Yleinen
27.4.2017

Minä en halunnut tällaista arkea

Minä en halunnut tällaista arkea

Minä en halunnut tätä. En kertakaikkiaan. Halusin kaikkea muuta. Mitä tahansa. Mutta en tätä.

Minun lapseni menee päiväkotiin. Saatan kuulostaa dramaattiselta ja jonkun mielestä täysin naurettavalta. Täyttäähän lapseni ensikuussa neljä. Toiset menevät päiväkotiin 9 kk ikäisenä. Suurin osa on varhaiskasvatuksen ja kasvatuskumppanuuden piirissä viimeistään kolmevuotiaana. Minun lapseni ei pitänyt olla.

En minä epäile, etteikö hän pärjäisi. Että päiväkoti olisi jotenkin huono. Ei siinä varmasti mitään vikaa ole. Varsinkaan tässä pienessä lähipäiväkodissa josta saimme paikan. Mutta minua ahdistaa silti. Minä en halunnut lastani päiväkotiin minun takiani. Itsekkäistä syistä. Täysin omasta itseriittoisuudestani käsin halusin hoitaa tyttäreni kotona.

Minä viihdyin kotiäitinä. Blogiani kauemmin seuranneet tietävät, että yritimme aikamme toista lasta, kunnes ne haaveet kaatuivat useisiin keskenmenoihin ja lopulta omaan fysiikkaani. Minä olin kuitenkin käsikirjoittanut vauvavuoden aikana seuraavat 10 vuotta valmiiksi. Ennenkuin tyttäreni ehtisi täyttää kolme vuotta, meillä olisi toinen lapsi. Ja sen jälkeen kolmas. Puolisoni yritystoiminta kantaisi ja voisin irtisanoutua suoraan hoitovapaalta kokopäivätyöstäni ja alkaa tekemään keikkaa sekä freelancertyötä perheyrityksessämme. Lapset kasvaisivat kotona, kävisivät kerhossa ja veisin heitä harrastuksiin. Olisin aamulla leipomassa sämpylöitä ja iltaisin peittelemässä sänkyyn. Ja ennenkaikkea, lounasaikaan paistamassa kukkakaalia.

Ensimmäiset 2 vuotta meni niinkuin piti. Sitten mikään ei enää mennytkään, oikeastaan mitenkään. Palasin töihin 50 prosenttiselle työajalle ja tunsin elämäni nöyryyttäneen minua. Puolisoni joustavien töiden ja opiskelujen vuoksi lapsi pysyi kotihoidossa. Kokosimme hoitoaikapalapelin joka kieltämättä oli melkoista minuuttipeliä. Arki kuitenkin pysyi sellaisena, kuin sen halusinkin pysyvän.

Sitten tuli tämä kevät tuoden tullessaan muutoksen kylmät tuulet. Puolisoni työt vaativat seuraavien 4kk aikana täyden 8-16 läsnäolon työmaalla. Minä teen yötyötä enkä ole kotona ennen kahdeksaa. Nukuttavakin on. Hoitopalapelin pelaaminen tuntui raskaalta ja ahdistavalta. En halunnut kotiimme vierasta lastenhoitajaa pelaamaan kahdestaan Kimbleä.

Päiväkoti on ainoa vaihtoehto. 20 tuntia viikossa tai 80 tuntia kuukaudessa. Pari päivää viikossa. Jos minun työvuoroni osuvat viikonlopulle, riittää yksi. Voin elää sen kanssa. Vaan en haluaisi. Minua nakertaa, ottaa päähän ja ahdistaa. Minä en halunnut tätä. En halunnut päiväkotireppua enkä varavaatteita. En päiväkotipastilleja enkä täisuihkeita. Halusin pitää tyttäreni ihanassa kerhossa ja aamut verkkaisina. En halunnut täyttää ärsyttäviä kasvatuskumppanuuspapereita. En minä halua kasvatuskumppaneita. En varhaiskasvatusta enkä järjestelmää. Halusin olla kotiäiti.

Elämältä ei useinkaan saa, mitä haluaa. Sen olen saanut vuosien varrella moneen kertaan huomata. Olen vihainen ja katkera. Ihan avoimesti. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että ensiviikolla saatan tyttäreni hymyssä suin päiväkotiin. Hän odottaa innolla erilaisia askarteluhetkiä ja pihamaan isoa liukumäkeä. Huomenna menemme ostamaan uudet tossut ja varakumpparit.

Päiväkoti tulee, enkä minä ole valmis. Tai olen minä valmis itse päiväkotiin. Sen myöntämiseen, että elämä ei mene niinkuin haluan, siihen minä en ole valmis. En ole valmis nöyrtymään omien periaatteideni enkä suunnitelmieni edessä. Tällähetkellä arkemme ei kysy minulta, mitä minä haluan ja mihin minä olen valmis. Niin se vain nyt on. Ikävä kyllä.

Minä näen jo sieluni silmin kommentit ”ajattele miten kivaa lapsella on” ”Lapsi tykkää kavereista” ”Lapsi tottuu eikä enää halua vaihtaa päiväkotia takaisin kerhoon”. Minä tiedän sen kaiken. Sillä on väliä. Tässä hetkessä, näinä päivinä ja näinä tunteina on kyse minusta. Ammatti-ihmiset saattaisivat sanoa, että sekin on ihan sallittua.

Kommentit

Voin täysin ymmärtää ajatuksesi. Olin itse kotona tyttömme kanssa 3 vuotta ja olisin mieluusti jatkanut kauemminkin. Tyttö viihtyy päiväkodissa vaikka rauhallisten kotipäivien muutos 21 lapsen ryhmään ollut valtava. Päiväkodin takia lapsellemme on tullut ongelmia mitä ei kotihoidossa ollut lainkaan. Kiire ja stressi on tullut perheesemme ja yritämme miettiä keinoja miten välttäisimme sen. Välillä miettii jos vaan irtisanoisi itsensä työelämästä ja jäisi kotiäidiksi.

Tsemppiä uudenlaiseen arkeen! Me jouduimme laittamaan yhden lapsistamme paljon aiemmin (1,5v) hoitoon, kun olisin halunnut. Muistan kyllä ne kamalan ristiriitaiset tunteet. Onneksi lapsenne odottaa innolla päivökotia. Meidän pieni jäi pitkän aikaa itkemään päiväkotiin silloin kun hoito aloitettiin. Ei helpottanut hoitoon jättämistä.

Pitkälti samoilla fiiliksillä ja ajatuksilla. Toki isoin juttu itselle oli myöntää, että se seinä tuli vastaan jo esikoisen kohdalla, niin että jouduttiin hänet laittaa hoitoon 1,5vuotiaana. Takana tuolloin pikkukeskosuus ja oma synnytyksen jälkeinen masennus. Sitten tuli keskenmenoja, 4 kpl. Meni parisen vuotta ennen kuin saatiin toinen lapsi. Ei mikään pitkä aika, mutta silloin toki hajotti kun oma kroppa ei kestä.

Ja kun lapset oltiin saatu, edelleen oli toiveissa kotihoito eskariin asti. Minä tosin olen tiennyt ettei minusta ole kotiäidiksi, mutta että palapeleillä ja yhdessä puolison kanssa saataisiin kumminkin pidettyä lapset kotona ja kerhot riittäisivät.

Nyt alkaa talous kaatua, kun oma opintorahani loppuu, yritys on alkutekijöissä ja kotihoidontukikin loppuisi viimeistään syksyllä kuopuksen täyttäessä 3v. Ollaan päädytty hakemaan puolipäivähoitoa kahdelle nuorimmalle heinäkuun lopusta alkaen. Ja se hirvittää. Siis se ajatus, ettei koti riitäkään. Ettemme vanhempina sittenkään syystä ja toisesta pysty olemaan täysin lastemme arjessa.

Meilläkin toiveissa, että puoliso voisi siirtyä omasta työstään syksyllä yritykseemme. Niin paljon oli tuttua tekstissä, vaikken tietenkään aivan samassa tilanteessa ole enkä voi täysin tietää miltä sinusta tuntuu.

Olen lukenut blogiasi alusta asti, viime vuodet tosin vähemmän kun omalta elämältä on aikaa jäänyt tälle harrastukselle niukasti. Kivan puolelta tänne kumminkin taas pitkästä aikaa eksyin ja teksti kolahti tännekin. Osanottoni unelmien hajoamiselle ja sekundääriselle lapsettomuudelle <3 Voimia.

Voin samaistua tunteisiisi siinä, kun elämän käsikirjoitus ei mene niin kuin on suunnitellut. Itselläni on ihana 3,5 vuotias tytäs, joka aloitti perhepäivähoitajalla 2-vuotiaana. Ajattelin, että on siellä pienen hetken, ei edes ehkä vuottakaan. Saamme toisen lapsen ja jään taas kotiin, tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Toki imetys olisi saatava päättymään, että saadaan edes kierto kohdilleen. No, sitten tuli syöpä ja siihen loppui imetys. Samalla se murskasi lapsihaaveet. Monta kertaa olen miettinyt, että kumpa olisin pitänyt lapsen kauemmin kotona ja ollut ainakin siihen 3-vuotiaaksi hänen kanssaan kotosalla. Mutta eipähän tuota voinut etukäteen tietää. Elämä välillä menee omia polkujaan (vaikka se on joskus ihan perseestä). Kaikki tunteet on sallittu. Olen varma että ajastaan helpottaa ja sopeudut tilanteeseen, siihen saakka tsemppiä! Olet hoitanut tonttisi todella kunnioittavan hienosti <3

Hei. Kysyin joskus aiemmin, mutta joko se meni ohi tai koit asian liian henkilökohtaiseksi. Ymmärrän toki jos et halua vastata, mutta entä jos lisää lapsia kaipaava sylisi saisi syliä kaipaavan lapsen vaikkei olisikaan biologinen vanhemmuus; adoptio, sijaisvanhemmuus. ❤

Jasmin

Hei, Yleensä vastaan kyllä, luulen että se meni ohi :O

Joskus olen ajatellut adoptiota, mutta puolisoni ei ole oikein siinä edes ajatuksen tasolla mukana. En oikein tiedä miksi hän pelkää kai ettei kiintyisti samanlailla. Sijaisvanhemmuuteen en pystyisi, en kestäisi lapsen menettämistä ja sehän sijaisvanhemmuudessa yleensä on pyrkimys, että lapsi voi palata bioligiseen perheeseensä.

Ymmärrän tunteesi. Itse en ole koskaan halunnut kotiäidiksi, mutta lapsemme on hoidettu 3-vuotiaiksi kotona (tosin 2v minä, 1v mies), ja rakastin kotonaoloa ja siitä ja isosta osasta lapsen arkea oli hurjan haikeaa luopua, vaikka rakastan myös työtäni ja oli mukavaa palata töihinkin. Todellakin sinulla on oikeus tunteisiisi ja kannattaa antaa niille lupa tulla ja käydä ne läpi. Minä ainakin ymmärsin, että kyse on sinun tunteistasi, ei siitä, että pelkäisit että lapsi ei viihdy päiväkodissa.
Olen todella pahoillani siitä, että lapsihaaveesi eivät toteutuneet 🙁 en voi kuvitella, miten pahalta se tuntuu. Me teimme kakkosta lähes 3 vuotta, jona aikana koin vihaa ja katkeruutta ja masennuin, mutta en tietenkään kuvittele ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Mutta ehkä jonkun häivähdyksen siitä voin ymmärtää. Voimia!

Jasmin

Kiitos <3

3 vuotta on myös pitkä aika. Uskon, että kaikki jotka ovat haasteita näiden asioiden kanssa kokeneet, voivat samaistua niihin fiiliksiin. Pettymys on musertava. Mutta elämä jatkuu. Tai sen on jatkuttava. Ihanaa että te saitte kakkosen <3

Sinä olet tehnyt mahtavan työn kotiäitinä. Itse en olisi siihen pystynyt. Valitettavasti elämällä on usein keinot suihkuttaa kylmää vettä suoraan niskaan.
Tseppiä!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.