Yleinen
1.2.2017

Sekundaari lapsettomuus pysyvänä tilana.

Sekundaari lapsettomuus pysyvänä tilana.

1.5 vuotta on kulunut siitä, kun päätimme lopettaa toisen lapsen yrittämisen. Vaikken tuo aihetta esille sosiaalisissa tilanteissa arjessani, on lukijakunnassani paljon sekundaarista lapsettomuudesta kärsiviä, joten olen ajoittain palannut aiheeseen blogissani.  Kaiken turhautumisen lisääntymisrauhaan liittyen olen purkanut edellisissä postauksissa, enkä koe enää tarvetta raivota muille. En, vaikka ulkopuoliset ovat ymmärtämättömiä ja ärsyttäviä asian suhteen. Niimpä tyydyn kuulumisiin.

sekundaari lapsettomuus

En itke. En, vaikka syliini lastenkutsuilla tyrkätään vauva jotta saadaan käsiin tilaa. Se on vain vauva. Jonkun toisen lapsi. En valita silloin kun usean lapsen äidit voivottelevat arkeaan ja kehoittavat minua nauttimaan yhden lapsen vanhemmuudesta. En muserru nähdessäni raskaana olevia ihmisiä. Ensimmäinen ajatukseni ei enää ole ”miksen minä ole raskaana”. Olen alkanut taas käyttämään sanaa ”lastenhuone”. Lapsen huone on hankala taivuttaa.

Silti, minä edelleen herään öisin siihen, että käsiäni särkee. Niitä on särkenyt ajoittain siitä asti, kun viimeisin raskaus purkautui. Joskus kun näen pieniä vauvoja, kädet tuntuvat tyhjiltä. Ajoittain niitä särkee niin paljon, että häiritsee. Sellaiseen särkyyn ei auta särkylääke. Tyttäreni syliin ottaminen sensijaan auttaa. Luin jostakin, että se on tyhjän sylin särkyä. Minun sylini ei ole tyhjä. Jotakin siitä kuitenkin jossakin vaiheessa puuttui ja rasittava psykosomaattinen kipu muistuttelee siitä ajoittain.

Kuten käsien särky varmasti kertoo, päätös yrittämisen lopettamisesta ei ollut helppo. Kokonaan nielty se ei ole vieläkään. Päätös tuntuu edelleen palana kurkussa. Toisinaan vain aavistuksena jossakin. Ajoittain ei missään. Ja välillä särkynä, joka saa luulemaan, että tulen hulluksi. Viimeisimmäksi kuukausi sitten lääkärin ehdottaessa sterilisaatiota. Minusta sterilisaatioehdotus tuntui lähinnä pahoinpitelyltä. Vaikka todellinen pahoinpitely tälle keholle olisi kuitenkin raskaaksi tuleminen. Leikattu vatsa ja raskaus on huono yhtälö. Vielä huonompi kombo olisi bambin jaloilla seisominen ja keskenmenot jotka minun tapauksessani olisivat todennäköisempiä kuin elävä vauva. Lääkärin ehdotus sterilisaatiosta oli kaikilta lääketieteellisiltä näkökannoilta katsottuna järkevä ja oikea. Silti en saan sitä kuulostamaan korviini miltään muulta, kuin kajoamiselta. Lopullisia sinettejä yhden lapsen vanhemmuuden päätökselle on tässä matkalla ollut useita. Sterilisaation ei sinänsä pitäisi olla mikään muu, kuin ratkaisu ehkäisyongelmiin.

Olen yrittänyt sopeutua ajatukseen, että olemme tämän kokoinen perhe. Ajatus siitä ei vello mielessäni päivittäin, enkä vatvo sitä öisin. Se tulee aaltoina. Silloin, kun Kela julkaisee äitiyspakkauksen, tai ystävä ilmoittaa raskaudestaan. Aamuöisin, herätessäni käsien jomotukseen ja silloin, kun lääkäri ehdottaa sterilisaatiota. Lopullisuus vyöryy ylitseni ja tunnen tukehtuvani. Silloin se tulee. Katkeruus siitä, ettei mikään kolmesta onnistunut. Voimattomuus ja kädettömyys. Niinä päivinä olen kuin suuri kysymysmerkki vailla vastauksia. Miksi me emme saaneet jotakin, mitä suurin osa saa? Silti me saimme jotakin, mitä kaikki eivät saa? Minun pitäisi olla onnellinen esikoisesta. Onko minulla oikeus tuntea näitä tunteita, kun minulla on jo yksi lapsi? Minulla kuitenkin on mahdollisuus pukea sanoiksi tunteita niin, että ne tulevat nähdyiksi. Ihmiskeho kätkee sisäänsä suuren määrän ajatuksia, joista koetaan häpeää, koska niitä ei uskalleta tuoda esille. Vertaistuen voima on suuri ja vielä suurempi on se voima joka nostaa kielletyt tunteet näkyviksi. Sillälailla niistä tulee sallittuja.

Niimpä minulla on oikeus. Ihmisillä on oikeus kaikkiin tunteisiin, mitä vain voi tuntea. Ihan minkä tahansa asian vuoksi. Jokaisella on oikeus tunteisiin. Kukaan toinen ei voi kieltää tuntemasta. Tunteet ovat henkilökohtaisia ja omia. Olivatpa ne jonkun mielestä kuinka kohtuuttomia tahansa. Ajoittain olen silti myös väsynyt tuntemaan. Elämään läpi ja hyväksymään. Niinä aikoina vain kuljen eteenpäin ajattelematta mitään. Se on kai sitä sopeutumista. Turtumista väistämättömään.

1.5 vuotta lopullisesta päätöksestä, on aika pitkä aika. Toisaalta, kovin lyhyt. Hyväksyykö sitä koskaan? Ajattelenko minä vielä vanhainkodissakin, että elämältäni jäi puuttumaan jotakin, mitä olisin niin kovasti halunnut? Toisaalta, onko sekään vaarallista? Ehkä sekään ei ole vahingoksi, että hyväksyy sen, ettei saanut jotakin mitä halusi. Antaa silti itselleen luvan siihen, ettei asian kanssa tullut sinuiksi koskaan. Eniten harmittaa tyttäreni kyselyt sisaruksen perään. Entä jos hän jää jostakin paitsi? Tiedän, että yksi lapsi on tavallaan etuoikeutetussa asemassa. Pystyn tarjoamaan enemmän läsnäoloa ja aikaa yhdelle, kuin kahdelle. Taloudellisestikin pystyn antamaan enemmän kuin jos lapsia olisi enemmän. Se ei kuitenkaan korvaa aikuisena sisaruuden sidettä. Kun me vanhemmat kuolemme, lapsemme joutuu järjestämään hautajaiset yksin.

toistuvat keskenmenot

Minä vihaan kevättä. Tiedän, että kaikki tummat pölypallerot kaivautuvat esille kevätauringon loistaessa armottomia säteitään minun pimeisiin nurkkiini. En odota tämän kevään olevan poikkeus. Keväitä tulee. Yksi joka vuosi. Tämä asia tulee varmastikin jäämään minun keväideni painolastiksi ikuisiksi ajoiksi. Toivon kuitenkin, että muina vuodenaikoina oppisin tulemaan sinuiksi tulevaisuuden kanssa. Kukaan meistä ei voi saada kaikkea. Minä olen saanut paljon. Suren silti niitä asioita, jotka olen menettänyt. Toiveita ja haaveita. Mutta tänään, minä kuitenkin pystyn iloitsemaan siitä, että olen terve ja saan olla yhdelle elävälle lapselle äiti.

Lue myös Lisääntymisrauhan julistus jolle jakojen perusteella on ilmeisen tarve edelleen.

IMG_9424

Kommentit

Kiitos, hyvin kirjoitettu. Tunnen tunteesi. Vuosia surin sitä, ettemme voineet saada toista lasta minun vaikean sairauden vuoksi. Monilapsiset ystävät suorastaan paheksuivat, jos mainitsin asiasta. Yleisin kommentti oli: ”Miksi et arvosta sitä, että saitte sentään yhden lapsen, kaikille ei suoda sitäkään.” Tietysti arvostan, rakastan ja kiitän koko ajan ja täysillä.
Pitkään alitajuisesti odotin jotain ihmettä, ehkä sittenkin jotain tapahtuisi ja voisinkin tulla raskaaksi, ehkä, ehkä, ehkä. Ja viivästelin samalla sterlisaatioon hakeutumisen
kanssa. Suruni kuitenkin rauhassa surin ja asian viimein hyväksyin. Sterilisaatio oli lopulta hyvä ja sopiva päätös asialle. En ole katunut sitä hetkeäkään, päin vastoin. Ymmärrän, ettei ihmettä olisi voinut tapahtua, enkä enää tunne vihlaisua sydämesssä, kun muut kertovat iloisia uutisiaan. Iloitsen vilpittömästi heidän kanssaan. Enää harmittelemme mieheni kanssa toisinaan vain sitä, että lapsellamme ei ole sisaruksia. Meille omat sisaruksemme ovat hyvin läheisiä ja tärkeitä ihmisiä.

Voi, muistan nuo samat tunteet niin tuskallisen hyvin. Itse koin esikoisen syntymän jälkeen neljä peräkkäistä keskenmenoa ja mahdollisuudet saada lapsi olivat lääkärin mukaan todella huonot 🙁 lopulta sitten hoitojen kanssa kuitenkin onnisti ja kuopus syntyi terveenä ja elossa. Ehdin silti käydä läpi kaikki tunteet ja ajatukset siitä, että jään yhden lapsen äidiksi. Välillä tuntui tosi pahalta ja epäreilulta, kun ihmisten silmissä minulla ei ollut oikeutta surra. Minullahan oli jo yksi lapsi, minunhan pitäisi olla tyytyväinen! Jotkut kun eivät saa sitä yhtäkään jne… Menetys ja suru se kuitenkin on kyseessä silloinkin, kun unelmista puhutaan.

Toivon Sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää <3 Toivottavasti vielä joku päivä löydät todellisen rauhan tämän asian kanssa. Iloitse ihanasta tyttärestäsi ja äitiydestäsi, elämä onneksi kantaa, vaikka välillä pettymyksiä osuukin omalle kohdalle 🙂 <3 Muista myös surra.

Hei.
Ootteko ikinä harkinneet adoptiota tai sijaisvanhemmuutta? Sinun kaipaavat kädet voisi kietoa syliin halausta kaipaavan lapsen vaikkei olisikaan biologisesti oma 🙂

Olen itse ainoa lapsi ja nyt jo aikuinen. Minun jälkeeni äitini sai keskenmenon ja jäin sitten ainoaksi. Lapsuuteni oli kyllä oikein onnellinen, minulla oli aina vanhempien lähes rajaton huomio ja taloudellisesti myös mahdollisuus harrastaa mitä halusin ja hyvät vaatteet ym. vaikka emme rikkaita olleet. Vähän yksinäistä oli aina välillä, kun lähipiirissämmekään ei ollut paljon lapsia. Ehkä se teki minusta lapsena vähän pikkuvanhan, mutta sittemmin olen menestynyt koulussa ja elämässä muutenkin hyvin. En ole koskaan oikein osannut kaivata sisarusta, mutta nykyään minulla on onneksi läheiset käly ja lanko, jotka vähän korvaavat tuota tilaa. Olen kuitenkin onnellisen, että lapsillani on jotain, mitä minulla ei koskaan ollut.

Kiitos tästä kirjoituksesta! Tämä helpottaa minuakin, kun en ikäni puolesta voi enää saada toista lasta. Ensimmäisenkin sain hoitojen avulla. En puhu tästä surusta yhtä avoimesti kuin aiemmasta lapsettomuudesta, mutta tällainen vertaistuki antaa lupaa surra. Minusta meillä on paljon tätä kahden lapsen normia, useimmilla kun on se vähintään kaksi lasta ja yksilapsisia perheitä ihmetellään.

Hieno kirjoitus! Itsellänikin on yksi lapsi, lahjamunasolulla alkunsa saanut. Toinen on toiveissa, hoidoissa ollaan jälleen. Toisen lapsen kaipuu ja siihen liittyvä kipuilu tuntuu edelleen olevan tabu. Ulkopuoliset saattavat määritellä, mitä tunteita olisi oikeus tuntea. Se tekee asian käsittelystä vaikeampaa ja yksinäisempää.

Kiitos kun kirjoitat tästä. Itse vielä elättelen toiveita toisesta lapsesta, vaikka mahdollisuudet ovat hyvin pienet. Ja siinä sivussa suren, mutta surulle on vaikea antaa lupaa ja tilaa. Kun vois olla huonomminkin, onhan meillä sentään yksi lapsi… Mutta enhän minä häntä surekaan, hänestä minä iloitsen. Ystäväni sanoi viisaasti: Ei tarvitse suostua surun nollaamisen sillä, että on jo yksi lapsi, surua saa surra.

Jasmin

<3 Tuo surun kokeminen on itsellenikin ollut jotenkin vaikea, kun on tuntunut ettei se ole luvallista. Mutta silti se on olemassa. Tuo mitä ystäväsi sanoi on viisaasti sanottu. Se on yksi suuri syy miksi haluan tästä kirjoittaa. Että voisin tuoda esille sitä, että surra saa eikä sitä tarvitse nollata. Yksi lapsi ei vie surua pois siitä, että on menettänyt vaikka keskenmenojen myötä jotakin tai vaikkei olisi keskenmenoja niin haaveista luopuminenkin on menetys. Ja menetyksiä saa surra. Eikä se suru ole vertailukelposta vaikka kokonaan lapsettoman surun kanssa. Kummankaan suru ei ole toista suurempi. Se suru on erilaista. <3 toivottavasti teidän toive voisi käydä vielä toteen. Ja jos niin ei käy, anna surulle aikaa ja tilaa. Muuten se syö sisältä. Suru löytää aina paikkansa ja jos se paikka on luvallinen, on helpompaa elää.

Koskettava teksti. Tästä on varmasti apua monille. Oletko lukenut toimittamani kirjan Ei kenenkään äiti (Atena 2012)?

Jasmin

Kiitos. En itseasiassa ole lukenut tuota kirjaa, olen kyllä nähnyt sen monesti ja pitänyt kädessäkin. Jotenkin kriisivaiheessa se tuli aiheena liian lähelle. En kyennyt oikein lukemaan aiheeseen liittyviä juttuja. Paitsi sellaisia, joissa on samanlainen loppu kuin omani, eli lapsettomuuden kokemus ei pääty siihen että käärö saadaan syliin. Sitten unohdin tuon kirjan. Täytyykin ottaa lukulistalle, kiitos muistutuksesta 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.