Yleinen
29.8.2016

Roikkuuko vatsanahka laihtumisen jälkeen ja muita kysymyksiä vastauksineen

Roikkuuko vatsanahka laihtumisen jälkeen ja muita kysymyksiä vastauksineen

sdvsdvsd

Moni on blogistani seuraillut elämäntapojemme muuttumista aika-ajoin terveellisemmiksi. Projekti on näkynyt lähinnä reseptipostauksina ja ajoittain ulos tulleina ajatuksina liittyen itsetuntoon, liikkumiseen sekä korvienväliläskiin. Taannoin postasin myös tavoitteestani juosta puolimaraton, nyt kun fyysisesti siihen uskon pystyväni.

Olen saanut hurjasti tsemppaavia kommentteja sekä kysymyksiä. Sähköposteja sekä viestejä. Kummasteluja siitä, miten olen tehnyt kaiken niin lyhyessä ajassa ja omia kokemuksia. Ruokavaliokyselyjä ja kuntosaliohjelmapyyntöjä. Sekä niitä perinteisiä ”miltä nyt tuntuu” -kommentteja. Rohkeimmat pyytävät minua näyttämään, millaiseksi nahka jäi  36 pudotetun kilon jälkeen.

Harvoihin kysymyksiin minä olen osannut vastata. Olen arka jakamaan minkäänlaisia remonttiohjeita. Ei minulla ollut tiettyä ruokaohjelmaa. Söin vähemmän kuin kulutin. Jossakin vaiheessa laskin kaloreita, liikaakin. Myönnän, että ajoittain tiesin turhankin tarkkaan kuinka monta kaloria on parapähkinässä. Minä räpelsin siellä ja syväsukelsin täällä. Jätin pois sokereita ja viljoja. Ajoittain laskin hysteerisesti. Siksi minä en mielelläni jaa ravintoneuvoja. Minä en suosittele ketään laskemaan. Se on loputon suo, johon heikkohermoiset ja riippuvuuksiin taipuvaiset voivat hukkua. Nykymaailmassa sellaisesta upotuksesta pelastusta on tarjolla liian vähän.

Minun neuvoni on yksinkertaisempi. Jos sinulla on paljon ylipainoa, etsi itsellesi mielekäs elämää tukeva tapa kuluttaa enemmän kuin syöt. Tee se niin, että pystyt aamulla hymyilemään kun katsot peiliin. Minä opettelen edelleen hymyilemään ennenkuin lähden kuntosalille. Jos minua hymyn sijaan ahdistaa, opettelen olemaan menemättä. Opettele liikkumaan ilon, älä laskurin vuoksi. Ei kukaan jaksa liikkua kiristävä naru kaulassa lopun elämäänsä. Jos laihdutusurakan jälkeen on puoliksi kuristunut jumppakumppariin, ei sitä tee mieli enää jatkaa. Pysyvä painonhallinta vaatii elämänilon niin ruokavaliosta, kuin liikunnastakin. Siinä sitä opeteltavaa yhdelle elämälle.

Entäs se nahka? Nahkaa on. Usein minä joudun kotelomekko päälläni tolkuttamaan itselleni peilin edessä, että koteloon kertynyt nahka todella on nahkaa joka pullottaa. Ei läskiä. Ei kiloja. Vain nahkaa. Se ei tule lähtemään pois ja sisäelinkuoren kanssa on vain opittava elämään. Minä en pidä siitä. Kukapa nyt roikkuvista ulokkeista itsessään pitäisi, ellei se roikku satu olemaan testosteronilla varustettuna haarojen välissä? Siinä se kuitenkin on ja pysyy. Joskus minua hävettää uimahallissa. Luulevatko kaikki että olen juuri synnyttänyt?

IMG_7836

Entäs tuntuminen? Aina pitäisi tuntua joltakin. Olla jotenkin parempi itsetuntoisempi, tyytyväisempi itseensä ja voida niin hiton hyvin. Minusta tuntuu hämmentävältä. Baareissa ihmiset hymyilevät erilailla. Tulevat juttelemaan enemmän kuin ennen. Lähikaupan tädit ottavat yhtäkkiä kantaa superfoodostoksiini ja kuntosalilla miespuoliset kuntoilijat tarjoavat laitesäätöapua. Ihan kuin yhtäkkiä olisin tullut näkyvämmäksi. Tästä pitäisi varmaankin olla otettu. Mutta miten sitä voisi olla otettu siitä, että kokoa pienentämällä voi suurentaa näkyvyyttään muiden silmissä? Minusta se on kammottavaa. Että sitä on näkyvä ja hymyjen arvoinen vasta jonkin tietyn kokoisena. Jopa vaatekaupoissa tullaan herkemmin tarjoamaan sovitusapua. Lääkärissä ei enää kehoiteta pienentymään. Päin vastoin minulle sanotaan, kuinka olen juuri oikean kokoinen. Siis anteeksi, pakko toistaa; OIKEANKOKOINEN MIHIN? Olemassaoloon?

Koska tämä on projekti, jonka olen tehnyt itse, saan kuulostaa kiittämättömältä ja tyytymättömältä. En minä oikeasti tyytymätön ole. Olen onnellinen mutta närkästynyt ympäristön tahattomista reaktioista. Eihän se kaupan myyjä tai tuopinpidike tiedä, että minä olen entinen vaikeasti ylipainoinen. Kaikki lähtee dna:han kiinni kasvaneesta asenteesta ylipainoa kohtaan. Se on karmaisevaa ja sille pitäisi tehdä jotakin. En vain kertakaikkiaan tiedä mitä. Mitä muuta sille voi tehdä, kuin puhua ja puhua? Minä olen miljoonas joka tästä puhuu. Silti asiat eivät muutu.

Olen kaiken lisäksi kauhuissani siitä, kuinka saan tämän kestämään. Yllä mainitsinkin, se kestävä painonhallinta ei ole minulle itsestäänselvyys. Entäs jos lihon takaisin enkä pysty uudestaan pudottamaan kilojani? Entä jos lihon pikkuhiljaa, kuten kaikki minulle sanovat? Että ne nopeasti pudotetut tulevat vielä nopeammin takaisin. Miksi minä en uskalla näihin peloitteluihin sanoa, että asia ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle? Kuten huomaatte, ei minun itsetuntoni ole taianomaisesti räjähtänyt pilviin. Jaksan juosta 10 kilometriä, ehkä puolimaratonkin. Olen silti edelleen epävarma itsestäni. En saa face to face sanottua mitä ajattelen. Häpeilen välillä nahkojani. Elän usein peilimaassa hahmottamatta alkuunkaan, minkä kokoinen olen ja minkä kokoisiin vaatteisiin kuulun. Laihtuminen muuttaa ehkä elämää, mutta minuutta se ei muuta. Toivottavasti kukaan ei sellaista odotakaan. Laihtumisen kuuluu vaikuttaa elämäntapoihin ja jaksamiseen. Meidän näkyvyyttä muiden silmissä, sen ei kuitenpaan pitäisi lisätä, sen enempää kuin itsetuntoakaan. Hyvän itsetunnon kuuluu lähteä kuoren sisäpuolelta. Ehkä jostakin sieltä, missä on maksa ja perna. Riippumatta siitä, onko niissä metaboliaa vai ei.

IMG_7810

Jatkossa aion vastata ”olepta sä nykyään kaunis” toteamuksiin lauseella ”mahdoimpa ennen olla hurjan ruma” ja ”miltä nyt tuntuu” kysymyksiin huokaillen ”No vähän oli väsähtänyt aamu ja kanamuna maistui eltaantuneelle mutta muuten ihan fine”. Ja mitä vatsanahkauteluihin tulee, nostan paitaa. Roikkuva vatsa on liian suuri tabu, etenkin meillä nuoremmilla ja sen hyväksytyn olemassaolon eteen on taisteltava. Lakkaamatta.

 

 

Kommentit

Ylipainoon (omaan, toisten) suuntautunut nuiva asenne on minusta sikäli ymmärrettävää, että ylipainoisuus on terveysriski, aina. Ei siinä minusta ole kyse siitä, että ihmisen ”minuutta rajoitetaan”, vaan paheksutaan vaan ihmisen sairaalloista tilaa.

Itse olen aikanaan 36 kiloa puolessa vuodessa pudottanut mies, vatsanahkat jäi roikkumaan ja harmittaahan sen. On ne roikkunut jo 7 vuotta, salilla käyn ja pidän kropastani mutta siitä kohdasta nyt en pidä. Joskus mietin, että piruvie kun piti päästää itsensä lihomaan alunperinkään, en mä koskaan ajatellut että minut olisi pitänyt hyväksyä sellaisena, en itsekään hyväksynyt. En koskaan miettiny että lihavuuteni olisi asia mikä muiden pitäisi hyväksyä, johtuikohan sitten siitä, että olin nuorena ollut urheilullinen. Asia lipsui sellaiseksi, vähän kuin leikkaamaton nurmikko tai likaiset tiskit, kasaantui huomaamatta ja huonossa elämänvaiheessa. Ilman että koskaan olisin tykännyt siitä, tai pitänyt muiden lihavuutta normaalina sen enempää kuin omanikaan.

Se mitä olemme ”työn kautta itsestämme muokanneet”, vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen niin monella tavalla, olematta siltikään mitenkään ”feikkiä hyväksyntää”. Ei ainoastaan ulkonäköön liittyvissä asioissa. Esimerkiksi ihminen joka lintsasi koulusta ja jätti luvut kesken vrt. ihminen joka jaksoi kouluttautua. Luultavasti aika erilainen elämänpolku muodostuu, tapaa erilaisia ihmisiä jotka suhtautuvat myönteisimmin, avautuu erilaisia mahdollisuuksia. Lihavuus on vain yksi tällainen homma, ”oma itse” on vähän liukuva käsite, sekä henkisesti että fyysisesti. Vielä enemmän ehkä henkisesti.

Tiedän etteivät ihmiset suhtautuisi minuun samoin, jos olisin vieläkin lihava, mutta ei se haittaa. Olisin nuorena ja sporttisena toiminut ihan samoin kuin he. Nyt ehkä pikkuinen ymmärrys mulla on lihaville ihmisille olemassa, vaikken vieläkään sitä kenellekään suosittele. Ei lihavuutta saisi liikaa normalisoida, koska se on tosiaankin sairaalloinen tila joka kuormittaa terveydenhuoltoa ja verotusta, sekä heikentää lihavan itsensä elämänlaatua ja vireystilaa. Harvemmin sitä eroa edes tajuaa ennen kuin laihtuu, kun siinä tilassa on ollut vuosia ja se hidasliikkeinen ja hikeä puskeva olostelu tuntuu ”normaalilta”.

Ei se aina hoikallakaan helppoa ole, itse olen laiha..vaikka miten söisin, geenit pitää laihana. Olisi mahtava, kun saisi kolmen lapsen äitinä olla vähän pyöreä ja näyttää äidiltä. Muiden silmissä olen ulkonäkökeskeinen, anorektikko tms. Siis ei pitäisi katekoroida lihavia eikä laihoja. Sairaalloisesti lihavat tai -laihat on toki hyvä tsempata terveellisesti terveellisiin elämäntapoihin..mutta ikinä toisen arvosteleminen ei ole hyväksi, ikinä ei tiedä toisen taustoja..

Jasmin

Tähän olen myös ottanut kantaa monessa keskustelussa. Toisen keho on toisen keho, oli se millainen tahansa. Jokaisella on kehonsa kanssa omat ongelmansa, omat ihanteensa ja omat halunsa.

Komppaan. Entinen ylipainoinen, sain 40 kg pois ennen esikoisen syntymää, jossa sain raskauskiloja osin raskausmyrkytyksen takia lähes 20kg. Synnytyksen jälken lähti rutkasti, hetken olin todella hoikka ja pieni. Sitten raskauduin uudelleen, +15 kg raskauden aikan, josta tippu -5 kg synnytyksessä. Nyt painoa ehkä 7-12 kg ylimääräistä. Pientä verrattuna entiseen 40 kg. Mut sitkeässä ne istuu, samoin ne ihmisten katseet. Pieni pyöreyskin muuttaa asenteita, olen huomannut. Ongelmahan ei ole minun, mina voin laihduttaa kunhan oravanpyötä pienet lapset-työ hieman rauhoittuu. Mutta ne katsojat eivät voi muuttua miksikään.

Ystäväni tiputti n. 40 kg ja vatsanahka leikattiin pois yleisellä. Kannattaa käydä vaikka hakemassa ayksityiseltä lähete jolla saattaisi saada leikkauksen ihan yleisellä puolella. Onhan sillä roikkumalla nahalla vaikutus elämään henkisesti. Ja saattaa olla jopa terveyden kannalta, tulehtuu taipeesta jne.

Se yksityiseltä saatu lähete saattaa nopeuttaa pääsyä plastiikalle mutta julkisella tehdään roikkojen poistoa vain jos niistä on fyysistä haittaa esim. Ihorikkoja tai hautumia. Kirurgi katsoo tosi tarkkaan että onko kriteerit täyttävä. Mä sain lähetteen plastiikalle mut ohitusleikannut kirurgi ja päätöksen teki plastiikkakirurgi. Abdominoplastia odottaa ens vuoden alussa. Pudotettua kiloja on n. 40kg ja maha roikkuu aikalailla. Sitä leikkausta kauhulla odottaen. Blogin aloittajalle tsempit! Hyvin meillä menee!

Jasmin

Sinullakin on hurja suoritus takana, onnea siihen ja tsemppiä abdominoplastiaan 🙂

mulla ei toistaseks ole ihorikkoja vatsan alla eikä hautumia, enskesä varmaan sit kertoo lopullisen haitta-asteikon. Ja todellakin, meillä menee hyvin 😀 <3

Kiitos! Olen näiden ajatusten ja tunteiden kanssa pyörinyt nyt viimeisen puoli vuotta, jonka aikana laihdutin 20 kg. Taidan ottaa nuo mainitsemasi kommentit käyttöön!

Jasmin

<3 suosittelen, sillä saa ainakin toisen ajattelemaan, ehkä jopa hiljaiseksi :D

Ihana kirjoitus! Kiitos Sinulle tästä!

Mielestäni ilman sisäistä kauneutta ei voi olla kaunis. Koko 34 tai 43 niin sillä ei ole mitään merkitystä jos et kanna itseäsi kunnialla ja hymyillen. Tuo näkymättömyys on niin surullista ja se miten monella on itsetunto-ongelmia. Voispa meistä kaikki tuntea itsensä sopivaksi, hyväksi ja riittäväksi juuri tällaisena kuin olemme.

Jasmin

Olet varmasti oikeassa. Harmi, että se ulkoinen kauneus jotenkin aina asetetaan etusijalle. Pikkukakkosessa oli ihana laulu kerran, jossa laulaja kysyi ”Minkä kokoinen äiti on” Ja sitten lapset lauloivat ”äiti on sopivan kokoinen” Ja sama ralli käytiin kaikkien perheenjäsenten kohdalla. Sitä usein hyräilen päässäni, kumpa se voisi tarttua!

Puhut todella viisaasti maailmasta, missä elämme. Paino ja ulkonäkö ylipäätään määrittelee meitä kokoajan, vaikka itse yrittäisimme pyristellä vastaan. Minä olen ollut ”timmi” koko elämäni lukuunottamatta kolmen lapseni raskaus ja vauva-aikoja. Saan aina mukavan 25-30 kg lisäpainon. Osa ihmettelee ääneen, osa jopa nauraa kuvilleni. Silloin olen kokenut tuon saman, etten ole muiden silmissä samanarvoinen. Olen melkein pelännyt mennä uimahalliin perheen kanssa. Mikä on ihan naurettavaa, miksei tuore äiti saa olla pyöreä. Tai miksi vain hoikat saisi mennä uimahalliin? On väärin olla kokoajan niin rajun arvioinnin kohteena.

Toivottavasti mahdollisimman moni lukisi tämän sinun kirjoituksen. <3

Jasmin

:O aivan kamalaa, että joku kehtaa ihmetellä ja nauraa toisen kuville! Ihan järkyttävää miten niin moni kokee, ettei saa olla sen kokoinen kuin on, ja jos on pyöreä, sitä pitäisi jotenkin hävetä. Etenkin nuorilla äideillä tuntuu olevan tosi kovat paineet palautua synnytyksenkin jälkeen pian entisiin mittoihin. En usko että se tarve on sisäsyntyistä. Jotenkin itsetunto rakentuu ulkoisiin seikkoihin jotka taas rakentavat kehonkuvan. Se on tosi surullista ja sen edessä on kovin voimaton 🙁

Ihanaa oli lukea tämä postaus! Itse olen laihtunut 50kg ja vielä olisi 30kg jäljellä ja jo nyt näkyy nahkat ja entisen minän raskausarvet. Joka paikassa. Jotka tulivat ennen raskautta. Tämä maailma vain tuntuu valitettavasti olevan sellainen, että jos et ole ”oikean kokoinen”, et tule nähdyksi. Minä en vieläkään tule nähdyksi. Kiitos, kun muistutit, että se on ihan okei olla ”tämän kokoinen”.

Jasmin

On todellakin okei olla sen kokoinen kuin on 🙂 Näkyminen ei saa olla kiinni koosta. Itselle tuli kamala olo, kun tajusin että minulla on laihtuneena näkyvämpi olo. Ei se tuntunut hyvältä. <3 Laihtuminen pitäisi tehdäö terveyssyistä, ei siksi että tulee nähdyksi. Eikä kenenkään pitäisi tulla nähdyksi hoikempana vaan jokaisella pitäisi olla oikeus tulla nähdyksi koska on ihminen. <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.