Yleinen
11.11.2017

Pariterapia paransi liittoamme pitkässä juoksussa

Pariterapia paransi liittoamme pitkässä juoksussa

Istuin taannoin ystävieni kanssa syömässä. Puhuimme samassa sängyssä nukkumisesta. Ystäväni kummasteli, että miksi ihmisten täytyy nukkua samassa sängyssä? Totesin, että haluan viettää aikaa puolisoni seurassa yöllä. ”No mutta te nyt ootte tommosia rakastuneita edelleen” -ystäväni totesi. Nielaisin tofupyörykän väärään kurkkuun. Yskänkohtauksen seasta sain sanottua, että kahden pariterapiakierroksen jälkeen on syytäkin olla rakastunut. Yhteiskunta on uhrannut liittoomme yhteensä ainakin 10 000 euroa.

Todellisuudessa, en tiedä onko kymppitonnin vuoksi syytä olla rakastunut, mutta jos tämän parisuhteen huoltoon uhratulla ajalla ja rahalla ei huvita nukkua samassa pedissä, on syytä luovuttaa ja jakaa atraimet.

Olen kirjoittanut aiemmin puolisoni ihastumisesta toiseen naiseen sekä sitä ennen yleisesti kokemuksestamme pariterapiasta, joten mikään salaisuus suhteemme ammattilaisten avustama korjaus ei ole. Toki olen kirjoittanut näistä asioista vuosia tapahtumien jälkeen, joten taaksepäin on ollut helppo katsoa. Sain kysymyksen sähköpostiini, että kuinka pariterapia on suhdettamme pitkällä tähtäimellä auttanut. Päätin tarttua tähän aiheeseen.

Pariterapia ei ollut pikaliima, joka kestää ikuisuuden. Mutta se oli betoni, joka valettiin romahtaneen lattian tilalle, romahduksen pohjalle. Sen päälle ei rakennettu ikuisesti kestävää tiilitornia, mutta rakennettiin kivitalo. Niitäkin täytyy huoltaa. Mitä useammin huollon suorittaa, sen paremmassa kunnossa talo pysyy. Moni pystyy tämän betonin valamaan itse. Me emme pystyneet. Menimme nuorina naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut välineitä käsitellä hankalia tilanteita. Hankalista tunteista nyt puhumattakaan. Tulimme molemmat avioliittoomme takanamme lapsuuden kotien mallit. Kaksi erilaista mallia toimia, törmää yhteen, jos niitä ei osata hioa. Puolisoni perheessä ei juurikaan tapeltu. Minun perheessäni ei juuri muuta tehtykään.

Ensimmäisenä pariterapiassa opeteltiin kuuntelemaan. Sitten puhumaan. Opettelimme tämän kahteen kertaan, kahtena eri vuonna, kahden eri terapeutin kanssa. Lopulta opimme käyttämään näitä oppeja sopusoinnussa keskenään. Se, mikä parisuhdettamme on sen jälkeen läpi vuosien kantanut, on ollut yksinkertainen ymmärrys: Jos ei puhu, ei voi tietää. Jos ei kunnioita, ei voi saada kunnioitusta. Kun ei huvita, ei voi odottaa että toista huvittaa samaan aikaan, kuin itseä.

Kaksi kierrosta pariterapiaa. Yksi asumusero ja lukemattomia itkettyjä sekä itkemättömiä itkuja. Tolkuttoman paljon ääneen huudettuja syytöksiä, pelkoja ja aivan liian vähän anteeksipyyntöjä. Jos emme olisi niin itsepäisiä, olisimme luovuttaneet ensimmäisen terapiakierroksen jälkeen. Tämä liitto on taisteltu toimivaksi kaikensortin pohjien kautta. Tässä hetkessä, tänään meidän välillämme on seesteinen rauha. Silloinkin, kun silmät leiskuavat pyhää vihaa ja vitutusta. Pariterapiasta opimme, että myrskyt kuuluvat elämään. Tunteita ei tarvitse säikähtää. Ja mikä tärkeintä, tunteettomuuttakaan ei kannata pelästyä.

Pariterapiaan ei tarvita massiivisia megalomaanisia avioeroriitoja. Ei pettämisiä eikä jättämisiä tai lapsuuden traumoja. Jos arkinen elo tuntuu vaikealta, kumppanin kanssa riidellessä seinä on vastassa eikä mikään oikein etene, kannattaa kokeilla, aukeaako asiat kolmannen osapuolen avulla. Ainakin, jos ulko-ovesta lähtö tuntuu useammin paremmalta kuin ovesta paluu, kannattaa avata suu.

Millaisia kokemuksia teillä on pariterapiasta?

Paina tästä seurataksesi blogia Facebookissa!

 

 

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.