Yleinen
8.12.2017

Elämän mittainen häpeä

Elämän mittainen häpeä

Katsoiko se minua? Onko vaatteissani jotakin vikaa? Kasvoissa kahvin jäämiä tai housut rikki? Kyllä se katsoi minua. Hävettää.

Työpaikkaruokalan pöydässä kauhistellaan kaloreita. Katsovatko ne mitä minä syön? Ne ajattelevat, että olen lihava ja syön liikaa. Vatsa ei mene tarpeeksi sisään. Hävettää nousta pöydästä.

Lapsi vetää itsensä kassajonossa spagetiksi ja huutaa. Kaikki näkevät etten saa lastani kuriin. Olemme muiden tiellä. Ja taas hävettää.

Asiakkaalle menevä työ ei tunnu täydelliseltä. Se tulee mieleen keskellä yötä. Olisi pitänyt tehdä paremmin. Kylkiluita kuumottaa eikä uni enää tule. Häpeähän se siellä.

Sanaharkka anopin kanssa. Ääntäkin korotettiin. Aivan turhaan. Häpeä vyöryy ylitse, eikä seuraava päivä pyyhi sitä pois.

Kuumottaa, ahdistaa ja nolottaa. Olo on kuin strutsilla, mutta maassa ei ole kuoppaa jonne päänsä voisi upottaa. Kuulostaako tutulta? Ei välttämättä. Siinä tapauksessa olet onnekas. Suomalainen on hiljainen, sävyisä ja nielee paljon. ”Ei se, että isä huusi, se ei tuntunut missään. Kun isä oli hiljaa ja sanoi olevansa pettynyt, alkoi hävettää” -lausui puolisoni aikanaan. Häpeä kouluttaa ja koulii. Ihminen oppii häpeämään, vaikka ei edes opeteta.

Wikipedia määrittää häpeän seuraavasti:

Häpeällä voi olla suojaava vaikutus, sillä se saa ihmisen pohtimaan tekojensa seurauksia jo ennalta. Se auttaa välttämään sellaista toimintaa mikä aiheuttaisi kasvojen menetyksen. Häpeä myös estää tekemästä toiselle vääryyttä ja rikkomasta toisten rajoja. Lisäksi häpeä saa ihmisen kääntymään hyödyllisesti sisäänpäin, pohtimaan sitä, millaisena toiset mahdollisesti näkevät hänet. Häpeän erottaa syyllisyydestä se, että häpeään liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö.

Häpeä on luonnollinen ja suojaava tunne. Se, mistä vähemmän puhutaan on haitallinen häpeä, joka on noussut pohdintani aiheeksi äitiyden myötä. Olen nähnyt lukuisia häpeästä alas painuvia katseita ja huonommuuden tunteita ympäristössäni äidiksi tulemisen jälkeen. Yksi näistä katseista kuuluu itselleni. Kun kestovaippakokoontumisessa vauvalla olikin pamppers, tuli strutsin kuoppaa hapuiltua alaviistosta. Sosetahra valkoisella bodylla loisti auringon lailla, varsinkin neuvolassa. Tunne omasta huonommuudesta äitinä, oli vallitseva aivan liian usein.

Toinen monelle käsinkosketeltava häpeän kohde on keho. Uimarannalla kädet hakeutuvat ristiin vatsan peitoksi. Saunassa tekisi mieli ottaa saunakiulu syliin, kun puolison katse mittaa vartaloani päästä varpaisiin. Se, että katse on himokas, ei auta, jos oma keho hävettää. Ollessani ylipainoinen, kuulin kahvilassa naapuripöydän mummelin toteavan pöytäseuralleen ”ompas lihava ihminen”. Minun olisi pitänyt nousta barrikadeille ja julistaa kehorauhaa. Nousta jalustalle itse, koska toisten huono käytös on kertakaikkiaan noloa. Sensijaan, minä häpesin. Häpesin kehoani, vaatteitani ja itseäni. Koko kertakaikkista olemassaoloani. En etsinyt edes kuoppaa, jonne pistäisin pyöreän pääni, sillä kuvittelin tarvitsevani talon kokoisen montun.

Olen lukuisia kertoja aikuisuuteni aikana herännyt aamuyöllä miettimään kohtaamiani ihmisiä ja tilanteita. Aamuyön tunteinta häpeä moninkertaistuu ja saa atmosfääriset mittasuhteet. Aamulla asiat useimmiten pienenevät lähelle omia mittasuhteitaan, mutta uusi päivä ei poista eilisen perusongelmaa.

Osa käyttää häpeää hyödyksi ja kasvaa ihmisenä. Toiset kykenevät tuntemaan vain myötähäpeää. Joidenkin häpeä kasvaa aikuistumisen mukana. Ehkä meidät on kohdattu väärin lapsena, tai ehkä olemme itse kohdanneet itsemme jotenkin kieroutuneesti elämän karikoissa. Toiset on häväisty ja he oppivat automaattisesti häpäisemään itse itsensä. Toiset jo varhain, toiset vasta aikuisena.

Häpeä kalvaa ja kahlitsee. Se saa meidät jättämään asioita tekemättä tai tekemään asioita, joita emme haluaisi. Peittämään itsemme tai jättämään menemättä, kun riittävän suurta viittaa häpeän peitoksi ei löydy. Häpeä saa äidit vaikenemaan väsymyksestä, työuupuneet uupumaan entisestään ja hiljaiset olemaan vieläkin hiljempaa.

Olipa itseen kasvanut häpeä tullut mistä tahansa, se täytyy tulla nähdyksi. Vain niin, voi katkaista sen siirtymisen sukupolvelta toiselle. Me voimme auttaa toisiamme leikkaamaan häpeältä siivet höyhen höyheneeltä.

Mitä voimme tehdä? Yksinkertaisuus on yleensä toimiva oikotie. Ei ainakaan lisätä kanssaihmisten häpeää. Kaupparaivarin kanssa kamppaileville voi hymyillä. Ei tujoteta eikä paheksuta. Ei katsella toisten kehoja uimahallin saunassa. Lopetetaan oman mielipiteemme tyrkyttäminen kestovaippojen paremmuudesta jo valmiiksi väsyneelle äidille. Ei häväistä itseämme. Kunnioitetaan itseämme niin, kuin haluamme kunnioittaa toisiammekin. Opetellaan puhumaan. Häpeä ei tykkää päivänvalosta. Yhtäkaikki, meidän on opittava myös vastaanottamaan toisen häpeä lisäämättä sitä.

Entäs ne yölliset häpeät? En todellakaan tiedä. Olen vasta ymmärtänyt, että minä häpeän aivan liikaa. Se ymmärrys ei yllä aamuyöllisiin heräämisiin eikä moneen muuhunkaan. Haluan kuitenkin ravistaa kylkiluistani sinne pesiytyneet kivet, joiden kantaminen on käynyt raskaaksi.

Mitään hävettävää ei ihan oikeasti ole.

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.