Yleinen
19.3.2017

Kevätmasennus -Mitä se on, kun valo ei valaise?

Kevätmasennus -Mitä se on, kun valo ei valaise?

Taas se tulee. Kevät. Olen postannut tästä ennenkin. Oikeastaan kerran vuodessa. Ihan vain protestiksi siitä, että syysmasennus saa maailman myötätunnon, mutta kevätmasentuneita pidetään kummallisina menninkäisinä, jotka eivät vain kestä valoa. Ihanaa kaiken paljastavaa kirkasta valoa, joka tuo mukanaan kesän. Ja ahdistuksen.

Niin, en minä ole kevätmasentunut. Olen kevätahdistunut. Minusta tuntuu, että se alkaa joka vuosi aiemmin. Kelasin keväitä blogissani taaksepäin, ja olen joka vuosi postannut tästä samasta aiheesta suunnilleen samaan vuoden aikaan; 20-28.2. Ei se tule joka kevät aiemmin. Se tulee samaan aikaan, mutta tuntuu tulevan aiemmin. Se on kevään pelkoa.

Kun 15 vuoden ajan ahdistuu tiettynä ajankohtana vuodesta enemmän kuin muulloin, sitä oppii odottamaan. Oppii näkemään talven merkit orastavista auringonsäteistä. Oppii tuntemaan pitenevän päivän ja oppii kuulostelemaan painostavaa väsymystä, joka tuntuu joka aamu raskaammalta. Toisaalta, oppii myös huomaamaan voikukat, jotka ennustavat kesän tulevan hetkenä minä hyvänsä. Oppii sulkemaan verhot, vaikka on päivä. Oppii senkin, ettei ole normaalia vihata leskenlehtiä. Tähän ikään tultaessa, suurin oppi on kuitenkin ollut hyväksyminen.

Tällainen käpristyneen kellastunut vaahteranlehti minä vain olen. Ahdistus tulee, tein minä mitä tahansa. Ja se saa tulla. Minä tiedän, että muutaman kuukauden päästä se myös menee. Aivan yhtä hiljaa hiipien, kuin tulikin. Jonakin päivänä toukokuun ja kesäkuun väliltä, minä en alakkaan itkemään, kun aurinkolasit jäävät kotiin. Kuin varkain, unohdan verhot auki. Jossakin kohtaa leikkipuistoa huomaan, että rinta-lastan alta puuttuu jotakin. Paino on poissa. Tuuli jää iholle nostaen karvat pystyyn sensijaan, että se lävistäisi terävästi koko kehoni jättäen jälkeensä kylmyyden.

Mutta sen aika ei ole vielä. Nyt on kömmitty koloon josta ei huvita kurkistaa ulos. Kolossa saa olla väsynyt ja ahdistunut. Aikuisuuden huono puoli vain on se tosiasia, että kolossa ei voi viettää koko kevättä. On oltava esimerkiksi äiti. Ja se on kevätahdistuneille suuri siunaus. Koti ei voi sotkeentua liikaa, eikä mökkiytymään pääse. Lapsen riemu saa hymyn huulille silloinkin, kun kevätauringon aiheuttama migreeni hakkaa lekalla pään sisäpuolelta silmien väliin. Kevät on uhka. Uhka parisuhteelle, työsuhteelle ja ystävyyssuhteille. Kaikki kärsivät. Työsuhde oikeastaan vähiten, sillä siellä minun kevätongelmani näkyvät vain jatkuvina huokailuna, kun ihmiset ihastelevat kevätaamuja ja purojen lotinaa. Laittelen vaivihkaa verhoja auringon eteen ja pyörittelen silmiäni tulppaaneille. Minä inhoan tulppaaneja. Ennen tyttäreni syntymää, minä pakenin keväitä töihin. Tein valtavia määriä ylitöitä ja harrastin kaikkea mahdollista. Nyt olen liian vanha juoksemaan karkuun. Kaikkea ei voi paeta, jotkut asiat on vain kohdattava. Joka vuosi.

Jotkut tätä lukevat saattavat samaistua. Odottaa ehkä vastauksia? Ei niitä ole. On vain syvää ymmärrystä ja hentoisia apukeinoja. Minua auttaa ajoittain painopeitto joka rauhoittaa rasittinutta sekä ylivirittynyttä kehoa nukkumaan. Seksikin on ihan toimiva keino, kunhan se tapahtuu pimeässä. Paras apu on kuitenkin arjen eteenpäin eläminen. Leikkipuistoon mennään. Samoin leikkipaikoille ja lapsen harrastuksiin. Kotona tehdään yhdessä ruokaa, leivotaan paljon ja leikitään kylvyssä vesileikkejä joka päivä. Ulkona suojaudutaan valolta ja ollaan kotona verhot kiinni, jottei kevättä tulisi kuin pakollinen paha. Ystävät jotka ilmestyvät oven taakse kiskomaan mielialaa väkisin ylöspäin, ovat ihania. On elinvoimaista, kun joku vain ilmestyy lastensa kanssa leikkiseuraksi ilman, että täytyy ajaa halki aurinkoisen kaupungin ja syödä illalla migreenilääkkeitä.

He tietävät, kuinka sietämättömän kevätvastainen minä olen. Sille lähestulkoon vitsaillaan. Paitsi silloin kun on kevät. Silloin kukaan ei uskalla mainita asiasta mitään muuta kuin hentoisen ”ei se haittaa, mä tiedän. Se aika vuodesta”.

Valoinsinöörit ja psykiatrit ovat kehitelleet syysmasentuneille kirkasvalolamppuja, mutta kevätahdistuneiden valonpoistajat loistavat olemattomuuttaan. Kevätahdistukselle lienee ihan fysiologinen selitys. Keho ja mieliala reagoi valon lisääntymiseen. Samoin, kuin kaamokseen kuiluun tipahtavat reagoivat pimeneviin iltoihin.

Ehkä meidän kevättä kammoavien ihmisten on vain muutettava muualle ja maksettava veroeuromme jonnekkin, jossa vuodenajat ovat suosiollisempia aivojemme neuroneihin nähden. Suomi pohjoismaineen lienee jälleenkerran ainutlaatuinen näiden ongelmien kanssa? En ainakaan ole kuullut sisintä syövistä keväistä vaikkapa eteläisellä pallonpuoliskolla. Olisikohan Rovaniemen kevät lyhyempi kuin täällä eteläisemmässä maan osassa? Vielä 10 vuotta sitten olisin suutuspäissäni pakannut kimpsut ja kampsut sekä matkustanut pysyvästi pohjolaan, ihan vain siksi, että kirkasvalolamppujen tarjonta on syysihmisille. Ajat ovat muuttuneet. Kuten yllä totesin, elämä on sopeutumista. Ja kevät oikein hyvä oppi siihen.

Kommentit

Tämä on kuin minun kirjoittama. Vihaan kevättä, kevät ahdistaa. Tekisi mieli iskeä nykrillä päin kasovja ihmisiä, jotka tammikuun aurinkoisina alkupäivinä julistavat suureen ääneen: ”Ihana keävätaurinko!”. Se ei ole tammikuussa vielä kevättä! Se on sydäntalvea! Aikaa jolloin voisi vielä olla rauhassa ilman kevätangstia! Itse vakaasti uskon, että oma kevätahdistus tulee joka vuosi vain sen takia aikaisemmin, kun ihmiset hokevat jo heti joulun jälkeen keväästä. Näin ollen kevään tuloa alkaa pelkäämään jo aikaisemmin. Itse en ole tähän vielä mitään helpotusta keksinyt. Ainoa helpotus on se, että kesä tulee. Sitä odotellessa. Tsemppiä!

Kiitos tästä. Jotenkin aina tuntuu että kaikki muut ihmiset herää keväisin ja ovat aktiivisia ja reippaita. Itse tekee mieli vetää verhot ikkunan eteen ja olla vielä hetki pimeässä ennen kesää.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.