Yleinen
9.7.2017

Siedä, pelkää ja hengitä

Siedä, pelkää ja hengitä

Tiedättekö kaikki ne glorifioidut Facebook-päivitykset joissa äiti edustaa niin lääkäriä, pankkiautomaattia kuin kehitysmaan apuakin? Tämä päivitys ei ole sellainen. Minusta ei ole tullut äitiyden myötä kaikkialle ehtivää duracelkiitäjää jolla on kymmeniä käsiä tai silmiä selässä. Minun selkäni takana sattuu ja tapahtuu, kuudes aistini ei ole aktivoitunut enkä ole kokki. Lääkäristä tai taksikuskista nyt puhumattakaan.

Minä en mitenkään jaksa kerätä arvostusta äitiydelläni. Sensijaan olen pohtinut, mitä olen oppinut. Esimerkiksi hengittämään. Äiti oppii arvostamaan hengittämistä. Silloin kun aivan hirveästi ottaa päähän, se ei ole itsestäänselvää. Kun kaupassa tekisi mieli huutaa ääneen palkeet tyhjiksi, saattaa unohtaa asioita. Sitä pidättää hengitystä niin kauan, että unohtaa kuinka hengityslihakset toimivat. Sama efekti käy, kun lapsi irroittaa kätensä keskellä suojatietä. Hengittämisen myötä myös pelon tarkoitus kirkastuu. Lapsi kannattaa opettaa pelkäämään autoja ja vettä. Niin, ja vieraita ihmisiä. Pelko pitää hengissä. Kuten hengittäminenkin.

Se sama pelon siemen, jonka kylvämme lapsiimme, ei aina kasva meissä holtittomissa aikuisissa. Minä luulin nuorena olevani kuolematon. Tyttäreni syntymän myötä minä ymmärsin että myös minun on pysyttävä hengissä. Aloin käyttämään turvavyötä ja pyöräilykypärää. En pyhästä äidillisestä esimerkistä enkä siksi, että niin kuuluu tehdä. Kiedon itseni turvavöihin ja verhoan pääni styroksilla silkasta itsekeskeisyydestä. Minä haluan kasvattaa lapseni jatkossakin itse.

En ole äitiyden myötä 4 vuoden aikana oppinut supersiivoojaksi enkä ole taantunut villille 30-luvulle kotiorjan rooliin. Sensijaan, olen oppinut sietämään sotkua. Se se vasta arvostettavaa onkin. Minulle on aivan sama, onko olohuoneemme lattialla leluja vai ei. Se on lapsemmekin koti. Asuuhan hänkin näiden seinien sisäpuolella. Kuinka voisin opettaa pienokaiseni jakamaan, jos en itse sellaista taitoa osaa?

Elämä opettaa ja näin on ennenkaikkea lasten kohdalla. Kärsivällisyyttä minulle ei ole puurokauhalla annettu. Pikemminkin t-lusikalla. Sensijaan olen opetellut sietämään turhautumista. Jos jotakin ei voi estää, sen kanssa on opittava elämään. Tunteet ovat yksi sellainen asia. Ja niitähän äitiydessä riittää. Mainitsinko jo raivon?

Kaikkihan me teeskentelemme neuvolassa Gandhia ja leikkipuistossa Budhhaa. Se johtaakin keuhkojemme hetkelliseen lamaantumiseen. Se, minkä ilmoille pääsemisen me yritämme estää, on pyhä raivo. Koska olemme äitejä, raivomme ei leimahda ilmiliekkeihin ja pyrimme ihmisyytemme rajoissa hillitsemään sekä hallitsemaan sitä kaikin mahdollisin keinoin. Frutti di mutsin Sofia kertoi aikanaan raivomyrskyn noustessa sulkeutuvansa suklaarivistön kanssa vessaan hengittämään. Eräs ystäväni rehellisesti räjähtää ja huutaa niin että seinät helisevät. Tämän jälkeen hän pyytää anteeksi äänenkäyttöään ja selvittää lapsille, että äidiltä menio hermot. Kiintymysvanhemmuusryhmän zeniläisestä ilmapiiristä huolimatta, en usko että maailmassa on yhtäkään äitiä, jolta olisi puuttunut kokonaan myrskyävän raivon leimahtelevat tunnetaifuunit. Joillakin sen aktivoi Chanelin puuterin löytyminen uudesta olohuoneen Vallilan matosta. Toisilla se vaatii tuntikausien mittaisten pienten terroritekojen ilmentymistä joka kulminoituu naapurin autoon. Osa sietää mitä tahansa jopa vuosia mutta 14 vuotiaan ensimmäinen kotiviinikänni on viimeinen niitti. Raivo on tunne ja sen hyväksyminen opettaa sen sietämistä ja pysymistä siedettävällä lapsia vahingoittamattomalla tasolla. Arvostakaamme siis myös raivoa ja oppikaattemme sitä käsittelemään.

Onko sinusta tulossa äiti? Siedä pelkää ja hengitä. Sillä pääsee jo pitkälle. Mutta ei siinä vielä kaikki. Oleellista on oppia päästämään irti. Ei suinkaan lapsistamme, sitä me emme opi koskaan, mikäli anoppini esimerkki on valtaväestön seurantalinja. Äidin täytyy oppia irti kontrollista ja nuoruuden holtittomasta kontrolloimattomuudesta. On opittava päästämään irti siitä, mitä joskus halusi eniten ja sen myötä on otettava vastaan se, mitä joskus halusi vähiten. Yleensä se on juuri se, mitä ilman ei voisi elää. Äidin tulee oppia irti välittämisestä. Nimittäin sen välittämisestä, mitä muut ajattelevat. Jos sillä linjalla seisoo, ajelehtii kuin kaarnalaiva koskessa. Tulee oppia irti tasapainosta ja opetella tasapainottelemaan epätasapainossa. Oppia irti opitusta ja opetella uutta. Vaikkapa sitä kirottua sietämistä. Joskus se on olemisen sietämistä ja toisinaan olemattomuuden. Esimerkiksi rintamaidon tyrskyissä ja alapää kauppakassin kokoisena naiseuden olemattomuuden. Minä voin lohduttaa siinä asiassa. Olemattomuus muuttuu lopulta olemiseksi, sillä lapset kasvavat. On opittava päästämään irti menneistä vuosista ja opeteltava säilömään tuoksut purkkiin. Myös se sulan hapettomuuden tuoksu. Sitäkin haistelee aikanaan kaiholla ja hymyllä. Aika kultaa muistot. Joskaan ei sitä Vallilan mattoa. Sellaista katastrofia ei kuulla mikään.

Siedä, pelkää, hengitä ja irroita. Eiköhän se riitä kiteyttämään sen, mitä oppia minä äitiydessä arvostan. Entä sinä? Millä taidoin surffaat läpi äitiyden?

 

Kommentit

Mahtava kirjoitus 🙂 Minä surffaan seuraavien ajatusten voimin:
– se on vain vaihe (koko elämä on vaihe.)
– se on vain tunne ja menee kohta ohi (oma tai lapsen kiukku)
– hengitä ja anna olla vaikka tekisi mieli kiljua
– saa huutaa jos ei muuhun kykene mutta pitää pyytää anteeksi
– Muista miten ihania ne on nukkuessaan ja muutenkin (Kun eivät vastusta kaikkea)
– Lenkki tai suklaa auttaa

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.