Yleinen
21.9.2016

Elämä keskenmenojen jälkeen -vauvaähky

Elämä keskenmenojen jälkeen -vauvaähky

Ne on niitä hetkiä, kun facebookin feedi on täynnä kavereiden ultrakuvia. Niitä päivä, kun jopa lapsellisten lapsettomien facebookryhmään tärähtää plussatikkuja ja vaaleanpunaisia kääröjä. Niitä pitkiä minuutteja, kun viimeisillään raskaana oleva kaupan kassa hilaa ostoksiasi linjastoa pitkin. Niitä, kun liityt ”maitotytöt” facebookryhään ja sisälläollessasi tajuat, että se onkin imetysryhmä. Niitä, kun ystäväsi lapsi haluaisi kolmannenkin pikkusiskon, ja naapurisi ilmoittaa odottavansa viidettä.

Yleensä kaikki ripottelee yhtäaikaa muutaman päivän sisällä. Silloin iskee vauvaähky. Nykyään keho ja mieli suojaa itsensä vauvakuumeelta. Minulla ei ole enää vauvakuume. Minulla on vauvaähky joka koostuu raskausmahoista, vauvoista ja pastellisävyistä. Vauvaähky sisällyttää itseensä katkeruuden, kaipauksen ja hyväksynnän. Ehkä se on defenssi?

pikkuvesku

Minä olen karistanut vauvahaavepölyt olkapäiltäni ja totutellut siihen ajatukseen, että perhekokomme on kolme. Ei se tarkoita sitä, että olisin täysin asian kanssa sinut tai että erityisesti pitäisin ajatuksesta, ettei meille todella tule lisää lapsia. Niin se nyt kuitenkin vain on. Minun pääni tietää sen jo. Ehkä joku suojautumisdefenssi siis estää minua tuntemasta kohtua ravistuttavaa vauvakuumetta joka saa minut suunnattomasti haluamaan vauvaa? Niin sen täytyy olla.

Vauvaähky ei ehkä ole yhtä raastavaa, kuin vauvakuume. Mutta kiusallista se on. Ei haluaisi katsella aamukahvin kanssa ultrakuvia, mutta ei viitsisi painaa ystävien kohdalla ”älä seuraa” -nappiakaan. Ei tee mieli leperrellä tuttujen vauvoille, eikä huvita ihastella. Mutta on epäkohteliasta jos niin ei tee. Ainakin kuuluu sanoa ”ompa söpö”. Eikä se minulta paljoa vaadi. Sanoa sitä. Onhan vauvat söpöjä. Se ei vain tule luonnostaan. Joutuu muistuttamaan itseä kohteliaisuudesta. Kun on vauvaähky, tuntee ärsyyntymistä. ”Pitikö tuonkin nyt sitten tulla raskaaksi?”. Kamalan rumasti ajateltu.  Onneksi tällaiset ajatukset eivät ole jokapäiväisiä. Niitä tulee silloin, kun on defenssivauvakuume. Vauvaähky.

Ärsytyksen, kateuden ja turhautumisen alla on tietenkin suru ja pettymys. Yhä edelleen. Tässä vaiheessa, kun viimeisimmästä purkautuneesta raskaudesta on yli vuosi, ei kukaan odota että vieläkin ajattelisit niitä. Asioista mennään yli ja eteenpäin. Ei saa jäädä jankuttamaan eikä vellomaan. Enkä minä ole jäänytkään. En silti ole tunteeton enkä Wilson Kirwa. Kyllä minä edelleen ajattelen ja tunnen. En kokoajan enkä lakkaamatta. Eniten minä tunnen vauvaähkypäivinä.

pikkuvesku3

Minulle tehdyn leikkauksen myötä, toinen raskaus olisi riski leikkaustulokselle. Vatsalaukkuni yläosa on nostettu ruokatorven päälle ja käännetty 360 astetta. Jos joskus tulisin raskaaksi ja vauva vieläpä kasvaisi, minuun kiinnitetty mansetti voisi paineen myötä irrota. Uusintaleikkauksessa on riskejä eikä se olisi pieni leikkaus. Joillekin leikatuille on tullut hankalia komplikaatioita raskauden myötä. Luulisi, että yksilapsisuus on tällaisten asioiden äärellä vielä helpompi niellä. Mutta ei se edelleenkään mene alas purematta. Sitä ajatusta pitää purra joka kerta.

Tänään on vauvaähkypäivä. Enkä minä pidä siitä laisinkaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että ihan jokapäivä ei ole tällainen päivä. Voin olla huuhtoutunut, mutten hukkunut. Näinä päivänä, minä suljen someni, käperryn keinutuoliin viltin alle ja kerron lapselleni pinkki hämähäkkisatuja omasta päästäni. Sytyttelen yötä vasten kynttilöitä ja annan tunteiden tulla ja mennä. Niidenkin, joista en pidä.

Seuraavana aamuna minä saatan painaa ”älä seuraa julkaisijaa” -nappia jotta seuraava vauvaähkypäivä olisi taas hieman kauempana. Tietäen kuitenkin, että lopulta ne päivät eivät kumpua mistään ulkoisesta. Ne päivät syntyvät siellä, missä syntyy kaikki muutkin. Kuoren sisäpuolella.

pikkuvesku2

 

Kommentit

Hei!
Millä perusteella tulit siihen tulokseen että, toinen raskaus olisi liian suuri riski leikkaustulokselle? Olenn 21-vuotias, leikkaus edessä, eikä kukaan ole puhunut ko. riskistä. Haluaisin tulevaisuudessa monta lasta.

Jasmin

Heippa. Minulle kirurgi sanoi, että mansetti voi irrota raskauden aikana, vauva voi potkia sen rikki. Omalla kohdallani leikkaus ei ollut ihan niin helppo kuin olisi pitänyt, tai leikkaus oli mutta toipuminen ei. Esim en syö täysin kiinteää ruokaa vieläkään jne. Jos mansetti irtoaa raskauden seurauksena, edessä on uusintaleikkaus joka on aina paljon isompi ja vaativampi kuin ensimmäinen (kirurgin puheiden mukaan). Leikkaustulos voi purkautua muutenkin mutta raskaudessa ilmeisesti erityisesti. En halua sellaista riskiä. Netissä oli joku tutkimus briteissä (suomessa ei ole tehty tutkimuksia) joissa 25 fundoplikaation läpikäynyttä oli tullut raskaaksi. 19 mansetti oli pysynyt paikallaan eli ei vaikutusta, 5 oli löystynyt ja jouduttu korjaamaan, ja yhdellä oli mansetti revennyt ja lapsi kuollut vatsaan. Toki nää on marginaaleja enkä mä halua pelotella. Ei lääkäri multa kieltänyt raskautta mutta sanoi että riski on iso ja uusintaleikkaus vaikeampi homma. Netissä on englanninkielinen ryhmä Nissen fundoplikaatio. Siellä on parituhatta tämän kokenutta, myös raskautuneita. Suomeksi vaikea löytää tietoa ja kokemuksia, ihan yksittäisiä löytyi kun itse tuota pari kk sitten googlailin kun näitä pohdin. Ei järin yleinen leikkaus pari-kolmekymppisille kuitenkaan niin ei löydy kokemuksiakaan raskauden osalta.

Voi, ihan samoja tuntemuksia täällä. Lapsettomuus on (ainakin itselleni) niin valtavan iso asia, jonka juuret ulottuvat syvälle ja vaikuttavat identiteettiin. Se on ollut minulle pitkäkestoinen kriisi, jota tulen varmasti käsittelemään lopun ikäni. Se on kasvutarina, jossa haluaisin itse määrittää kasvuni tahdin ja suunnan. Lapsettomuus on itsessään suuri suru, mutta se ulottuu laajalle, eri elämänalueille. Siihen kuuluu valtava määrä erilaisia tunteita surun lisäksi: kateus, häpeä, viha… Valitettavan usein paineita aseteaan ulkopuolelta: mitä saa tuntea, mitkä tunteet ja ajatukset ovat oikeutettuja, miten tulisi käyttäytyä ja reagoida. On erittäin raskasta ja ristiriitaista, mikäli surun lisäksi joutuu tuntemaan myös häpeää muista kielletyistä tunteista ja joutua kokemaan olemaan huono ihminen, koska tuntee niin kuin tuntee. En usko, että kukaan niitä tunteita itse valitsee. Ne tulevat pyytämättä. Eri asia on, mitä niille tekee ja oksentaako tunnetilassaan pahan olonsa toisten niskaan. Minulla on hoitojen avulla saatu lapsi, mutta toive toisesta on suuri. Ei se tarkoita kiittämättömyyttä siitä, mitä jo on. Unelmien hiipuminen on iso asia oman elämän hallinnan tunteen kannalta.

Kotia tarvitsevia lapsia on paljon maailmassa. Isoja ja pieniä. Aboptio jonoon vain! Tiedä minkä ihanan nyytin sitä kautta saisit vielä.. tai montakin. Ja VARMASTI rakastaisit niin kuin omaasi. Ei sen tarvi olla omasta mahasta tullut että on oma. <3

Jasmin

En usko että adoptio on meidän juttu. Odotusajat ovat vuosia, sisältäen koulutukset jne. Adoptio on tosi iso juttu, eikä esimerkiksi puolisoni ole valmis siihen lähtemään.
Tokikaan sen ei tarvitse olla mahasta tullut, että on oma mutta adoptio ei sovi kaikille 🙁

Jaksamista!Toivottavasti leikkaus tuo apua sinulle vatsavaivoihin.Itse refluksilääkkeitä syönyt 5 v. Ja loppua ei näy..lisäksi tullut lääkkeistä tms. tosi vaikea ärtynyt suoli ja lärsin pahoinvoinnista ja vatsakivuista joks päivä,elämä on yhtä tasapainoilua vatsan kasnssa ja väsymystä.Yksi lapsi itsellä on ja toiveissa olisi toinenkin vielä, mutta en tiedä kuinka ees onnistuu vaikeiden vatsaoireiden kanssa😐.

Jasmin

Kiitos. Selkeästi tuli apua kyllä, sen huomaa jo nyt. Ei enää närästä ollenkaan eikä hapot tai ruoka nouse suuhun. Syöminen on vielä opettelua toki.
Kuulostaa kurjalta sinunkin tilanne. Minulla myös lääkkeistä tuli lopulta huimausta, alhaista verenpainetta, pahoinvointia ja kaikkea epämääräistä oloa. Se oli kamalaa.
Tsemppiä <3 Oletko ajatellut leikkaukseen menoa?

Ystäväni ei onnitellut minua yhdestäkään kolmesta vauvastani.
Ennen heitä ehdin iloita hänen kanssaan hänen kahdesta biologisesta lapsestaan. Omien lasteni jälkeen ystäväni perhe kasvoi vielä kahdella adoptiolapsella. Onnitteluni ja myötäelämiseni kelpasi taas.

Epäilemättä lapsettomuus sattuu.
Koskee minuunkin.
Mutta hyviin käytöstapoihin soisi silti ihmisten taipuvan.

Jasmin

Kyllä minä ainakin taivun hyviin käytöstapoihin kun on pakko. Mutta toisaalta, en ehkä itse toivoisi ystäviltäni hyviä käytöstapoja epäaidosti jos tuntuu siltä, että ne eivät tule sydämestä.
Mikä hyvien käytöstapojen merkitys on, jos ne eivät ole aitoja?

Samoja itkuja itken 🙁 opettelen elämään kahden maailman ihanimman tytön äitinä vaikka samalla tuntuu että perheestä puuttuu jotain. Kahden lapsen äitinä en kuulemma saisi tuntea näin mutta minkäs sitä tunteilleen tekee.

Jasmin

<3 Tuota minäkin olen kuullut, että ei saisi tuntea kun on jo yksi lapsi. Mutta kun ei se pointti ole se perhekoko vaan se unelmien toteutumattomuus. <3 voimia

Niin tiedän tunteen :(. Tsemiä <3. Ps.ihanat kengät:)

Jasmin

<3 voi sentään. Tämän kanssa ei koskaan voi toivoa että joku tuntee samoin, niillä tunteilla kun on ollut kova hinta eikä sitä haluais kellekkään. Voimia sinnekin <3

Kengät on parin euron kirppislöytö, kiitti :D

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.