Perhe-elämä
16.8.2017

Miksi koen huonommuutta äitiydessäni?

Miksi koen huonommuutta äitiydessäni?

miksi sinä koet niin pohjatonta huonommuutta äitiydestäsi? Sitähän se äitipuolikirjoituskin huusi.

Luin kirjoitukseni uudestaan ja huomasin saman, mitä blogin lukija ja ylläolevan kysymyksen kysynyt tessa. Ensimmäisenä tein pienen listan ajatusvirralla vastauksena siihen, miksi koen huonommuutta äitiydestäni:

1. En ikinä ehdi tehdä tarpeeksi
2. En ikinä ole tarpeeksi läsnä
3. En vietä tarpeeksi aikaa jokaisen lapseni kanssa.
4. Koen katkeruutta yhden vammasta.
5. Tunnen olevani rajoitettu vanhemmuudessa yhdelle, koska olen vain äitipuoli.
6. Pelkään tekeväni virheitä kuopuksen kanssa.
7. En koe pystyväni huomioimaan lapsiani tasapuolisesti.

En osaa sanoa, miksi ja mistä tämä huonommuuden tunne taas kumpuaa. Löysin vanhoista postauksistani kuitenkin jotain, mikä kolahti. Aivan kuin olisin sen nyt kirjoittanut.

Minä olen ollut hyvin kireä viime aikoina. Olen ollut väsynyt, ja silti yrittänyt tehdä kaikkea. Olen ollut kärttyisä, koska kotini on mielestäni ollut siivottomassa kunnossa – siivoan raivolla, pyyhin pintoja, tiskaan, pyykkään, murisen.

Bloggaajan tukijoukot postauksesta

Olen väsynyt. Olen niiin väsynyt, että on päiviä, jolloin haluan olla lasteni kanssa vain kotona ja kuluttaa porukalla sohvan pintaa koomaatoosaa tuijottamalla. Olen niin väsynyt, että huvipuistossa pelkään purskahtavani itkuun, enkä edes tiedä miksi. Olen niin väsynyt, että ystävän kysyessä kuulumisia minun pitää etsiä vastausta Danilta, koska minä en tiedä. En tiedä omia kuulumisiani, miten outoa se on? Olen niin väsynyt, että en muista, mitä tein eilen, ellen vilkaise kalenteria tai bujoa. Tai tätä blogia.

Toisesta vanhasta postauksesta löytyi myös aivan tämänhetkistä tilannetta kuvaava kirjoituspätkä:

Päätän joka aamu, että tästä päivästä tulee hyvä päivä. Kikattelen kilpoja lapsieni kanssa ja järjestämme kivaa tekemistä. Mutta jos suunnitelmia ei ole.. Mielialan pitäminen pirteänä on hankalaa.

Kunhan vielä vähän aikaa jaksan – postauksesta 

Minulla on tarkka mielikuva siitä, minkälainen äiti haluan olla. Haluan olla läsnä lapsilleni, haluan olla se äiti, joka leikkii lastensa kanssa. Haluan olla se äiti, joka asettaa tarkat ja turvallisuutta luovat rajat. Haluan olla se äiti, jonka lapset nukahtavat tyytyväisinä sänkyihinsä touhukkaan päivän jälkeen.

Kai minusta tuntuu, että en ole kuvailemani äiti.

Aiemmin uskoin, että kodin sotkuisuus on osoitus vain tehdyistä muistoista ja siitä, että perheen lapset ovat tärkeämpiä kuin pölyjen pyyhkiminen pinnoilta. Mutta minä en osaa rauhoittua tuohon. Sotku stressaa minua. Syytän siitä oman perfektionismini lisäksi paikallista sossua ja sitä, miten he käyttäytyivät meitä kohtaan Annan juuri synnyttyä. Tästä olen postannut mm. täällä, mistä lainaus:

Näinä kertoina he ovat muun muassa kyseenalaistaneet sen, miksi tiskipöydällämme on pesemättömiä tiskejä, pyykkikori täynnä ja lattialla leluja. Mikä on jättänyt minuun ahdistuksen jokaisesta pienemmästäkin sotkusta: jokaisen kerran, kun Anna on nukahtanut, minulla on ollut suuret paineet nousta siivoamaan.

Avoin tilitys kuulumisistani

Se sama ahdistus on vieläkin päällä, vaikka sosiaaliviranomaiset eivät meitä kohtaan enää noin käyttäydykään. En osaa rentoutua, ennenkuin keittiö kiiltää, olohuoneen lattia on siisti ja pyykit on pesty. Mikä tapahtuu… Ei koskaan? Ellei vanhempani ole käymässä.

Elsa halusi pidellä minua kädestä meidän huvipuistopäivänä <3.

Minun pitäisikin osata armahtaa itseni, niinkuin te ihanat myös minua muistutatte. Että minä olen ihan hyvä tällaisena kuin olen, että minä riitän, että elämä ei ole täydellistä. Ei minunkaan tarvitse olla.

Blogin lukijan Vilman toiveiden mukaisesti huomisen postauksen otsikko on ”10 syytä, miksi olen hyvä äiti”. Stay tuned….

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia

Avainsanat

Kommentit

Itse olen samanlainen ja kaiken päälle suurperheen äiti eli aivan mahdotonta olla jokaisella lapselle se täydellinen äiti ja vielä miehelle supervaimo!Itseäni on helpottanut se että olen asettanut itselleni tavoitteeksi että joka päivä hoidan jonkun kotityön.Esim.Aamusta aloitan pyykkäämisen ja iltaan mennessä korit tyhjät ja osa jotka menny kuivurin kautta jo kaapeissa.Sama lasten suhteen,jokaisella lapsella on oikeus siihen että äiti kuuntelee heitä rauhassa.Yhteisenä juttuja lapset saavat valita jonkun pelin mitä pelaamme yhdessä ja iltasatu noille pienimmille on tärkeä.On päiviä jun mennään kaikki itkien nukkumaan ja olo on hirveä kun tapellaan tai pakka leviää käsiin,mutta onneksi tulee aina uusi päivä.Minä haluaisin kuulla Danin näkökulmaa tähän..millainen äiti olet Danin mielestä?En yhtään usko että huono😊

Näin ulkopuolisena ei-äitinä tuntuu että kohdat 2, 3 ja 7 käsittelevät aikalailla samaa asiaa? Se on jännä, mutta kunpa voisit joskus päästä tuosta tunteesta… Onko se niin, että kun olet/keskityt Elsan kanssa olemiseen, niin koet riittämättömyyttä jos Anna hakee silloin huomiotasi? Ja toisinpäin, ja Ruby vielä siihen päälle? Jotenkin en usko, että lapsesi kokevat asiaa ollenkaan miten itse koet, että äidiltä/Madgelta ei saisi tarpeeksi huomiota… Itse nelilapsisen perheen kuopuksena (sekä nyt sisarusteni äitiyttä ja isyyttä läheltä seuranneena) sanoisin, että sehän on vaan tavallista elämää ja hyvä oppia, ettei aina saa vanhemman huomiota sillä sekunnilla ja joutuu odottamaan vuoroaan, sillä niinhän se elämässä myöhemminkin menee muiden ihmisten kansaa. KUKAAN ei voi olla ”100% läsnä” kaikille lapsilleen koko ajan ja siinä ei ole mitään riittämätöntä tai pahaa tai epätavallista. Minun ajatuksiani vain 🙂

Jäin kiinni tuohon ajatuksesi katkeruudesta. Oletko ajatellut, kuinka kauan aiot olla katkera tyttäresi vammaisuudesta? Vuoden vielä? Viisi? Kymmenen?
Vai ajattelitko viimeiseen hengenvetoosi asti käyttää energiasi tunteeseen, joka ei lopulta oikeasti johda mihinkään?

Ehkä sano, että tunne olisi väärä tai kielletty. Se on varmasti ihan yleinen ja normaali. Mutta joskus on hyvä pysähtyä ihan aktiivisestikin miettimään, olisiko jo aika päästää moisesta energiasyöpöstä irti. Jos ei tänään vielä, niin ehkä ensi vuonna?

Todellakin, armahda itseäsi, mutta myös sen suhteen, että saat tuntea juuri mitä tunnet. Sinulla ei ole mitään SYYTÄ huonommuuden tunteeseen äitinä, päinvastoin, vaikutat olevan poikkeuksellisen lämmin ja rakastava äiti, mutta nuo tunteet ovat normaaleja eikä sinun tarvitse yrittää kieltää niitä sen takia, että joku netissä niitä ihmettelee! <3

Sitä on niin paljon helpompi olla armollinen muita kuin itseään kohtaan. En minäkään IKINÄ arvostelisi muita äitejä sellaisista asioista, joista kuitenkin soimaan itseäni jatkuvasti. Miksi ihmeessä?! Allekirjoitan niin monta kohtaa tekstistäsi! Meillä tosin huolet eivät liity kolmeen lapseen, vaan miehen syöpädiagnoosi ja rankat syöpähoidot ovat sekoittaneet arjen. Valtava väsymys ja siitä kumpuava riittämättömyyden tunne on todella piinaava. Ja todellakin tuntuu, etten ole kyennyt rentoutumaan kunnolla vuosiin, kun sotku stressaa enkä ikinä saa kotihommia sille tasolle, että olisin itse oikeasti tyytyväinen. Miksi kaaosta ei siltikään opi sietämään, vaikka sitä on kohta kymmenen vuotta tullut harjoiteltua ja viimeistään näiden terveyshuolien luulisi laittavan asiat oikeisiin mittasuhteisiin… Mutta toisaalta, minkäs sitä ihminen itselleen mahtaa, omat luonteenpiirteet puskee pinnalle väkisinkin. 😉

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.