä olisi ainakin hieman pidempi pinna. Jokaisesta asiasta ei tarvitse hermostua, koska joskus törkkimiset ja muut saattavat olla puhtaita vahinkoja. Älä siis tuomitse suoraan ketään, vaan käyttäydy itse esimerkillisesti. Näin toivon ainakin minä.

On tilanteita, joissa hermojani koetellaan. Tunnen kuinka pieni kipinä syttyy sisälläni, mutta tukahdutan sen heti. Kun liekki syttyy,  sitä on vaikea hallita.


Viikon alussa oltiin nousemassa rattaiden kanssa bussiin,  mutta siinä keskellä istui tyttö laukkuineen. Tyttö ei selkeästi ymmärtänyt (tai välittänyt), että paikka oli varattu rattaille. Bussi oli melko tyhjä kaiken lisäksi. Ei elettäkään, että hän olisi siirtänyt laukkujaan tai välittänyt siitä, että ahdasta teki mahtua siihen rattaiden kanssa. Kiitos tytön, jouduin seisomaan koko matkan. Olisin voinut sanoa; ”Rasittaa, kun tuollaiset kakarat eivät ajattele omaa persettään pidemmälle!” Valitsin kuitenkin aikuismaisemman vaihtoehdon ja tyrkkäsin rattaat paikoilleen hiljaa.

Työvuorossa sain kassalleni vihaisen miehen. Sain haukut siitä, kun tarjoustuote oli päässyt loppumaan. Yritin selittää, että joskus jotkut tuotteet ovat vain suositumpia. Mies kiukutteli, että kaupasta olisi muka aina kaikki lopussa, joka ei kyllä edes pidä paikkaansa. Teki mieli sanoa; ”Mene sitten toiseen kauppaan, jos ei kelpaa. Parhaani me täällä tehdään!” Tyydyin kuitenkin pahoittelemaan ja lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Kävelin katsomaan hyllystä tuotteen tietoja ja kas kummaa, siellähän niitä vielä oli jäljellä…

Eilen oli kiire töihin, kun en ollut mahtunut edelliseen bussiin. Espoossa yleisesti kuskit eivät ota kyytiin kolmansia rattaita. Jouduin soveltamaan ja menemään hieman toista reittiä. Vihdoin bussini tuli pysäkille ja kyydistä jäi paljon matkustajia.  Olin nousemassa bussiin, kun ovet menivät kiinni. Huidoin, vilkutin ja koputin. Bussi ei avannut ovea. Marssin jo vähän turhautuneena etuoville päin ja heilutin edelleen kiivaasti kättäni. Kuski nousi penkiltä ja tuli ulos huutamaan naama punaisena, ettei ota kyytiin kuin kahdet rattaat. Teki mieleni sanoa; ”Ärripurri voisi ottaa silmän käteen ja katsoa hieman tarkemmin!” Tyydyin kuitenkin ilmoittamaan,  että bussissa oli vain yhdet rattaat. Kuski väitti vastaan, johon totesin vain rauhallisesti, että katsoo vaikka. Pääsin lopulta kyytiin.

Tilanteita tulee ja menee. Kyllä joskus on oikeus ärtyä, mutta mieluummin olen rauhallinen.  Opetan kuitenkin samalla omalla käytökselläni Topille hyvää esimerkkiä. Voin kyllä nähdä itseni sanomassa kipakasti jostakin asiasta jollekin ihmiselle,  mutta ajatus siitä, että Topi tekisi niin ahdistaa.

Olen valinnut olla rauhallinen kansalainen.  Ehkä joskus tulee tallatuksi sekä lytätyksi, mutta ainakin mieleni on iloinen enkä vaivaa päätäni turhalla.

Miten pitkä pinna sinulta löytyy?

Kommentit

mulla on aika lyhyt pinna, mutta omaan käytöstavat. Viime lauantaina meni hermot (promilleissa) kun sain aivan uskomattoman törkeää asiakaspalvelua pitzeriassa. silloin kyllä marmatin, en haukkunut mutta läksytin. heh. mutta en mäkään vedä herneenpalkoa nenään jos mummo mua huitasee kadulla jne, tollasissa mulla on pitkä pinna. autoillessa taas lyhyt. en lähe sähläämään mutta jupisen ja manailen ääneen ja mies vaan nauraa. miehelle saatan räjähtää naps vaan ja leppyä yhtä äkäseen. oon vähä tuulispää 😛 mutta puhut paljon asiaa. susta kyllä välittyy niin ihana persoona, että olis mahtava kyllä tavata 🙂

Tosiaan mulla ei mikään maailman pisin pinna oo ja joskus raivostun turhasta (yleensä just väsyneenä). Muutamia kertoja on valitettavasti tullu lapsillekin huudettua (ja paha mieli sen jälkeen), mutta oon aatellu, että tuskin mitään traumoja/huonon käytöksen tarttumista tulee, jos tosiaan ei ota tavaksi huutaa ja raivota – enkä tarkota nyt puolustella raivareita, parempi tietysti kun niitä ei tulis ollenkaan. 😀

Mun pinna riippuu hyvin pitkälti siitä millä mielellä mä oon ja oonko nukkunu. Yöllä mulla ei oo oikeestaan yhtään pinnaa mutta en mä mikään raivohullukaan oo 😀 Tuli mieleen tästä yks kerta ku olin kaupoilla kesällä ja muutenkin tosi ahtaat käytävät (omenan cubuksella) ja siinä keskellä käytävää tönötti joku teinilauma jotka varsin hyvin näki et oon tulossa vaunujen kanssa mut liikettäkään ei tehnyt antaakseen mulle tietä.. Vetäsin sit sen yhen jäpikän varpaiden päältä niillä vaunuilla, katto mua vähän säikähtäneenä hahah 😀 ai kamala, en mä yleensä tollasta harrasta, kierrän sit jos ei mahdu mut sillon olin vissiin muutenki tosi huonolla tuulella 😀

Mulle nukkuminen on myös tärkeetä. Jos miettii niin kolme noista neljästä hermostumisesta on liittynyt nukkumiseen. Sillonki ku Topi repi mun hiuksia, nukuin vielä. Ärsyttää ehkä eniten maailmassa, jos ei saa nukkua!

Kyllä munki joskus tekee mieli teinien kohdalla tehdä noin. Aikanaan, kun pelasin futista niin astuin aina tahalteen ilkeiden pelaajien varpaille. Hups 😀

Mä kestän kaiken tommosen aika hyvin ja pystyn ajatella että se on sen ihmisen häpeä joka hölmösti käyttäytyy. 🙂 Kerran paloi pinna oikein tosissaan erääseen ”laitapuolen kulkija” vanhukseen. Olin viimesillään raskaana ja seisoin kassajonossa hänen edessään, ensin hän koitti kävellä suoraan eteeni ja kun en päästänyt hän alkoi tökkimään mua niillä kärreillä. Aikani olin ihan hiljaa ja jaksoin sitä, mutta siinä vaiheessa kun se alkoi haukkumaan kassahenkilöäkin paloi mulla pinna ihan lopullisesti ja karjaisin sille että ”Nyt saatana lopetat, luulis että sun ikäisellä ihmisellä olis edes jotain käytöstapoja”, olin niin vihainen sille etten tienny miten päin olisin ollu. 😀

Mun mielestä tommonen on kyllä ymmärrettävää. Joissain tilanteissa jonkun on vaan avattava suu. Oikeesti. Ja hienoa, että niin teit. Kaikenlisäksi sulle taisi jäädä siitä paljon parempi mieli?

On aina tilanteita, jotka poikkeaa. Ei mun mielestä tarvi olla täydellisen lauhkea. Joskus voi avata suunsa. Mutta harkintakykyä!! 🙂

Mulla oli ennen lähes katkeematon pinna, en suuttunu juuri ikinä mistään. Monet kaverit yritti suututtamalla suututtaa mua, mut ei vaan onnistunu.. Mut nykyään, en voi sanoo ku huoh itelleni 🙁 Mulla menee nykyään hermot tosi herkästi kotona 🙁 Pitäis ottaa itteensä niskasta kiinni ja opetella taas olee se itse rauhallisuus, muttaku ihan oikeesti toi lapsi on välillä niin rasittava ku se ei usko yhtään mitään 🙁 Se vaan riehuu ja kiipee pöydille ja tekee vaarallisia asioita, vaikka sanoisin niistä miljoona kertaa :((

Mut sitku ollaan esim kaupoilla ni ei mul oo mitään ongelmia hermojen kanssa, siellä toi lapsi käyttäytyy niiiiin hyvin et mikään ei saa mua ärsyyntymään 😀 Oon niin ylpee tosta lapsesta et vaikka se on kotona kamala riiviö, ni muiden seurassa se on ku enkeli <3

meijän 2weellä on alkanut/alkamassa ihana uhma, ja välillä vaan huutaa ja ”mikään” ei kelpaa. otan pojan kainaloon ja roudaan tutin kans sänkyyn ja käsken rauhottua siel (ovi jää auki ja oon ite viereises huonees että näköyhteys pysyy) ja tähän asti on tehonnut. Poika tulee yleensä 5-10min päästä ilosena jatkamaan leikkimistä, kun on hetken pötkötelly miettimässä kaksvuotiaan aivoillaan 😀 😀

Mä odotan kauhulla tulevaa. Sitä kun tavarat lentää kaaressa, kostoks kiivetään joka paikkaan. Asioita hajotetaan ja kiljutaan muuten vaan. Pelottaa, että miten mä pystyn estämään suuttumisen. Vaikka joskus siinä iässä toki pitääkin vähän suutahtaa, että lapsi ymmärtää. Ehkä mun ei pidä ajatella tätä nyt ja pelätä turhaan? Ehkä mä sit kasvan mukana… 🙂

Ihanaa, ettei riiviöys ole joka paikassa. Saat säki sit.hengähtää vaikka lähtemällä liikenteesee ! 🙂

Hyvä sä ! 🙂 Mä odotan kiltisti vuoroa, enkä oo kertaalaa menettänyt hermoja Kampissa yms kun en ole mahtunut hissiin. Välillä kun on nuoria hissi täysi niin silloin pyydän että voisiko ne antaa vaunuille tilaa ja oon saanut. En ymmärrä miksi tosi monet tiuskasee jos joku on edessä. Bussissa saatan katsoa ”pahasti” tai ittekkseen huokasta kun ihmiset ei ota reppua selästä/laukkua olalta ja huitasee sillä mua. Tai viimeksi musta tuntui pahalta kun äiti ja isä tuli lapsen kanssa bussiin tosi leveillä (YHDISTELMÄ!!) vaunuilla. No sit se lapsi nous reippaasti ylös niissä, isä auttoi alas ja sit se käveli reippaasti bussin liikkuessa paikalle istumaan äidin ja isin viekkuun. Ite vaan masun kans nielin kiukun ja kyyneeleet sen äidin katsoessa mua hymyillen. Ja seisoin 25min matkan.

Eihän tossa olis ollut mitään pahaa jos olisi tullut vaikka semmoinen lapsi joka ei voi syystä tai toisesta / oo turvallista olla muualla kuin vaunuissa, mut toi pisti harmittaa. Onneks pidän pintani ja valitin sit myöhemmin kaverille, että jotkut vaan ei ajattele kuin omaa napaa.

Myönnän että olen myös kiukunnu Aatulle jonkinn verran. Varsinkin tän toisen vuoden alettua. Välillä ei vaan tunnu korvia olevan pojalla tai ymmärrystä, vaikka tiedän korvien olevan terveet ja ymmärrystä löytyvän. Ohjaavasti yritetään sanoa, mut välillä tuntuu siltä et ei vaan jaksa ja ilkeästi saatan sanoa kans et ”voitko lopettaa äiti ei jaksa” tai sit ”huuda vaa, ihan sama. Kyllä mä kuuntelen”. Ittelläni tulee siitä pahamieli ja pyydän anteeksi Aatulta. Helposti menee kyllä ohi se hermostuneisuus kun toinen huutelee äitiäitiäiti tai tulee antaa pusun. Sama se on ton isomman miehen kohdalla 😀 Mut sille sanottaessa jotain valitettavasti saattaa kirosana lentää. Onneks harvemmin riidellään.

Ihme romaani tuli. Mutta siis; Julkisillapaikoilla haluan olla esimerkki muille (nuorille) äideille ja omalle lapselle. Enn näytä sanoin tai teoin tuntemattomille ihmisille kuinka paljon mua niiden törttöily ärsyttää. En myöskään menetä hermoja jos lapseni ei suostu nukkumaan tai huutaa pääpunasena koska ”mikään” ei kelpaa. Kotona voi mieltä osoittaa tärkeimmille, ne on ja (toivottavasti) pysyy aina elämässä.

Sun kanssa on kyllä ollut jännä liikkua, kun sun akatusmaailma ton muille ärtymisen suhteen on sama. Helppoa,kun ei tarvi kuunnella kiukkuamista koko ajan! 🙂 Mä ymmärrän sun turhautumisen noissa tilanteissa. Kyllä mäkin sanon, että huuda sitten, äiti ei jaksa. Mutta en koe sitä vääräksi. Itse ainakin totean sen vain ääneen. Onneks Topi huutaa harvoin 😀

Hyvältä vaikuttaa ja osaat käyttäytyä mun mielestä hyvin! Eiköhän ne rakkaat ja masumuru pysy sun elämässä ikuisesti! 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.