Perhe-elämä
20.9.2017

Miten luoda unohtumattomia lapsuusmuistoja?

Miten luoda unohtumattomia lapsuusmuistoja?

Tiedättehän, minun arkeni on lasteni lapsuus. Onko mitään pysäyttävämpää ajatusta kuin tuo? Onko mitään, mikä luo enemmän paineita? Miten luon heille niitä ihania lapsuusmuistoja, joita he sitten muistelevat itse aikuisena äitiä ikävöiden?

Olen ottanut selkeän reseptin käyttöön

tavallinen ja arkipäiväinen asia + ripaus yllätyksellisyyttä + vanhempien huomiota

ja toivonut parasta.

Tuloksena

on talossa raikunut nauru, kun taaperoni on juossut koiran lailla ja noutanut minulle heittämääni palloa yhä uudestaan ja uudestaan.. Olemme mönkineet pöydän alle ja piirrelleet papereille eri väreillä sekä rutiineihin kuuluneen iltasuihkun olen muuttanut kylpyhetkeksi keittiön tiskialtaassa.

Tai niinkuin tänään minun piti lähteä viemään täytettyjä lomakkeita ja muita paperihommia kaupungintalolle. Sen sijaan, että olisin jättänyt molemmat räkäiset lapset isälle tai sitonut tervehtyneen taaperon autoistuimeen, me kävelimmekin käsi kädessä bussipysäkille. Nousimme keltaiseen bussiin ja istuimme nahkaisille tuoleille vierekkäin. Tuijoteltiin ikkunasta ulos ja juteltiin.

Kykenin tarjoamaan lapselleni jakamattoman huomioni, enhän joutunut itse keskittymään liikenteeseen. Nauraa kikatin riemuissani, kun lapseni alkoi väännellä hullunkurisia ilmeitä takanamme istuvalle koululaiselle, joka irvisteli taaperolleni takaisin.

Kaupungintalolla laskin lapseni leikkiaitaukseen kasaamaan palikkatorneja ja hihittelemään omalle peilikuvalleen siksi aikaa, kun minä hoidin aikuisten paperiasiat tiskillä.

Palkkioksi (äidin) mainiosta käytöksestä menimme keskuspuistoon taivastelemaan vehreää nurmea niin, että tyttö sai päättää menosuunnan. Mikä oli selkeä – maailmansotien muistomerkillä oli kivat valkoiset rappuset, joita kivuta ylös ja alas.

Sekä puistoon vievät rappuset. Niitäkin kivuttiin ylös ja alas yhä uudestaan ja uudestaan. Koska äiti seurasi vierestä ja kannusti, homma oli vielä normaaliakin mielekkäämpää!

Yritän myös sisäistää sen ajatuksen siitä, että lapseni käsitys ajasta eroaa omastani. Tämän tajusin siitä, kun muistelin omia lapsuusajan päiviäni – miten jokainen päivä oli niin TÄYNNÄ tunteja. Yksi kokonainen tuntikin saattoi tuntua pitkältä, vaikka ei edes ollut tylsää. Jotenkin aikuisena se käsitys ajasta on muuttunut, nyt tunti ei tunnu riittävän mihinkään. Muistutin tästä itseäni kävellessämme takaisin bussipysäkille. Emmehän olleet olleet reissussa minun mielestäni pitkään. Olimme ajaneet keskustaan, käyneet kaupungintalolla ja viihtyneet hetken puistossa. Aikaa oli kulunut ehkä tunti, jos sitäkään.

Mutta se tunti merkitsi lapselleni varmasti enemmän kuin mitä minulle. Hän prosessoi maailmaa niin eri tavalla, ottaa kaiken sisäänsä, tutkii, ihastelee ja harjoittelee. Jo tunnin reissun aikana on pieni mieli nähnyt ja kokenut paljon. Yhdessä turvallisesti äidin kanssa.

Kaksikerroksisen bussin kaartaessa pysäkille hihkuin riemusta! Muut päästivät minut ja harteillani keikkuvan taaperon ensimmäisenä bussiin, ja ehdimmekin nopeasti sille koko bussin parhaalle paikalle. Etupenkeille ylimmässä kerroksessa. Siellä nakersimme syödä riisikakkuja ja ihastelimme maisemia KORKEALTA.

Kotona taapero juoksi kiireesti isän luokse ja suu kävi niin nopeasti ja lujaa, isälle oli kerrottava kaikki heti! Kaikki mitä nähtiin, niinkuin se rotta, joka kurkisti puiston puskasta, ja ne rappuset! Tai kun äiti kantoi minua hartioillaan ja olin niin pitkä!

Tai niin äiti kuvitteli, että taapero selitti isälleen. Tämä kaksikielinen natiainen ymmärtää kumpaakin kotiympäristönsä kieltä, mutta sanoo itse vain yksittäisiä sanoja kummastakin kielestä.

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia

 

 

Avainsanat

Kommentit

Niin aivan totta. Se pitäisi aikuisena muistaa että ”sinun rasittava arkesi on sinun lapsesi lapsuus”- tämä teksti pysäytti minut jo ennen lapsen syntymää. Pitäisi muistaa nauttia arjesta taaperon kanssa ja niin mekin tehdään aina jotain hassua yhdessä.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.