Yleinen
20.1.2017

Yön kauhut koettelevat uskoa hyvyyteen

Yön kauhut koettelevat uskoa hyvyyteen

teddy-bear-440498_1920

Lapsen kammottavat painajaiset koettelevat uskoani elämään. Tai oikeastaan ihmisyyteen. Mitä ihmettä ihmisen luomisprosessissa on oikein mennyt pieleen, kun leikki-ikäisen tarvitsee unissaan nähdä horrormateriaalia? Ja se on vieläpä normaalia kehitykseen kuuluvaa prosessia. Kissan viikset. Olkoot mitä on, se on epäreilua ja väärin.

Tuo horrormateriaali ainakin meillä käsittää lapsen pahimmat pelot ja turvallisuudentunteeseen iskevät kolaukset. Menetyksenpelon sekä yksinjäämisen tuskan. Tyttäremme on 3.5 vuotias. Miksi jo näin varhain on alettava käsittelemään pelkoja jollakin niin irrationaalisen hallitsemattomalla tavalla, kuin unessa? Lapseni painajaisunien edessä olen lohduton, voimaton ja kiukkuinen. En tokikaan kiukkuinen lapselleni, vaan omaan kädettömyyteeni. En voi tehdä mitään. Painajaiset kuuluvat ikään.

Lapsen painajaiset tuntuvat ainakin minusta kammottavilta. Eräänä aamuna tyttäreni juoksi sängystä suoraan keittiöön, tarrasi yöpaitaani ja itkua tuhertaen kertoi yöstään. Hän oli nähnyt unta, jossa kukaan ei tullut hakemaan häntä kerhosta. Ketään ei ollut missään. Äiti tai isä ei ollut tullut hakemaan. Selitin hänelle juurta jaksain, kuinka jompikumpu tulisi aina hakemaan. Ihan joka kerta. Kerroin, että painajaiset ovat pahaa unta, joka ei koskaan käy toteen.

Seuraavana yönä lempilelut, joululahjaksi saadut oktonautit olivat unessa rikkoutuneet. Aamulla hän etsi niitä paniikissa. Pienet varpaat läpsyttivät ympäri asuntoa ja tavarat lentelivät sinnetänne mahdollisten oktonauttien olinpaikkojen tieltä. Ne löytyivät ehjinä, mutta kulkivat loppupäivän mukana. Vessassakin.

Jälkimmäinen ei osunut sydänjuuriini niin kovasti, kuin ensimmäinen. Tunsin lapsen unessa olleen hylkäämiskokemuksen omassa ihossani. Lävitseni kulki kylmät väreet hänen kertoessaan siitä. Itketti itseänikin, kun elin mielessäni tunteita, joita pieni tyttäreni oli yöllä kokenut. Ahdisti. Ahdistaa edelleen.

Ensimmäinen painajainen tuli jouluaattona. Laitoin hädissäni facebookin äitiryhmään viestin. Olinko jotenkin tahattomasti aiheuttanut lapselleni painajaisen? Kymmenet ihmiset kertoivat samanikäisistä lapsistaan, joilla oli samankaltaisia kammottavia unia. Rauhoituin, mutten vakuuttunut. Pyhien jälkeen soitin neuvolaan. Painajaiset ovat normaaleja ja kuuluvat ikään.

Koska mikään koetusta ei ollut epänormaalia, joudun tulemaan ainoastaan siihen tulokseen, että tosielämän karmeudet kuuluvat kaikille. Ikään katsomatta. Lapseni on siinä onnellisessa asemassa, että hänellä on turvalliset vanhemmat jotka voivat selittää hänelle, etteivät unet muutu todeksi. Siinä kohtaa kuvioon astuu vanhemmuuden vastuu. Kuinka selittää, luoda turvaa ja olla vakuuttava? Miten saa ylläpidettyä ympäristön, jossa lapsi silmät avatessaan kokee todellisuuden ilman, että sydämen tarvitsee hakata vielä aamupalapöydässäkin? Maalaanko makuuhuoneen seinät pinkiksi ja piirrän seinille nasuja? Vai ovatko nasun pisteen muotoiset tuijottavat silmät entistä pelottavempia? Pitääkö seinään ripustaa unisieppari joka vie painajaiset pois? Miten minä äitinä voin olla unisieppari joka vie nappaa pahat unet vaikka omikseen?

En mitenkään. Lasta ei voi suojella. Voin tehdä jotain. Voin rajoittaa televisionkatselun pois illasta. Seurata vieläkin tarkemmin ohjelmia, joita lapseni katsoo. Voin rauhoittaa iltatoimet. Voin lukea superlempeitä iltasatuja. Voin painajainen toisensa jälkeen selittää, valaa hyvyyttä ja uskoa seuraavaan yöhön. Voin vakuuttaa painajainen kerrallaan, miksi se on vain painajaista ja miten se eroaa valveillaolon tapahtumista. Sen kaiken olen tehnytkin. Silti, en voi unille mitään.

Yön kauhut tulevat, tein minä mitä tahansa. Ne tulevat perhepetiin jossa pitäisi olla maailman turvallisimmat yöunet. Ne tulevat makuuhuoneeseen jossa nukkuu isi ja äiti lapsen ympärillä. Mitään hätää ei ole. Lapsi unohtaa painajaisen nopeasti. Se häipyy tyttäreni mielestä kymmenen kertaa nopeammin, kuin omastani. Iholleni ne jäävät viikoiksi. Joinakin öinä, näen samaa painajaista kuin lapsi on kertonut nähneensä.

En käsitä, miksi nämä vaikuttavat minuun niin syvästi. Meidän turvalliseen perheeseemme ja elämään luottavaan ilmapiiriimme hiipii mielikuviuksen kauhut, enkä minä pidä siitä. Lapsi käsittelee pelkojaan tavalla, josta minä en pidä. Tavalla, jota minä en voi hallita. Minä haluan suojella lastani kaikelta pahalta. Edes nyt, kun sen vielä kuvittelisi olevan mahdollista. Vanhemmuus ei kuitenkaan ole kaikkivoipaisuutta.

Teilläkin on varmasti painajaisia ollut? Mikä on helpottanut ikään kuuluvaan horroriin? Onko mikään?

Kommentit

Minun tyttäreni ei edes uskalla kertoa painajaisistaan 🙁
Miten siinä sitten lohduttaa…raukka.

Ainoa vinkki vähentämään pahoja unia on ehdoton rajaaminen ettei lapsi katso mitään jännittäviä ohjelmia tai kirjoja tms. Jotkut ohjelmat eivät silloin katsottaessa tunnu pelottavilta mutta tulevat uniin myöhemmin.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.