Yleinen
11.9.2015

Pelon kasvot

Pelon kasvot

Se on saanut minut valvomaan googlen seurassa kokonaisia öitä. Kirjastokorttini on puhkikulunut ja leijonanosa kotihoidontuesta on uponnut kirjakauppaan. Olen raskausaikana paistanut uunissa kaikki astiamme 200 asteessa. Käynyt useissa toksoplasmoosi ja listeriakokeissa. Vielä synnytyksen jälkeenkin. Koiso on 2v eikä meillä vieläkään ole kaapissa hunajaa. Ihan vain varmuuden vuoksi. Osaan lähes kaikkien kuolemaanjohtavien lastensairauksien diagnostiset kriteerit ulkoa. Jos sydänlihakseni nyt kuvattaisiin, olisi se tuplannut kokonsa. Niin kovasti se on läpättänyt ja kavunnut kurkkuuni äitivuosien aikana.

IMG_9162

Pelko.

Pelon muotoja on monia. On turhaa pelkoa. Ylilyötyä pelkoa ja tarpeellista pelkoa. Minun pelkoni tietenkin ovat kaikki tarpeellisia. Niinkuin meidän kaikkien. Ainakin sillä hetkellä.

Pelko kuuluu äitiyteen. Se alkaa raskaustestin tekemisestä ja päättyy vasta kun itse vedämme viimeisen hengenvetomme. Tunne on sama, kohde vain muuttuu. Ensin pelkäsin keskenmenoa, sitten tauteja. Seuraavaksi kohtukuolemaa ja lopulta lapsen kuristumista napanuoraan synnytyksessä. Helpotuksen huokausta ei ollut näkyvissä kun raskausmaha laski. 2.5kg ennenaikaisesti syntynyt lapsi tuntui särkyvältä. Mitä jos vaippaa vaihtaessa se meneekin rikki? Kätkytkuoleman kauhut olivat piirtyneet tajuntaani seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja erilaiset pienet karmaistukset, kuten maitoon tukehtuminen tai kärpäsen vetäminen henkeen hirvitti.

Nykyään pelkoni kohdistuvat lähinnä tulevaisuuteen. Mitä jos lapseni tippuu päälleen päiväkodin liukumäestä kun hän on jonkun muun vahdissa? Miten koskaan voisin luottaa pelkäämättä kehenkään toiseen lapsenvahtina? En mitenkään. Opettelen vain elämään kurkkua kuristavan tunteeni kanssa. Entäs jos kasvatan tyttäreni vahingossa huonosti ja hänestä tulee vaikkapa narkkari tai helvetin enkeli?

Aiemmin suurimpia pelon aiheita olivat asiat joille ei voinut mitään. Kuten vaikkapa syöpä. Nykyisin minua valvottaa juurikin ne asiat joille jotain on tehtävissä. Onhan se nyt ihan jäätävän pelottavaa, että jotain kamalaa tapahtuu ja sinä olisit voinut estää sen vahtimalla paremmin, kasvattamalla paremmin tai pilkkomalla perunan pienemmäksi. Mikään ei muuten ole lapsen syntymän myötä tullut pelottavammaksi, kuin autolla ajo. Pienikin virheliike ja kaikki voivat kuolla. Sen ei tarvitse olla edes oma virheliike.

Saattaa olla että olen sisäistänyt maailman arvaamattomuuden. Kaikelle ei voi mitään, joten on turha pelätä asioita joihin ei voi vaikuttaa. Parempi pelätä niitä kauhuja jotka ovat jotenkin estettävissä. Se edistää elämää. Mutta elämässä, varsinkin lapsuudessa on niin monia eri aspekteja että kaikkea ei voi ennakoida. Lapsi voi kaatua suorilta jaloilta päin sohvapöytää ja pää saattaa haljeta. Voin toki kuskata sohvapöydän etukäteen kellariin, mutta sitten sama täyty tehdä myös yöpöydälle. Ja keittiön tuoleille. Luulen myös, että hammaslääkärit eivät tykkäisi hyvää jos syötän koisolle soseruokaa vain koska pelkään hänen henkensä edestä tukehtumista. Joten loppupäätelmänä voisin todeta, että kannattaa pelätä niin montaa asiaa johon voi vaikuttaa, kuin oma kapasiteettikyky riittää pelkäämään. Ei liikaa eikä liian vähän.

IMG_9181

Olen siis kasvanut ihmisenä. Ei. Olen kasvanut äitinä. En lotraa taaperon käsiä käsidesillä vaikka pelkään ihan hurjasti kausi-influenssaa ja sen mahdollisesti tappavia liitännäistauteja. Käsipesu saa riittää. En pistä lapseni päähän kypärää leikkikentälle, vaikka mieli tekisi. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että pelko kuuluu äitiyteen. Muutkin pelkäävät.

Mopoautoa meille ei silti tule. Ehkä minä puran lapsenkuolemapelkoani tällä tavalla. Vihaan mopoautoja ja aina kun näen sellaisen, minun tekisi mieleni sprayata siihen varoituskolmioita ja rumia sanoja. En tiedä miksi. Ihmisillä on tapana purkautua ja se on terveellistä. Ehkä tämä on minun tapani? Autoilupelkoani minä purin saarnaamalla kaikille jotka vain jaksoivat kuunnella, turvaistuinten ominaisuuksista ja niiden tärkeydestä. Tutustuin kaikkiin mahdollisiin malleihin ja eri maiden testituloksiin. Lopulta mikään istuin ei ollut kyllin hyvä. Toiset purkavat menettämisen ja elämän hallitsemattomuuden pelkoa ylisuojelemalla tai alisuojelemalla. Jotkut uskovat sattumaan, toiset Jumalaan. Mikä ketäkin auttaa selviytymään pelottavasta äitiydestä, sallittakoon se meille!

 

 

Kommentit

Huhhuh!! Ymmärrän äidin pelot (myös oudot epäloogiset), mutta että tuossa mittakaavassa? Minusta tuntuu, että tämä on kyllä ihmistyyppikysymys yhdistyneenä nykyajan käsitykseen tiedostavasta hyvästä vanhemmuudesta. Täytyy kyllä myöntää, etten raskausaikanakaan ole noin pelännyt tai tai ajatus, että lapsi kaatuisikin tai tippuisi liukumäestä ei saa sydäntäni nyt ihan pysähtymään sentään. Tästä hyvästä saan varmaan sen paljon parjatun ”huono äiti”-leiman. Minulle on ok, että lapsi maistaa tekemäänsä hiekkakakkua silläkin uhalla, että naapurin kissa olisi erehtynyt hiekkalaatikosta. Ajattelen, että sattumat ja sairaudet on elämää, emme pysty lapsiemme elämään vaikuttamaan kaikessa lopun ikäämme kuitenkaan. Tässä en siis hae oikeutusta toiminnalleni tai ajatuksilleni, tuskin edes osaisin huolestua kaikesta vaikka yrittäisin. Olen itse pienenä kiipeillyt ja tippunut ties mistä ja ”normaaliuden” käsitykseni on varmaan kieroutunut, olkoon miten vain niin parhaani yritän lapseni terveenä ja toimintakykyisenä pitää, ilman että olen hysteerinen ja harmaa hetkessä..

Hyvä postus ja löysin siitä pelottavan paljon itseäni. Muistan elävästi ajatelleeni raskausaikana, että kunhan saan A-murun syliini, pelot ovat ohi. pelkäsin kaikkea keskenmenosta kohtukuolemaan ja sitä että lääkäri pudottaa lapsen… Niin eihän ne olleet, sitten ne vasta alkoivat. Olen kuitenkin äitinä oppinut että melkein minkä tahansa muun asian kanssa päräjää, mutta pelko on pahin. Elämä pelon kanssa on rajoittavaa ja ikävää, siksi minäkin reipastuin. Halaus!

jasmin

Hui mä en tota tajunnut pelätä että lääkäri pudottaa lapsen! Nyt jälkeenpäin ajateltuna ois ollu kyllä syytä pelätä 😀
Tuo on totta että muiden asioiden kanssa pärjää mutta pelko on vaikeinta kestää. Se on niin syvällä ainakin minussa ja tosissaan rajottaa ja ainakin rajoitti elämää. <3 onneksi en ole ainoa. Sekin jo lievittää pelkoja että tietää niitä olevan muillakin ja ne ovat normaaleja!

Hyvin kirjoitettu <3 Just eilen puhuin kaverini kanssa siitä kuinka hän pelkää vastasyntyneellään sairauksia, koliikkia, kätkytkuolemaa, allergioita ja kaikkea mahdollista. Mä taas tuumasin puolivuotiaan äitinä että mä pelkään lapsen horjahtelua istuessa, pään kolahduksia, allergioita, kiipeilyä ja myös kaikkea mahdollista. Ja aina tietyssä vaiheessa ajattelee " onneksi tää menee pian ohi", niin meneekin. Pian en pelkää horjuvaa istumista, vaan horjuvaa seisomista. Tällästä tää on. 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.