Yleinen
2.4.2017

Lastenkirjat tuhoavat suhteen ruokaan jo pienenä

Lastenkirjat tuhoavat suhteen ruokaan jo pienenä

Liikasyömistä on vältettävä. Se opitaan nuorena. Jos vanhemmat tai päiväkoti ei siitä pidä huolta, niin kirjallisuus pitää. Keneltäkään, ei edes taaperolta saa jäädä ymmärtämättä, että syöminen on vaarallista. Varsinkin väärin syöminen. Ja nimenomaan vaarallista ulkonäön suhteen. Ei Nalle Puhinkaan ongelma ollut sydänkohtaus, vaan niin suuri mahan ympärys ettei hän mahtunut kanin kolosta ulos.

Niin. Minä luen 3.5 vuotiaalle tyttärelleni satua ja törmään lihavuuden kriminalisointiin. Kanin mielestä Puh oli rikkonut pahanlaatuisesti hänen kotirauhaansa ja kotinsa visuaalista sisustusta syömällä liikaa. Tämä saattaa kuulostaa sekavalta, sillä luulen ettei kukaan usko tällaisen pelottelun ja ulkonäkäörauhan rikkomisen ulottuvan pikkulapsiin. Aloitetaan alusta.

 p

Nalle Puh ja hunajapuu kirjassa Nalle Puhin tekee mieli hunajaa. Sitä syötyään hän päättää alkaa jumppaamaan ja virkkoo: ”En halua tulla paksuksi”. Hunajan loputtua Puh vierailee Kanin luona joka suhtautuu hentoisella näreydellä Puhin hunajan ahmimiseen. Lopulta, kun Puh oli kylläisenä lähdössä kyläpaikasta, hän juuttui vatsastaan kiinni Kanin kolon oveen. Puhia nolotti. Hän yritti selittää tapahtunutta oven pienenemisellä. Kani päätti ottaa rehellisen linjan ja tokaisi: ”Pötyä, sinä söit liikaa”

Voiko nöyryyttävämpää olla? Puh ei irronnut kanin kolosta edes ystävien avulla. Hän oli nöyryytetty, alistettu kiusattu ja kiikissä. Vain siksi, että söi liikaa. Hälytyskelloni huusivat kuin palosireenit . Kirjailijan mielestä on ihan okei huomauttaa toisen syömisestä ja mahdollisesta lihomisesta. Mutta ennenkaikkea miksi ruoka täytyy tehdä pelottavaksi asiaksi jota on varottava, jo lasten kirjoissa ja kompensoitava jumppaamalla? Ajatellaan vaikka syömishäiriöitä. Kompensointi on sairasta käyttäytymistä. Ei sellaista suositella edes terveellisiä ja terveitä elintapoja noudattavien ihmisten elintapamuutoksissa. Syödään koska ruokaa tarvitaan ja jos syödään hieman liikaa, sen voi tehdä luvan kanssa ilman kompensointia liikunnalla. Ruokalupaa ei tarvitse ostaa. Liikuntaa kannattaa sisällyttää elämään mielekkyyden vuoksi. Ei siksi että se kuluttaa kaloreita. Puh ajattelee kieroutuneesti ruoan ja liikunnnan suhteesta jo alun alkaenkin. Etenkin, kun hunaja on  nallekarhujen pääruokaa. Lapsikin tietää, että Puh syö  hunajaa elääkseen. Lapsen tasolla tuo liikuntahuomautus on sama, kuin että makaronilaatikon jälkeen on lähdettävä lenkille. Tai että lihakeiton santsaamisen jälkeen saattaa kasvaa niin suureksi, ettei mahdu ovesta ulos ja saatetaan alkaa huomauttelemaan painosta.

Pahinta kaikessa oli kuitenkin ongelman ratkaisu. Puhille todetaan, että ainoa keino päästä kiikistä pois, oli laihtuminen. Se toteutettiin tietenkin sillä, ettei syödä. ”Et saa syödä mitään niin lopulta pienenet niin että mahdut ulos”. Eikö tällainen ole hyvin helppo lapsen päässä kääntää niin, että syömisen rajoittaminen on turvallista, se kompensoi syömistä ja näin muokkaa ulkomuotoa? Toki me ajattelemme, ettei lapsi mieti tällaista. Minä olen eri mieltä. Kaikki tällainen ulkomuotopropaganda ja ruoan kriminalisointi syöpyy asenteisiin ja ajatuksiin.

Liikasyöminen=huono

Syömättä jättäminen =pelastus

Liian iso koko = nöyryytys ja vaara

En ole eläessäni törmännyt näin kamalaan satuun. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi joku 50 luvun mustavalkoinen opetussatu joka on löytynyt divarin roskakorista. Nalle Puh kuitenkin on osa lasten satukulttuuria edelleen ja jokainen metritonttu tietää kyseisen hahmon. Ei meidän tarvitse ihmetellä, miksi ihmisillä on ruokaan kyseenalainen suhde. Ruoka on kaksiteräinen miekka. Niin hyvää ja niin vaarallista. Sen tämä satu osoittaa. Todellisuus kuitenkin on se, että me tarvitsemme ruokaa elääksemme. Meidän tulisi oppia siihen samanlainen suhtautuminen kuin eläimillä. Sitä syödään, koska sitä tarvitaan, mutta siitä saa myös nauttia. Sitä ei tarvitse kompensoida, kun ruokaa ei käytetä tunteiden hallintaan tai tylsyyteen. Herkuttelu on osa nautintoa. Eläimetkin herkuttelevat välillä ja silti niillä harvoin on metabolisia sairauksia.

Neutraalia suhtautumista ruokaan täytyy opetella, koska ruoan vaarallisuus ja kieltäytymisen hyveet piirtyvät alitajuntaamme ympäristöstä. Saduista, sukulaistädeiltä ja koulun penkiltä. Aivan sama, mitä kotona suhtaudutaan muuten, jos vaikkapa päiväkodissa luetaan tällaista sontaa.

Rasittava aspekti on läskittömyyspropagandan huomaamattomuus. Puolisoni oli lukenut tätä kirjaa lapselleni sen enempää ihmettelemättä. Kun itse aloin lukemaan, järkytykseni ohessa muutin tarinaa, koska en halunnut tehdä asiasta numeroa vaatimalla kirjan vaihtoa. Tyttäreni huomautti , minun lukevan väärin. Lukuhetken päätyttyä pyysin puolisoani hieman miettimään kirjan sanomaa. Lopulta minun ei tarvinut selitellä enempää. Hän järkyttyi ihan itse tajutessaan asian ytimen. Joku voisi nyt sanoa, että mitä haittaa tästä voi lapselle olla, jos edes aikuinen mies ei huomaa mitään erikoista. Minä kuitenkin väitän, että alitajuntamme on huomattavasti laajempi varasto kuin yhdenkään tietokoneen kovalevy. Sillä erotuksella, että alitajunta ei pyyhkiydy deletellä. Useimmiten siihen tarvitaan vuosiakausien terapiat. Ei tainnut Disney ajatella Trumbin sote-politiikkaa tätä kirjaa kirjoittaessaan.

Ja mitä kirjaan tulee, se ei pääty korjaavasti ruokarauhan julistamiseen

 

 

Kommentit

Miksiköhän bloggari ei oo vastannut näihin kommentteihin lainkaan?

Jasmin

Tästä aiheesta oli aika laaja somemyrsky, joten mä vähän väsähdin sen jälkeen kun vastasin somen puolella satoihin kysymyksiin ja jokusiin yv-haukkumisviesteihin. Palaan näihin kyllä.

Ensin ajattelin, että voi hyvänen aika mitä turhaa vouhotusta ja kukkahattutäteilyä, en kestä, mutta… onhan tuossa järkeä.

Saduissa ja mediassa ylipäätään toistuu asetelma, jossa on pullea hahmo, joka on jotenkin tyhmä ja hidas, ja sitten pieni tai laiha hahmo, joka on viekas, älykäs, tai nopea. Jokainen varmasti keksii esimerkkejä näistä. Minulle on ilmeisesti näiden takia kehittynyt sellainen reaktio, että jos en osaa jotain, epäonnistun, petän odotukset tms, ajattelen välittömästi, että jos olisin laihempi, näin ei olisi käynyt. Jos olisin laiha, olisin varmasti parempi kaikessa. Tämä on kamalaa ja typerää. En pääse tästä ajatusmallista eroon, vaikka olen kohta 30 ja normaalipainoinen. Eli kyllä kai lapsille pitäisi koettaa antaa mahdollisimman neutraali kuva erilaisista vartaloista ja ruoasta.

Nyt alan ymmärtää, mitä tarkoitetaan sanonnalla ”joiltakin naisilta aivot valuvat ulos lapsiveden mukana”. Täytyy olla melkoisen sotkuiset piuhat päässä, jos lastenkirjasta saa tuollaisia traumoja. Hiljaiseksi vetää. Ei voi muuta sanoa kuin, että miesparka ja lapsiparka. Naisella itsellään taitaa olla jotenkin vääristynyt suhde ruokaan ja kroppaansa. Tuollaiset ongelmat oireilevat näköjään monella tavalla…

Muistan lukeneeni tuota kirjaa lapsena, enkä usko sen mitenkään vaikuttaneen, vaikka nyt aikuisen silmin se näyttäytyykin aika hirveänä.

Asia, joka minuun kyllä vaikutti oli sukulaisten jatkuva vertailu minun ja neljä vuotta vanhemman serkkuni välillä, myös kokoamme koskien (tyylillä voi kun *nimi* on niin hoikka tyttö, kun taas *nimi* on pyöreämpi). Olin ihan normaalin kokoinen lapsi, mutta muistan ikuisesti hetken, kun ensimmäistä kertaa ajattelin olevani lihava. Uskoisin olleeni maksimissaan ekaluokkalainen ja olin saanut serkkuni vanhan ihonmyötäisen paidan, josta pidin kovasti. Kokeilin paitaa päälleni, katsoin vatsaani ja ajattelin sen näyttävän valtavalta, enkä koskaan enää pukenut sitä paitaa päälleni.

Suhtautumiseni ruokaan ja kokooni on edelleen epäterve, nimenomaan pitkin elämää jatkuneiden paino- ja ulkonäkökommenttien vuoksi, ei satujen. Aluksi kommentointia tapahtui sukulaisten toimesta, myöhemmin ”kavereiden”. Enkä koskaan ole ollut lähelläkään ylipainoa, päinvastoin. Toivoisin, että lapsille opetettaisiin ennemmin miksi toisten painoa ei ole sopivaa kommentoida, kuin lakattaisiin lukemasta kyseistä satua.

Niin ja lisäisin vielä, että juurikin tämä kyseinen tarina on julkaistu ihan ensimmäisessä Nalle Puh kirjassa, eli ihan klassikkotarina siinä missä Hannu ja Kerttukin.

Minä olen kasvanut tuon tarinan kanssa, kun se oli meillä videolla lapsena. En nyt muista tarkkaan kuuluuko juuri tuo kyseinen tarina A.A. Milnen alkuperäisiin Nalle Puh tarinoihin lainkaan, mutta jos kuuluu niin nehän on kyllä kirjoitettu jo ennen toista maailmansotaa. Mutta eipä tuosta sadusta kyllä itsellenikään mitään syömishäiriötä ole tullut, silloin lapsena ne olivat vain Puhin hölmöyksiä ja onhan Puh kyllä melko törkeä vieras, kun vain menee ja syö kaikki Kanin hunajat. Ja en kyllä muista tuosta tarinasta, että kukaan olisi Puhia kiusannut tai haukkunut, vaan yritettiin keksiä ties minkälaisia kommervenkkejä, joilla nalle saataisiin ulos kolosta. Voihan toki olla, että tarinan opetuksena on ollut, ettei ylensyönti ole hyväksi (koska fakta se ei ole hyväksi) ja Puhan vetelee melkoiset määrät sitä hunajaa. Kyllähän monessa muussakin etenkin vanhemmissa brittiläisissä saduissa tai lastenkirjoissa, vaikkapa Jalissa ja suklaatehtaassa, kaikenlainen ahneus on pahaksi.

Eläimillä esiintyy kyllä kiitettävissä määrin metabolisia sairauksia. Diabetes on okahiirien yleisin ongelma. Mitä luulet, että tapahtuu, jos nauta tai hevonen saa vapaalla syötöllä valkuaista tai väkirehua? Kissoilla yleisimmät ongelmat liittyvät nimenomaan syötyyn ravintoon ja sen vaikutuksesta munuaisiin. Diabetes ja kilpirauhasen toiminnan häiriöt eivät myöskään ole mitenkään harvinaisia sairauksia eläimillä. Myös villieläimet sairastuvat aineenvaihdunnallisiin sairauksiin.

Mä ja nun ikäpolven kakarat ollaan tota satua luettu lapsena, eikä oo kyllä jääny traumoja. Mä luulen että enemmän esim. koulusta, päiväkodista muilta lapsilta tulee jos on tullakseen nuo ulkonäköpaineet jne. Onhan ne lapset aina osannu toisia läskeiksi haukkua, ilman kirjojakin

Itse olen pienenä nalle puhia lukenut ja katsonut tv ja muistan tuon jakson hyvin enkä kyllä muista mitenkään traumasoituneeni 😀 tai edes ajatellut tarinassa sitä laihdutusta vaan ennemminkin oli hassua kun nalle jäi kiinni koloon. Ja mitän sukulaislasten kanssa tuota katsoneena niin eivät kyllä hekään. Enpä oikeen usko että kukaan syömishäiriötä saanut luettuaan tuota kirjaa enneminkin ihmisten kommentit sitä aiheuttaa. Vanhemmat myös varmaan omalta osaltaan aiheuttavat jos kaikesta aikuisen mielestä ahdistavasta asiasta tehdään ”mörkö”, ja miten selität lapselle että tuota satua ei enää lueta?

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.