Yleinen
13.3.2014

Latvasta laho

Latvasta laho

Imetysdementia. Aivan naurettavan typerä termi. Dementia on vakava asia. Miksi siitä on tehty tällainen vitsi?

Siksi että se todella on olemassa. Tai ehkä se on vauvadementia.
Pientä tutkimusta tehneenä totean, että tätä erikoista ilmiötä esiintyy myös äideillä jotka eivät syystä tai toisesta imetä.
Olen aina ollut hieman huolimaton. En ole koskaan pitänyt erityisesti huolta tavaroistani, varsinkin kännykät katoavat tai rikkoutuvat herkästi.
Lopetin laskemasta monesko on menossa, kun olin ostanut kännykän numero 32.
Siitä on 3 vuotta.
Muutama vuosi takaperin hukkasin töissä housuni. En silti mennyt kotiin ilman housuja.

2 vuotta sitten autoni seisoi viikon työpaikkani parkkipaikalla koska olin hävittänyt sen avaimet työpäivän aikana. Vara-avain oli hävinnyt jo paljon aikaisemmin. Olin juuri saanut palkattua kaverin murtautumaan autooni, mutta kevätlumien sulaessa avaimeni pilkisti lumihangesta.

Yövuoron jälkeen silmälasini löytyivät kukkaruukusta ja käsilaukku roskakorista.

Raskausaikana vitsailin hukkaavani varmasti vauvanikin jollei se olisi minussa napanuoralla kiinni.
Kun 14.6 napanuora katkaistiin, tunsin hentoista kauhua mutta syvällä sisimmissäni tiesin, että pitäisin tallessa suurimman aarteeni. Ja niin olen pitänyt. 

Kaikki muu sen sijaan… Kaaoksessa.
Ennen naiseudestani sentään kertoi se klassinen; pystyin tekemään asioita samaan aikaan ja pitämään useita naruja käsissäni, vaikka sillointällöin naru tai kaksi olikin kadoksissa. Nykyisin ystävääni lainaten, olen ameeban tasolla. 
Pystyn kyllä tekemään samaan aikaan soseita, vaihtamaan vaippan ja jutustelemaan Koisolle. Kun pitäisi tehdä jotain mihin vauva ei liity, esimerkiksi pyykin pesu ja kauppalistan kertominen puhelimitse yhtäaikaa, olen hukassa. Kun mieheni tulee kaupasta mukanaan kana ja juusto, räjähdän tyystin. MISSÄ KAIKKI LOPUT OVAT?
Minun päässäni. 
Ajaessamme autolla kauppareissulla, puhuimme että täytyy käydä tankkaamassa. Ajoimme bensa-asemalle ja mieheni tankkasi auton. Kotipihassa muistan että tankkimme oli aivan tyhjä ja huudahdan ”me unohdimme käydä siellä bensa-asemalla!” Näen mieheni silmistä tutun katseen; ”missä minun ennen ihan teräväpäinen vaimoni on?”
Suurin harmi tässä ’taudissa’ on hellan napit. Mieheni on jo kuukausien ajan juossut perässäni sammuttelemassa niitä.
Eräänä aamuna poltin kahvinkeittimen kahvan hellalle. Asuntomme kärysi muoville, eikä auttanut muu kuin ottaa koira sekä vauva kainaloon ja soittaa miehelle että perhe täytyy viedä evakkoon kunnes savu hälvenee.
Tämän epidosin jälkeen päätin, etten enää valmista ruokaa, kun hellan sammuttaja ei ole kotona. Joskus turvallisuus on taattava radikaalin keinoin jos kotona asuu tyhjäpää. Mieheni on jo uhannut viedä sulakkeet aina kun lähtee kotoa.

Pientä häpeää sielussani herätti viimeviikkoinen ystäväni kylässä käynti. Istuimme olohuoneessa jutustelemassa ja pyysin miestäni keittämään teetä. Mies tapansa mukaan viivytteli kunnes lopulta räjähdin tyystin ja karjaisin että voisi edes sanoa jos ei viitsi  keittää niin keitän sitten itse. Niin mies kuin ystäväni katsoi minua  omituisesti. Pieni häilyvä muistikuva piirtyi päähäni, mies 10min takaperin taisi huikkasta keittiöstä, veden kiehuvan jo.

Näitä sattuu meillä päivittäin ja olen jo luovuttanut itseni suhteen. Minun pääni lohkoista yksi jäi synnytyssairaalaan. Sen kanssa nyt vain on elettävä.
Erityisen hankalan tästä tekee se, että muistin lisäksi kadoksissa on myös lukutaito. Muistilaput ”muista avain, muista kännykkä, muista hoitolaukku, muista lusikka” – ovat hyödyttömiä. Saatan kävellä ovesta ulos ja rekisteröidä ovessa kiikkuvan keltaisen muistilapun mutta unohdan lukea mitä siinä lukee. Tajuan sen usein vasta sitten kun seison pihalla ilman autonavaimia ja kotiavaimia.

Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, ettei muurahaisillakaan ajatus varmasti kovin vauhdilla vilise, mutta silti heidän pesänsä on täynnä elämää, mahdoton rikkoa ja rakkaudella rakennettu.

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.