Perhe-elämä
6.8.2017

”Ei enää uusperhettä, kiitos!”

”Ei enää uusperhettä, kiitos!”

Jo kuukausia sitten Laura Honkasalon vanha kolumni tupsahti nenäni eteen. ”Ei enää ikinä uusperhettä, kiitos!” se julisti. Äitipuoli minussa säikähti. Kenen näkökulmasta tämä on kirjoitettu?

Varovasti tavailin kirjailijan naputtelemaa tekstiä. Tunteet mylläsivät. Kyynel vierähti poskelle. Kirjoitin otsikon itselleni ylös, jos jossain vaiheessa pystyisin käsittelemään kaikkia kolumnin riepottelemia tunteitani.

Minä tutustuin Rubyyn jo heti suhteen alkuaikoina, mutta olin aluksi vain ”isän kaveri”. Annoin Danille luvan esitellä minut tyttöystävänä vasta sitten, kun olin ihan varma. Koska aikuinen osaisi käsitellä eron paremmin kuin lapsi, jos sellaista tapahtuisi. 

Päättelin, että puolisonsa he olivat itse valinneet, mutta minä olin vain tupsahtanut heidän elämäänsä, eikä minusta päässyt eroonkaan. Ja jos rakkaus puolisoa kohtaan saattoi lopahtaa noin vain, kai rakkaus omaan lapseenkin voisi loppua? Ainakin jos lapsi olisi hankala.

Minä olen aina huolehtinut, että Rubylla on oma paikkansa meillä. Että hän ymmärtäisi, ettei hän meille tule ”yökylään”, vaan että tämä on hänen toinen kotinsa. On hänen äitinsä koti, ja meidän koti. Eritoten alkuaikoina pidin silmällä mahdollista mustasukkaisuutta isästä, mitä ei koskaan kyllä tullut. Kerron hänelle rakastavani, kerron ja kuuntelen kuulumisia. Yhdessä mietimme niin isälle syntymäpäivälahjaa kuin äidillekin, yhdessä käymme ostamassa joululahjoja niin äidille kuin isälle.

 En vain halua omille lapsilleni uusperhettä. Pienenä yksi hartaimpia toiveitani oli, että olisin saanut elää kolmistaan äidin ja pikkuveljen kanssa.

Vaikka etenimme suhteessamme loppupeleissä nopeasti, en tehnyt päätöksiä kepeästi. Koska minulla ei ollut omakohtaista kokemusta uusperheestä, olenhan itse ydinperheen kasvatti jonka vanhemmat ovat vieläkin yhdessä, otin tämän tyttölapsen tarpeet erityisen tarkasti huomioon. Puhuimme tulevasta pikkusiskosta kasvatellessani raskausmahaa, ja yhdessä opettelimme vauvan hoitoa Elsan synnyttyä. Olen opetellut äitiyttä jo Rubyn kanssa, niitä rajojen asettamista ja sääntöjen sopimisesta. Olemme keskustelleet siitä, kuinka onnekas Ruby on, kun hänellä on kaksi kotia ja rakastavat vanhemmat sekä häntä rakastava äitipuoli.

Yksi parhaita puolia elämässämme on se, että koska perheessä ei ole toista aikuista, lasten kaverit voivat tulla meille koska vain.

Jos Ruby ikinä haluaisi, hän saisi minun puolestani muuttaa meille. Ymmärrän toki, miksi hänen äitinsä saattaisi olla ideaa vastaan kuin myös miksi Ruby ei välttämättä edes haluaisi muuttaa meille. Nythän hän viettää meillä 2-4 yötä viikossa, toisin sanoen suurimman osan kuukaudesta hän on äidillään. Hän on äitinsä ainut lapsi, mikä tarkoittaa yhden aikuisen jakamatonta huomiota aina kotona ollessaan. Ei ole sisaruksia, jotka vievät aikuisten huomiota muualle tai joiden sairastelun takia joku retki tai tekeminen pitää perua.

Laura Honkasalon kirjoitus oli hyvä, kirpaiseva ja herättelevä. En ollut hänen kanssaan eri mieltä mistään, sillä nämä ovat vaikeita ja monitahoisia asioita. Se, mikä toimii toisessa perheessä, ei välttämättä niin tee toisessa.

Mitä jäin Honkasalon kirjoituksesta pohtimaan:

Eihän Laura Honkasalo anna lapsilleen sitä, mitä olisi vain itse halunnut lapsena? Entä, jos hänen lapsensa haluaisivatkin nähdä oman äidin rakastuneena ja onnellisena, eivätkä pahastuisi vaan ilahtuisivat isäpuolesta?

Että he haluaisivat, ettei äiti elä ”Sitku lapset ovat isoja” – elämää?

Kyllä, minulla meni tunteisiin juuri lainatut kohdat Honkasalon tekstistä, sillä niistä huokui läpi se hämmentynyt ja pelokas tyttö, jonka olen pelännyt Rubyn olevan.

Mutta samalla allekirjoitan täysin Laura Honkasalon ajatuksen siitä, että

 Välillä tuntuu, että uusperheitä perustetaan hötäkällä jotta saataisiin näyttää muulle maailmalle, että tämä on tosirakkautta.

Tehkää niinkuin minä sanon, älkää niinkuin minä tein! Toisin sanoen, ottakaa rauhallisesti ja hitaasti, tunnustellen ja tutkien. Lapsiin ja puolisoon tutustuen, yhdessä arkisia ihania muistoja tehden. Ettette tee mitään hätiköityä, muuta lasten keskelle kotiin vain todetaksenne, ettei tästä mitään muuten tule.

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia

Postauksen kuvitus Pixabaysta.
Lainaukset Laura Honkasalon kolumnista ”Ei enää ikinä uusperhettä, kiitos!”, julkaistu 4.2.2016.

Avainsanat

Kommentit

Mielenkiintoinen kirjoitus. Olen itse eroperheen lapsi. Molemmat vanhempani löysivät nopeasti uuden kumppanin. Äidin uuden kumppanin muutettua meille, tuli elämään mukaan myös hänen kaksi lastaan. Uusperhe-elämä kesti 8 vuotta ja sen jälkeen suhde päättyi eroon, joka oli helpotus. 8 vuoteen mahtui perheväkivaltaa ja välinpitämättömyyttä yms. Tuota aikaa ei ole ikävä.

Nyt elän jälleen uusperheessä, tosin äitipuolena. Meidän perheeseen kuuluu miehen kolme alle kouluikäistä lasta ja toivon mukaan mahdollisimman pian myös ensimmäinen yhteinen lapsi. Kaikki on alusta asti sujunut hyvin ja lähitulevaisuudessa lapset mahdollisesti muuttavat pysyvästi meille, kunhan muutamia asioita saadaan selvitettyä. Hieman tavallisesta poikkeavan tilanteesta tekee se, että vanhin lapsista ei ole biologisesti miehen. Hän on vain ollut mukana lapsen elämässä alusta asti ja lapsi on kasvanut siihen, että hän on isä. Kaikki lapset ovat yhtä tärkeitä.

Ei kaikki toki ilman ongelmia suju, kun samaan aikaan käynnissä on vauvan yritys ja huoltajuuskiista. Itse olen ollut suhteen alusta asti mukana lähes kaikissa miehen ja lasten tapaamisissa. Tasan yksi tapaaminen on jäänyt välistä, kun olin sukulaisten luona useamman sadan kilometrin päässä. Kahden nuoremman kanssa meillä alkaa olla aika vahva side, mutta vanhimman sopeutuminen on ollut hankalampaa. Lapsi on hyvin arka ja hieman ikäistään kehityksessä jäljessä, joten sopeutuminen vain kestää pidempään. Lapset otetaan tietysti huomioon kaikessa koko ajan.

Päivääkään en vaihtaisi pois <3

Luulen että avainsana Lauran kolumnissa löytyy ihan alussa – hän on kokenut uusperhekuviot 70-luvulla. Melkein 50 vuotta sitten! Silloin avioerot eivät olleet niin yleisiä kuin nykyään, eivätkä siis uusperheetkään. Kuten lopussa Laura kirjoittaa tinnerin nuuhkimisesta, erolasten pelättiin päätyvän huonoon seuraan tai hylkiöiksi.

Toinen seikka mihin kiinnitin huomiota: Laura ei päässyt käsittelemään vanhempiensa eroa eikä uusia suhteita. Ero on aina iso juttu, olipa se sitten helppo, luonnollinen, erilleen kasvaminen, tai sitten riitaisa ja katkera. Lapsi ei itse välttämättä osaa tai uskalla puhua asioista, tai edes jäsennellä kunnolla ajatuksiaan. Jos ero on käsittelemättä ja sitten elämään tupsahtaa vielä yksi tai kaksi uutta aikuista ja mahdollisesti vielä liuta lapsiakin, voi tunteet alkaa patoutua. Laura kirjoitti hyvin – jos asiat olisi käsitelty silloin lapsena, olisi monelta murheelta säästytty aikuisiällä. Ehkä Laurakin olisi silloin avoimempi uusperheen mahdollisuudelle.

Toisaalta ymmärrän myös, miksei joku halua uusperhettä. Yhtäkkiä saman katon alla asuukin kaksi perheenpuolikasta, joilla molemmilla on omat menot, harrastukset, henkilökemiat ja ongelmat. Siihen sopeutuminen on vaikeaa, vaikka kyseessä olisi kuinka ihanat lapset ja uusi puoliso. Itse esimerkiksi olin lapsena herkkä ja arka, sellainen näkymätön Ninni, ja näin jälkeenpäin ajatellen oli ihan kiva ettei äitini mennyt uusiin naimisiin eron jälkeen. Isä sen sijaan alkoi seurustella jossain vaiheessa uudestaan, naisystävällä oli hänelläkin kaksi lasta niinkun isälläkin. Nyttemmin ovat jo eronneet, mutta minusta se oli aina tosi outoa että isän luona oli aina jotain porukkaa. Eivät olleet oikeaa perhettä minulle.

ihmisiä ja perheitä on erilaisia. Ei ole vain yhtä ainutta tapaa toimia.

Ja kolmas seikka on, että 70-luvun lapsena Laura on itsekin jo lähes viisikymppinen. Uusperhe tuossa iässä tarkoittaa automaattisesti sitä, että perheessä on aina vain sinun ja minun lapset – jos molemmilla lapsia jo on. Sitä meidän lasta ei tule. Lapseton nuori aikuinen ja isojen lasten (Lauran lapset ovat yli kymmenvuotiaita jo) keski-ikäinen vanhempi perustaa uusperhettä hyvin erilaisista lähtökohdista ja erilaisin odotuksin. Kumppanilla on parasta olla samankaltaiset odotukset esim. lapsiluvusta.

Kukaan lapsi ei kuitenkaan ole vastuussa vanhempiensa onnellisuudesta eikä lasten tarvitse ”haluta nähdä oma äitinsä rakastuneena ja onnellisena”. Ihan yhtä lailla heillä on oikeus haluta äitinsä elävän vain heidän kanssaan, etenkin jos äiti ei ole tilanteesta millään lailla onneton! Lapset eivät tietenkään saa päättää parisuhdeasiaa vanhempiensa puolesta, mutta oikeus mielipiteeseen heillä on. Teinien vanhempi jaksaa odottaakin onnellisena ja rakastuneena sen pari vuotta, että teinit muuttavat pois kotoa. Sen jälkeen on koko loppuelämä aikaa uudelle puolisolle. Leikki-ikäisten vanhemmilla tilanne on toki aivan eri.

Minullakin on kokemusta tuosta, että vanhemman luona on ”jotain porukkaa”. Pidän heihin samanlaisen kohteliaan tervehdysvälin kuin naapureihinkin. Ei minulla ole heidän – tai naapureiden – kanssa mitään yhteistä, sattuma vain on meidät heittänyt rinnakkain. Ei se tarkoita sitä, että meidän pitäisi ryhtyä kavereiksi keskenämme. Lapsillani on mutkattomampi suhtautuminen asiaan, mutta heillä nämä ihmiset ovatkin aina olleet ympärillään. Minulla ei.

Mielenkiintoinen aihe, ja hyvät kirjoitukset sekä sinulla ett Honkasalolla aiheesta! Eihän näihin ole yksiselitteisiä vastauksia, että mikä on oikein tai väärin. Uskon, että jotkut uusperheet toimivat ja kaikilla lapsilla näissä perheissä on paikkansa. Toisissa tapauksissa voi olla, että juurikin kiirehditään ja luotetaan tosiaan siihen lasten sopeutumiskykyyn näkemättä lapsen tarvetta vähän hitaammalle etenemiselle.
Itse olen eronnut ja lapseni ovat pieniä. Otin heti alusta samankaltaisen suhtautumisen Kuin Honkasalo: minä ja lapset olemme perhe eikä tähän nyt toistaiseksi tarvita ketään uutta kumppania minulle. En ole määritellyt, miten pitkään näin on. Lapset ja elämä sen näyttävät. Koen kuitenkin, etten halua esitellä uutta miestä lapsille ennen kuin itse hänet tunnen ja suhde on vakaalla pohjalla. Elämäntilanteeni on nyt sellainen, että minun energiani menee lapsiini ja ihan omaan elämään. Ei tähän nyt vaan mahdu muuta. Toki toivoisin, että jossain kohtaa voisin vielä uudelleen rakastua ja näyttää lapsillekin millainen on hyvä parisuhde. Mutta yhteenmuuttaminen ei uuteen parisuhteeseenkaan välttämättä minusta tarvitse kuulua. Aika ja elämä näyttää, mutta ehdottomasti lasten ehdoilla etenen kun sen aika joskus on. Eikä se minun mielestä ole mitään sitku-elämää. Itse olen lapseni tehnyt. Silloin kun lapsia tehdään, niin mielestäni siihen sitoudutaan että lapset on ykkösiä. Enkä nyt tarkoita, että kun lapsia syntyy perheeseen niin sitten lapset saavat päättää kaikesta. Mutta että lasta pitää kuunnella ja tehdä sellaisia valintoja, jotka tukevat lapsen kasvua ja kehitystä. Niin että lapsuus on turvallinen. Ja jokainen lapsi ja vanhempi on erilainen, se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan. Herkkyyttä vaaditaan ja jäitä sinne hattuun.
Vaikutatte kyllä toimivalta uusperheeltä ja sinä ihanalta äitipuolelta Rubylle! Kyllä uusperhe voi olla rikkaus. Ihminen on erehtyväinen ja vaikka sitä on joskus valinnut väärän ihmisen, niin eihän se tarkoita sitä etteikö seuraavalla kerralla voisi korjata virheensä.

Nojoo mutta tsemppiä teille uusperhe-arkeen, ihana oli kuulla että saatte apua Elsan kanssa! <3

Mielestäni tämän nykyisen ”erokulttuurin” keskellä pitäisi todellakin herätä ajattelemaan lapsilähtöisemmin ja laittaa ne aikuisen mielihyvät ja tarpeet toiselle sijalle. Lopettaa jankkuttaminen ”kyllä lapset niin hirveeeeeen hyvin sopeutuu” Not! Se on järkyttävä kriisi lapselle.

Kuulostat ihanalta äitipuolelta, ja on olemassa paljon onnistuneita uusperheitä, kuten teidän varmasti on. Mutta olen myöskin Honkasalon kanssa samaa mieltä. Tilastollisesti uusperhe on lapsille riski, ja todella monilla ihmisillä on vaikeuksia kiintyä toisen lapsiin, tai edes hyväksyä heitä. Ja lapsille vieras aikuinen taloudessa voi olla tosi vaikea asia. Mielestäni uusperhettä harkitsevien olisi syytä miettiä myös vaihtoehtoa, jossa ei muuteta yhteen, etenkin jos lapset ovat teini-iän kynnyksellä.

Kiitos vinkistäsi, Laura Honkasalon kolumni oli mahtava!
Koska aiha tosiaankin on monisyinen (ja erokuvioiden syyllistämät ihmiset tuppaavat aina selittämään asiat itselleen parhain päin), saattoi kirjoituksenkin lukea niin monin silmin.

Katson työni puolesta sivusta näitä lapsia, joiden kodit syystä tai toisesta hajoavat. Omaan silmään lapsen vinkkelista kaikkein karuinta katsottavaa on ne eron pyörteissä umpirakastuneet vanhemmat, joilla on kova kiire (ja kaikki asiat vielä ihan kesken itsensä kanssa).

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.