Yleinen
16.6.2016

Hoitovapaan jälkeen töihin

Hoitovapaan jälkeen töihin

_MG_9255_backG

Miltäkö se nyt tuntuu? Se töihin palaaminen. Hoitovapaan loppuminen. Uudenlainen arki ja työelämä. Sitä minulta on tänään kysytty. Useasti. Raskausaika mukaanlukien, olen ollut kotona 3.5 vuotta. On varsin oletettavaa, että nyt minun pitäisi tuntea jotakin.

Ja minä tunnen. Aivan liikaa kaikkea. Luulen vain, etten tunne sitä, mitä minun kuuluisi. Haikeutta ja jonkinlaista ”aika aikaansa kutakin” -tunnetta. Freesiyttä ja rauhallisen lounastauon nautintoakin? Niin minä ainakin olen lukenut. Että sillälailla ihmiset tapaavat tuntea, palattuaan pitkän hoitovapaan jälkeen töihin.

Minä en tunne mitään sen kaltaista. Minä tunnen haikeuden sijaan katumista. Imetinkö sittenkään riittävän kauan? Olisinko voinut nauttia niistä väsyneistäkin päivistä enemmän? Miksi itkin viimekesänä niin paljon? Annoinko toistuvien keskenmenojen syödä elämästä värejä liikaa? Nautinko näistä vuosista tarpeeksi? Päässäni on miljoonia asioita, jotka olisin voinut tehdä enemmän täysillä. Enemmän läsnä. Olla parempi kotiäiti. Pullantuoksuisempi. Minun piti äitiyslomalle jäädessäni järjestellä valokuvat kansioihin ja sisustaa tiilirivitalostamme valkoinen hirsipuutalo. Ja liittyä kaikenlaisiin äitiysyhdistyksiin.

20160616_204155

Riittämättömyys. Senkin minä tunnen. Kuinka minä voin tuntea itseni riittäväksi vaimoksi työssä käyvänä äitinä kun en minä tuntenut olevani tarpeeksi läsnäoleva puoliso kotiäitinäkään? Minun työvuoroni painottuvat viikonloppuihin koska teen puolikasta työaikaa ja näin tyttäreni välttää päiväkodin. Mutta entäs parisuhde? Minä en pidä aamuyöseksistä. Se on kohmeista aikaa.

Syyllisyys. Minä olen onnekas. Pystyn tekemään 50-prosenttista työaikaa ja tässä minä vain valitan. Suurin osa tekee puolet enemmän. He tuntevat haikeutta ja freesiyttä. Nauttivat lounastauoista. Minä olen jotenkin viallinen. Tai ehkä vain uuden asian edessä? Ripustaudun jälkimmäiseen.

Viha. Nykyään on muotia sanoa tuntevansa vihaa. Se on paras muoti ikinä. Avoimuus. Minä olen vihainen. Meille piti tulla toinen lapsi. Minun hoitovapaani piti jatkua vielä toiset 3 vuotta. Olen vihainen haikaroille, toisten vauvauutisille ja minulle. Minun keholleni.

Puhdas kauhu. Tässä minä nyt olen ja pysyn. Elän nämä kummalliset fiilikset läpi ja se on vähän kauhistuttavaa. Hieman dramaattistakin. Kylven teatraalisissa tunteissani kuin itämereen eksynyt sammakko.

Ja mitä siihen lounastaukoon tulee, kyllä minä siitä hieman nautin. Luin jopa sanomalehteä eikä kukaan pyytänyt minua askartelemaan etukannesta lennokkia! Minä vihaan lennokkien taittelua.

Minun anopillani on tapana kaivaa väkisin kaikesta jotakin positiivista. Se on oikeastaan hieman ärsyttävää. Sukusiteiden ylläpitämiseksi, olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää. Parhaiten ymmärtää kokeilemalla itse. Olkoon siis tämän tunnefiaskon positiivinen fiilis himo. Shoppailun himo. Onhan se ihan välttämätön fakta, että taloustilanne hieman kohenee töihinpaluun myötä. Aion ostaa Moccamasterin. Kahvinkeittimien aatelisto pelastakoon väsyneet aamut ja herättäkööt minut uuteen päivään silloinkin, kun haluaisin vetää peiton korville ja olla kotiäiti. Faktahan on kuitenkin se, että eläminen on asenne. Pahan kahvin ääressä kenenkään asenne ei voi olla kohdillaan.

_MG_9246_backG

Jonkin loppu on uuden alku.

 

Lisääntymisrauha!

Hiljainen haikara

Elämä jatkuu lapsettomuuden jälkeenkin. Jatkuuhan?

Sekundaarinen lapsettomuus. -Elämässä eteenpäin?

Avainsanat

Kommentit

Olisin onnellinen jos olisi työpaikka jonne palata, nyt heti. Vauva 9kk, 4v. ja 5v. lapset.

Jasmin

Niin, aina on asioita joita toivoisi mutta jotka eivät ole mahdollisia. Minä olisin onnellinen ilman työpaikkaakin jos minulla olisi 3 lasta. Niinkuin sinulla. Joku toinen olisi onnellinen jos olisi hieno ura mutta ei lapsia ollenkaan. Toiselle riittää työmarkkinatuki, ystävät ja biletys. Meitä on niin erilaisia erilaisin unelmin.

Samoja tunteita on täälläkin. Pystyn todella hyvin samaistumaan noista jokaiseen. No, keskenmenoja meillä ei ole (tiettävästi), mutta sekundäärisestä lapsettomudesta olemme kärsineet… ja tuon töihin palaamisen tuskan olen alkanut potemaan jo nyt, vaikka palaan töihin vasta syksyllä… Riittämättömyyttä olen kokenut raskaudesta lähtien samoin syyllisyyttä… Voi tätä äitiyden onnea! Tsemppiä sinulle uuteen arkeen. <3

Jasmin

Lapsettomuus on lapsettomuutta ilman keskenmenojakin. Ompa ikävää että tekin siitä olette joutuneet kärsimään. Sepä se, äitiyden onni. Siihen kuuluu niin monenlaisia tunteita <3 Tsemppiä sinnekin!

Oletteko miettineet sijaisvanhemmuutta tai adoptiota? Teillä olisi varmasti ihana koti tarjottavana 🙂

Jasmin

Olipas ihanasti sanottu <3 Olemme miettineet mutta luulen, että meistä ei olisi esim adoptio-prosessiin. Sijaisvanhemmuus voisi joskus tulevaisuudessa tulla kysymykseen, sitten kun koti on isompi. Aika näyttää. Mies tosin on vähän eri linjoilla siinäkin suhteessa.

Olen jo kerran palannut hoitovapaalta töihin ja syksyllä se on edessä toista kertaa. Ja tunnistan kyllä täysin tunteesi, vaikka nautin töissä myös siitä rauhassa syödystä lounaasta lehteä lukien ja hiljaisista työmatkoista. Mietin ihan samoja juttuja: nautinko kotona tarpeeksi? Olisinko voinut olla enemmän läsnä? Olisinko voinut tehdä ja touhuta enemmän lasten kanssa? Olisinko voinut olla iloisempi, rennompi jne. Olisinko voinut tehdä kaiken paremmin, kun nyt se aika on jo ohi? Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tärkeintä on olla armollinen itselleen. Minä tein sillä hetkellä sen, mihin minusta oli ja miltä minusta tuntui. Olin niin läsnä kuin sillä hetkellä pystyin. Olin niin rento ja pullantuoksuinen kuin mihin minun rahkeet silloin riitti. Ja toisaalta koska tätä katumusta/riittämättömyyttä tuntee, niin se kertoo myös, että se aika oli minulle äärimmäisen tärkeä, että ne rakkaat ovat äärimmäisen tärkeitä.
En osaa edes kuvitella, mitä kaikkea käyt läpi, mutta haluan toivottaa sinulle voimia uuteen alkuun ja eteenpäin menemiseen, vaikka tie näyttääkin erilaiselta kuin mistä haaveilit. Aurinkoista kesää sinulle ja perheellesi!
(Ja samaa mieltä: hyvä kahvi aamulla auttaa huomattavasti!)

Jasmin

Ihana kuulla että joku muu on miettinyt samoja juttuja. Se riittämättömyys ja syyllisyys epäpullantuoksusuudesta on jotenkin kamalan valtaava kun sille päälle sattuu. Mutta tuo on kuitenkin tosi lohdullista että oli just niin pullantuoksuinen kuin rahkeet riitti. Se on totta minunkin kohdallani. Harmillsien usein sen vain unohtaa että on oikeasti tehnyt kaikkensa 😀
Aurinkoista kesää sinullekin<3

Tuttuja fiiliksiä…meille tuli sitten 10v tauon jälkeen kuitenkin ylläripylläri….välissä useita keskenmenoja viikoilla 8-10.Sitten hautasin haaveet. Aikaa kului ja kun sitä ei enää odottanut ja stressannut, niin poika saatiin, onneksi.

Jasmin

Ihana että saitte yllärin <3

Olisit onnellinen siitä että olet saanut edes yhden rakkaan lapsen.. Monet eivät saa sitäkään.

Jasmin

Niin, sun vastaus on oikein hieno esimerkki syyllistävästä ja ikävästä kommentista, minkä vuoksi ihmiset vaikenevat sekundaarisesta lapsettomuudesta.
Sanoisitko kokonaan lapsettomalle että ”onhan sinulla sentään työ, monella ei ole sitäkään”? Tai jos jonkun veli kuolee, onko sinusta asiallista sanoa ”Onhan sulla sentäs sisko, monella ei ole sitäkään”
Ei keskenmenojen myötä koetut menetykset mitenkään pienene sillä että on jo yksi lapsi. Menetyksiä ne ovat silti. Isoja pettymyksiä ja tyhjää syliä. Esikoisen elämäntehtävä ei myöskään ole paikata jotakin mitä äiti olisi halunnut muttei saanut. Jotakin mikä on tyytymistä. Hän on oma yksilönsä ja hurjan rakas. Ei mikään ”tyydytään nyt tähän kun osa ei saa tätäkään” -kohtalo. Sen vuoksi on tärkeää puhua myös siitä surusta mikä tulee kun toista lasta ei kuulu. Se suru ei ole samanlaista surua kuin kokonaan lapsettoman suru. Ne eivät ole vertailukelpoisia koska ne ovat erilaisia.

Kypsästi ajattelet. Ei sitä kannata päätään loputtomiin seinään hakata. Itse olen ollut tuossa aina todella huono, siis siinä, että osaisin lopettaa ajoissa.

Jasmin

Ajoissa lopettaminen on aina jotenkin varmasti vaikeaa. Tulee se tunne, että ei tehnytkään tarpeeksi.. Meille tuli raskauskieltoa viimeisimmän jälkeen joka oli kohdunulkoinen ja siihen oikeastaan puoliso sanoi että nyt riittää. Keskenmenot vielä jotenkin ei säikäyttänyt miestä mutta se kohdunulkoinen viimeisimmäksi oli kai sitten se lopullinen niitti. Arkea väritti jatkuvat pettymykset ja itkut. Tuntui jotenkin vain sitten lopulta siltä ettei meillä ole oikeutta tehdä arjesta sellaista lapsuutta esikoiselle kun sama kävi kerta toisensa jälkeen lyhyillä väleillä. Mutta nyt näin. Katkeralta se edelleen tuntuu muttei enää niin katastrofilta. Kai se hyväksyntä tulee pikkuhiljaa. Tsemppiä sullekin töihin paluuseen <3

Samoja tunteita käyn minäkin kohta läpi. Syksyllä alkaa uusi kausi meidän elämässä, kun pienin lapsemme täyttää kolme ja lähtee osa-aikaisesti tarhaan. Minä tunnen lähinnä pakokauhua. Meillä on yli 10 vuotta ollut talossa vauva tai taapero ja en siltikään olisi vielä valmis luopumaan näistä ajoista.
Ajattele, sinulla on vielä toivoa. Saatat päästä vielä uudestaan kotiin vauvan ja taaperon kanssa. Minun tämän kirjan kansi sulkeutuu lopullisesti. Inhoan kaikkea lopullista!

Jasmin

<3 10v kuulostaa hurjan pitkältä ajalta! Kai se on se luopumisen tuska aina siinä jotenkin. Kun jostakin niin kovin paljon nauttii. pitää omana juttunaan ja sitten tulee aika mennä eteenpäin.
Ei meillä tämän suhteen ole toivoa enää, yritys on lopetettu, kroppa ja pää ei kestänyt enempää. Nyt mennään elämässä eteenpäin ja etsitään uusia unelmia. Opetellaan olemaan kokonaisia näin :)

Olet kokenut kovia <3 mutta en ymmärrä miksi ei olisi toivoa? Onhan niitä rakkaita vahinkoja syntynyt. Jospa teille syntys ttoivo ja ihme.

Jasmin

<3
Meillä ei ole toivoa siksi, että meidän piti lopettaa yrittäminen. Viimeisin oli kohdunulkoinen, jonka jälkeen tuli raskautumiskieltoa ja tämän aikana päätettiin ettei enää yritetä. Kävi liian raskaaksi päälle ja kropalle lyhyellä aikavälillä monta keskeytynyttä raskautta. Arki oli itkua ja suremista. Yöunet kärsivät ja elämästä alkoi kadota värit. Oli vaan tehtävä se päätös että tehdään esikoiselle lapsuus jossa äiti ei ole aina surullinen ja itkuinen. Yrittämisen jatkamisella ei ole mitään takeita, se voisi jatkua samanlailla kuin ennenkin, yritystä, tärppääminen ja keskenmeno. Kerta toisensa jälkeen. Ja silti ei olisi varmuutta mistään. Jos tilanne olisi ollut se että en tule raskaaksi, voisi jotenkin jatkaakin yrittämistä ilman ehkäisyä ja odottaa ihmettä. Mutta minun kohdallani oli niin että raskaudet lopulta alkoivat mutta päättyivät myös. Se jatkuva menetys vaan oli liikaa. Kohdunulkoisenkin raskauden riski kasvaa kerta kerran jälkeen isommaksi. Toiset ovat vain vahvempia kuin toiset. Meistä tuntui ja tuntuu edelleen, että on järkevämpää nyt hyväksyä että meillä on tämä yksi lapsi, kuin lähteä uudestaan siihen rumbaan. Opetella olemaan onnellisia näin.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.