Juhlat
19.8.2013

Kastehommia

Kastehommia

Aloin suunnittelemaan ristiäisiä jo raskauden alkuvaiheessa. Halusin, että ne järjestetään mieheni lapsuudenkodissa, kastetilaisuus maalaisromanttisessa idyllissä omenapuiden alla. Halusin kaiken sävy sävyyn, tarjoiluja ja alttarikukkia myöten. Kerrankin juhlat joissa saisin ihan itse päättää kaiken alusta loppuun. Toivoin valkoisten kanojen tepastelevan vieraiden joukossa ja lapsi saisi nimensä kuvan kauniin auringonlaskun taustalla. Paitsi että appivanhemmat eivät omista kanoja. Ja kastetilaisuus oli sovittu klo 13, ei lähelläkään auringonlaskua.

Monta viikkoa olin listannut erilaisia kakkuja leivoksia ja keksejä joita aion tehdä. Ihan itse. Koska onhan se idyllisempää kuin tilata valmiina ja äitiyslomallahan ei muuta olekaan kuin aikaa leipoa ja askarrella rusetteja. Myös sukulaiseni olivat saaneet tästä osansa, pitihän Koison saada uniikki kastemekko ja äitini voileipäkakkubravuurit. 
Mummi siis otti kutimet kouraan ja äiti suunnitteli omia uniikkeja leipomuksiaan. Anoppi ompeli pöytäliinoihin tyllejä ja minä.. No minä järkeilin että leipomiset voi aloittaa aikaisintaan edellisenä päivänä. Eiväthän ne säily. Ja kyllä vuorokaudessa ehtii tehdä muutaman juustokakun, pari kreikkalaista lammaspiirakkaa, täytekakun, bebeleivoksia joissa lukee Koiso ja tietenkin kookospalloja, turkkilaisia lihapullia ja gluteenittomat setit vielä lisäksi. 
Aloitimme Bebe-leivoksista. Vaati noin 100 bebeä jotta sai parikymmentä onnistunutta. Ensimmäiset neljäkymmentä vettyivät ja epämuodostuivat. Toiset 40 jotenkin hävitti kuorrutteensa kakkosjääkapissa joka oli yön aikana käsittämättömästi sammunut. Loput sentään onnistuivat, ehkä siksi ettemme enää edes yrittäneet saada niistä bebejä. Kookosleivokset marsipaanilla ajoi saman asian. Kiitos anopin. Itsellä meni hermo jo ensimmäisen vaaleanpunaisen möntin kanssa.
Juustokakkujen kanssa oli pakko luovuttaa, vaateostokset oli jätetty viimetippaan ja huutava vauva toisessa kädessä hyytelönä oli minun hermoni, ei limekuorrute. Onneksi kummitäti riensi apuun.
Juhlien vastaisena yönä kun klo 2 aikaan mieheni muovaili sokerimassasta munakoisoja, minä tein kakkuun mansikkamarmoria (sekä siivoilin lattialle pudonneita kanamunia) ja anoppi yritti pelastaa bebejä, lupasin että ensikerralla konditoria saa luvan olla yhtä maalaisromanttisen idyllinen. 
Klo 13 pappi soitti ovikelloa. Minä olin puolialasti, anoppi ompeli koison rusettipantaa sekä alttariliinaa, mies sovitteli kärttyisenä päälleen mielestään räikeää pöytäliinoihin sopivaa uutta kauluspaitaa ja appiukko otti vieraita vastaan; esitti hienosti että kaikki on valmista. 
Paria tuntia aikaisemmin päätetty nimi rustattiin papereihin ja vihdoin tilaisuus saatiin alkamaan. Astuessani vasta leikatulle sateen kastelemalle nurmikolle tajusin, miksi piikkikorot eivät sovi omenapuiden alle.
Suurin osa papin puheesta meni ohi, kun kaikki keskittyminen meni pystyssä pysymiseen korkojen upotessa märkään maahan. Onneksi pappi ei puhunut vettenpäällä kävelemisen ihmeestä. Olisin voinut laukoa jotain typerää. Mielessä kävi myös että miksi ihmeessä en laittanut uusiin mokkakenkiini edes suojausta. Nimen sentään kuulin. En ollut kaikessa tohinassa enää varma siitäkään mikä tuli annettua. 
Kaikenkaikkiaan juhlat menivät siis oikein hyvin! Kanoja en saanut, eipä valkoisia olisi myytykään (vihdissä olisi ollut ruskeita 15e kpl mutta kesäkanat kuulemma on  paha ilmiö) mutta onneksi Iimu-koiramme käyskenteli ympäriinsä kuin iso musta maatiaistipu joten se sai luvan riittää.
Juhlat ovat ihania mutta pienellä älykkäällä organisoinnilla olisi voinut selvitä paljon helpommalla. Esimerkiksi nurmikolle olisi pitänyt valaa neliön kokoinen asfaltti.
Loppu hyvin, kaikki hyvin

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.