Yleinen
23.8.2016

Haudattujen haaveiden kaatopaikka

Haudattujen haaveiden kaatopaikka

Olen postaillut muutaman kerran vuoden aikana ”karmean lastenhuoneen uudelleensisustus” -postauksia. Olen vieläkin samassa pisteessä. Projekti ei etene. Etenemättömyydelle on syy. Huone ei ole kamala siksi, että se on kamalan rumasti sisustettu huone. Lastenhuone on kamala, koska se on haudattujen haaveiden kaatopaikka.

Puolitoista vuotta takaperin, meillä oli haaveena toinen lapsi. Olen ajoittain puhunutkin epäonnistuneista lapsentekoyrityksistämme. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen toivo toisesta lapsesta eli vielä vahvana ja aloitimme lastenhuoneen sisustuksen sopivaksi toiselle. Aikeenamme oli maalata huone neutraalin väriseksi. Vaihdoimme makkareita päikseen, jotta isompi huone jäisi lasten leikkeihin. Nukkumahuoneeksi teimme pienemmän makuuhuoneemme, jonne mahtuisi taaperosängyn lisäksi pinnasänky. Toisen huoneen seinät piti maalata valkoiseksi ja beigeksi. Puolison työhuone oli rakennettu vaatehuoneeseen. Ostin kehykset joihin mahtuu kahden lapsen kuvat. Vauvan leluja varten lokerikon. Lastenhuoneen sisustus oli minulle konkreettista odotusta. Toivon ylläpitoa. Jos minä vain tarpeeksi valmistelen vauvalle tilaa, se ei voi olla tulematta. Tulihan esikoinenkin niin helposti.

IMG_7771

Yritykset päättyivät lopulta ja päätös perhekoon jäämisestä yksilapsiseksi oli kipeä mutta tehtävä. Lastenhuone muuttui lapsen huoneeksi. Se jäi kesken. Kuukausiin en käynyt koko huoneessa. Kaikki mikä siellä oli kesken, kuvasti minulle kaikkea sitä mitä piti tulla mutta ei tullut. Koiso haki leluja olohuoneeseen josta tuli leikkihuone. Asunnon takaosassa olevassa lastenhuoneessa ei leikitty eikä hengailtu. Huonekalut pölyttyivät paikoilleen. Joskus menin tekemään sinne junarataa tyttäreni kanssa, mutta jotenkin sieltä tuntui loppuvan ilma. Siirsimme junaradan makkariin.  Ajoittain, minä kävin istumassa puoliksi maalatun huoneen kynnyksen edessä, sinne siirretyllä sohvalla ja mietin, että jotakin olisi tehtävä. Otin kuvia ja postailin blogiin vinkkipyyntöjä joita sainkin paljon. Jotenkin kuitenkaan, en saanut tartuttua toimeen. Jokin kuristi kurkkua. Kuristaa edelleen. Toin lisää leluja olohuoneeseen ja vein enemmän leikittyjä takaisin.

mindejunassa_pieni

Hätäpäissäni vuosi takaperin, maalasimme olohuoneen seinän keltaiseksi. Minä halusin valoa. Tehdä jotakin. Tuijottelin taaperon leikkiessä valkoista seinää ja ajattelin, että tarvitsen keltaista. Keltainen tuli ja toi mukanaan väriä. Muttei valoa.

Synkkään mieleen ja pimeään sieluun ei tikkurilan värikartalla saa sävyjä. Kevät kuitenkin tulee joka vuosi. Minä vihaan kevättä. Kevään ainoa hyvä puoli on, että se tuo mukanaan myös kesän. Vaatehuoneen uudelleen järjestely toi jonkinlaista ryhtiä. Ajoittain lastenhuoneen ovi jäi auki. Pikkuhiljaa huomasin, että joinakin päivänä se oli vain huone. 15 neliötä tyhjää hukkatilaa.

Jossakin vaiheessa tulee se piste, kun tuntuu että on on hengittänyt puoliteholla riittävän pitkään. Että jotenkin tekee kertakaikkiaan mieli vetää happea enemmän. Tuntea ohuempaa ilmaa. Uskoo olevansa valmiimpi tuntemaan raikkaampaa O²:sta. Tuntemaan sitä kirottua kliseistä elämän jatkumista.

IMG_7780

Päätimme käyttää tyhjät neliöt puolisoni kanssa hyödyksi. Eräänä iltana, kun saavuin töistä kotiin, hän oli siirtänyt pianon makuuhuoneeseen. Mahonkisen valurautapianon joka painaa ~300 kiloa. Yksin. Siihen, mihin piti tulla kehto. Ehkä pianon raahaaminen kehdon paikalle oli hänen tapansa siirtää toteutumattomat suunnitelmat elämän jatkumisen tieltä pois. Hän teki sen konkreettisesti vartissa. Minulla meni vuosi. Vaatekaapit, jotka olivat täynnä tyhjää roinaa, oli purettu lastulevyiksi. Hän rakensi niistä valtavan kokoisen klaffin jonka sisälle tuli työtietokoneet. Koko höskä siirrettiin takahuoneeseen. Kierrätystä parhaimmillaan. (Katso kuinka nelioviset vaatekaapit muuttuivat entisestä tunnistamattomaksi työtilaihmeeksi)

Nyt tuossa kummallisen tyhjässä huoneessa on yhdistetty lapsen huone sekä työhuone. Klaffin saa suljettua niin, että lapsen leikeissä tietokoneet eivät ole vaarassa. Tarvittaessa kaiken saa kätkettyä eikä kukaan edes tajua, että lapsen huoneessa tehdään iltaisin valojen sammuttua töitä. Mainittakoon että nukumme yhä perhepedissä joten tuo tila on täysin käyttämättömänä iltaisin kahdeksan jälkeen. Juuri silloin, kun photoshopit ja editorit käyvät kuumina. Huone ei ole enää jotain, josta piti tulla jotakin.

En minä siellä edelleenkään viihdy. Aina sanotaan, ettei menneisiin haaveisiin saa jäädä kiinni, koska menetettyä ei saa takaisin. Se olisi hurjan helppoa, jos kaulan ympärillä ei olisi näkymätöntä huivia liian tiukalla. Jos on kulminoinut kaiken pahan mielen ja pettymykset omaan kotiinsa. Yhteen huoneeseen, jonka oven voi laittaa kiinni. On hankalampaa aloittaa alusta, kun alku pitää rakentaa samojen seinien sisälle. Ja etenkin, se uusi täytyy rakentaa jonkin epäkonkreettisen vanhan tilalle. Meidän menetykset olivat sellaisia, mitä emme ehtineet saadakaan. Ehkä joku toinen ei jäisi niin kiinni sellaisiin asioihin mitä kovasti halusi, eikä saanut. Mutta minä jäin.

IMG_7775

Kuten sanottu, minä haluan tuntea raikkaampaa ilmaa. Jos puolisoni nykyisin tekee iltaisin työnsä tuossa huoneessa, voin minäkin opetella avaamaan rusetin kaulani ympäriltä aina kun astun kynnyksen yli. Ehkä syksyn aikana siirrämme junaradan makuuhuoneesta takaisin lapsenhuone/työhuoneeseen. Ja laitamme perhekuvan siihen kehykseen, johon suunnittelin sisaruskuvaa.

 

 

 

Kommentit

Liikuttava teksti, menin kananlihalle. Toivottavasti valoa lisääntyy päivä päivältä huoneessa. <3

Jasmin

<3 Kyllä se lisääntyy, pikkuhiljaa. :) kiitos.

Haave voi olla ulkopuolisen silmissä vaikka kuinka pienianiamator mitätön, läpi jo käyty tai ajan jo kuluttama.
Vaan vain haaveilija itse tietää, kuinka kovaa kolisee, kun saavuttamaton on aina vain saavuttamaton, menetetty menetetty. Itse olisin halunnut neljännen lapsen, mutta sellaisen haaveen sureminen ääneen on ollut ystäväporukassakin täysin mahdoton ajatus. Kolmen lapsen äiti, onhan teillä jo noita…

Jasmin

Juurikin näin. Ei sitä toinen voi määritellä. Samoin kuin neljännen lapsen kaipuu voi olla kokoluokassa ja menetyksen surussa ihan yhtä iso kuin ensimmäisenkin kohdalla. Ei se katso sitä lukumäärää, kun jotakin, mitä ei saakaan jää toteutumatta. Ihmiset kuvittelevat että se jotenkin helpottaa kun sanotaan, että olisit tyytyväinen tuohon yhteen. Tai kolmeen. Ei siinä ole sellaisesta kyse.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.