Perhe-elämä
5.5.2017

Tuleeko meille vielä lisää lapsia?

Tuleeko meille vielä lisää lapsia?

Milloin tietää, että lapsiluku on täynnä?

Tuleeko siitä joku tyytyväinen lämmin tunne sisälle, kun katselee katrastaan? Ettei enää haikaile kasvavaa taikamahaa ja niitä vauvan ensimmäisiä hymyjä? Että on tyytyväinen muidenkin vauvoja ihastellessaan, että onpa söpö, mutta ei meille enää? Onko se joku ”juuri näin on hyvä” – fiilis?

Vai onko se vain taloudellinen päätös, järjellä muodostettu raudanluja sopimus?

”Tuleekos teille vielä lisää pieniä?”

Näihin uteluihin olen aina vastannut, että kyllä, jossain vaiheessa. Vielä yksi, sitten olisi meillä katrasta jo neljän verran. Kiva tasamäärä, olisi Annalla leikkitoveria ja vertaistukea toisesta kaksikielisestä, ja Elsallakin tietysti enemmän leikittäjiä.

”Milloin” kysymykseen olen nauranut aina, että no ei ainakaan vielä! Mutta aika juoksee. Ei siihen mene kauaakaan, kun Anna täyttää jo kaksi vuotta. Enkös minä halunnut lapset pienehköllä ikäerolla, että saisivat sitten kasvaa yhdessä? Ihan niin kuin minä ja pikkusiskoni, kun oli aina toisesta leikkikaveri?

Kun Anna on nukkunut levottomasti ja Elsakin pitänyt meitä aikuisia valveilla, olen vain huokaillut että onneksi ei tässä sopassa enää kolmatta pientä lasta ole.

Milloin tietää, että olisi seuraavalle vauvalle valmis?

Enhän minä Annallekaan ollut valmis, hän vain päätti tulla. Olinkin silloin tyytyväinen, että ”kohtalo” päätti puolesta, ettei minun tarvinnut. Koska ei sellaista sopivaa aikaa ehkä ikinä tulisi. En minä ennen Annaakaan osannut kuvitella vauvan hoitamista siihen Elsan hoitamisen rinnalle, pelkäsin tulevaa työmäärää ja jaksamistani. Mutta elämä vei eteenpäin, ja hyvä tuli. Todella hyvä.

Jos Danilta kysyttäisiin, hän olisi valmis katselemaan minun kasvavaa raskausmasuani jo vaikka heti uudestaan. Minä olen taas se empivä osapuoli, se, joka miettii liikaa.

Tiedostan kuitenkin, että kyllä minä vielä yhden lapsen haluan. Heti, jos alan kirjoittaakaan lausetta ”meidän lapsiluku on nyt täynnä”, sisälläni kuohahtaa suuri pettymyksen aalto. Että tässäkö tämä nyt sitten oli?

Miten te olette päättäneet, milloin on seuraavan lapsen lupa tulla?

Millaisessa elämäntilanteessa olitte, ja oliko se järkeilyyn perustuva päätös vai pelkästään tunnekysymys?


When do you know you are done having babies?

Will you have like a warm contented feeling inside when watching your offspring play together, knowing happily there won’t be any more additions to the flock? Will you be able to cuddle someone’s else baby and adore the cuteness without yarning for one more of your own?

Or is it a rational decision based on financial situation and other life’s realities?

When I’ve been asked if we will be having another one,

I’ve always answered with a yes, but with a quick addition of a ”not yet”. But then, time is flying. Not long and our toddler Anna will turn 2 years old. Didn’t I want to have the children with a small age gap like me and my sister did?

It would seem we are a bit crazy. We already have three children, two of mine and Dan’s firstborn. That’s a handful and a half, when taken into account that Elsa, our 4-year-old, is disabled. That should be more than enough to look after, but no. My heart says yes for one more. Even the thought of this being it, no more children, fills me with disappointment. I’m definitely not ready yet. I want one more. Financially again it might not be the most sensitive choice, but who can argue with the heart?

I want one more, so Anna will have a sibling who is bilingual too and around the same age than herself. I want one more, so there will be more little people interacting with Elsa.

But when?

If Dan was asked, he would be ready to see my belly grow to a size of an exercise ball again immediately. I’m the one who’s hesitant, overthinking, worrying.

Last time I wasn’t ready for the next child when I realised I was expecting. Then I was glad it happened, that the decision of ”when” was taken out of my hands. Even then I couldn’t imagine looking after another human being alongside Elsa, with all of her additional needs. But everything turned out fine, more than fine.

How do you decide the when you are ready for another baby?

 

Avainsanat

Kommentit

Itsellä lapsi luku on 2. Toinen raskaus oli vaikea ja koen, etten halua enää kokea vastaavaa. Myös ikä alkaa tulla toki vastaan, sillä en halua ottaa tietoisesti ikäni puolestakaan riskejä.

En myöskään ylenpalttisesti nauti vauva-ajasta vaan enemmän odotan jo lapsen kasvun ja kehityksen seuraamista. Jos koemme, että taloomme ja perheeseemme vielä mahtuisi lapsia, on sijoituslapset enemmän kuin tervetulleita.

Myös ei-biologisten lasten hoivaaminen voi olla yhtä, ellei enemmän tyydyttävää, kuin biologisten. Itse olen saanut rakkaita kokemuksia sijaislapsena ja kovin mielellään antaisin tätä samaa eteenpäin ja tiedän että tarvitsijoita on

Meriannen

Äärimmäisen hyvä ja tärkeä pointti <3 Ei aina tarvitse olla lasten biologisesti "omia", kyllä heistä tulee aivan yhtä rakkaita kuin "omista". Kiitos Hidu ihanasta kommentistasi! <3

Pohdit, milloin tietää olevansa valmis seuraavaan _vauvaan_, ja että millaista olisi taas kasvattaa vauvamahaa. Ehkä sinun olisi hyvä pohtia, oletko valmis seuraavaan _lapseen_. Vauvat on toki ihania, mutta kasvavat aikanaan isoiksi. Miten elämäänne mahtuisi lapsi, joka tarvitsee kodista oman tilan, jota on kuljetettava kouluun ja harrastuksiin, ostettava polkupyörä ja tietokone. Jos vastaus on, että yhden lisälapsen vaikutus perheeseen on positiivinen, niin silloin lapsilukunne ei varmaan ole täynnä. Jos taas ajatus vauvasta on ihana, mutta isommasta lapsesta isompine tarpeineen vaikea, niin…

Meriannen

Ai, jäikö postauksesta tuollainen maku suuhun? Hitsit, mie yritin kyllä nimenomaisesti kirjoittaa, että pohdin seuraavaa _lasta_, en _vauvaa_. Kommenttisi myötä pohdin hetken aikaa, että kumpaa vaihetta odottaisin enemmän, vielä yhtä vauvavuotta vai sitten sitä seuraavaa taapero- ja lapsiaikaa.. Ja kyllä se siitä tuli, mieluummin hyppäisin sen vauva-ajan ohi 😀 Mutta en kuitenkaan niin paljoa, että haluaisin adoptoida. Mutta siis. Pointtina se, että olen aina miettinyt nimenomaisesti lasten määrää, enkä sitä, että saisi vielä kerran imettää ja pidellä ihan pientä ihmisalkua 🙂

Pitää vielä sen verran kans lisätä, että minua emmityttää nimenomaan se vauva-aika, kun olisi sitten taas kaksi aivan aikuisesta riippuvaista.. Ah, näitä pohdintoja!

Kylla sille uudelle lapselle tilaa loytyy, koska taalla Briteissahan kunnan/kaupungin on annettava tarpeeksi suuri asunto tukien varassa elaville perheille! Ja viela jos uusi tulokas sattuisi olemaan poika niin viela isompi lottovoitto Meriannen perheelle, koska on myos saanto, etta eri sukupuolta olevien lasten ei tarvitse jakaa makuuhuonetta tiettyyn ikaan tullessaan.. Eli laskelmoimalla taalla porskuttaa tosi hyvin vaikka ei toita koskaan tekisikaan 🙂 Ei ihme, etta isi-Dan toivoo lisaa lapsia, on nakojaan hyvin iskostunut ”mun oikeudet”.

Meriannen

Tää on kyllä hyvä pointti! Tosin vaikka kunnan pitää antaa tarpeeksi iso asunto tukien varassa eläville, ei sekään ole aina itsestäänselvyys.. Nimerkillä kunnan asuntojonossa oltu jo yli vuoden, koska Elsan apuvälineiden kautta me olisimme oikeutettuja isompaan taloon. Ja Danhan on muuten ihan varma, että jos ja kun meille vielä yksi tulee, niin kyllä sieltä tulee vielä yksi tyttö XD

Edellisen kanssa olen eri kannalla. Meillä tilanne että isällä hyvä taloudellinen tilanne ja äidillä surkea. Äidin lapsihaaveeet kaatuu äidin omiin rahahuoliin vaikka isällä onkin varaa lapsiin. Minusta tämä ei ole oikein.

Mistä saat rahaa kun ei ole työtä. Kelasta. Mistäs muualta. Harmi kun ne rahat ei riitä kuin puolet kuusta.

Mies on elättänyt minua jo vuosia. Tosi jännää se. Tulee ihan kuningas ja köyhäläinen olo. Alentavaa. Yksi lapsi on.

Lapsi menee edelle.

Kun sais olla vaan äiti vaikka viidelle. Ostais ison kattilan ja tekis välillä pullaa. Ei välittäis rahasta. Ostais kun on rahaa.

Meillä on kaksi lasta. Ensimmäinen oli toivottu, ja toisen kohdalla tiesin että minua kaduttaisi mikäli emme kokeilisi haluaako kakkonen tulla. Toisen jälkeen vastaavaa oloa ei ole tullut, vaan minulla on varsin selvästi ”perheemme on nyt hyvä ja täysi” -olo. Biologisista syistä johtuen enempää lapsia (jotka päättäisivät ”itse” tulla) ei meille pääse syntymään.

Meriannen

Aivan ihana kuulla, että sulle tuli toi tyytyväinen olo! Ihanuutta 🙂

Lasten hankinnan pitäisi AINA olla järjellä muodostettu päätös. Teen töitä sosiaaliturvan varassa elävien kanssa ja sen takia näkemykseni tästä aiheesta on jyrkkä. Todella jyrkkä. Se, mitä näen työssäni suututtaa, vihastuttaa ja saa ihmettelemään, eivätkö ihmiset ajattele muuta kuin omaa napaansa.

Lastenhankinta on aina päätös. Vaikka se tapahtuisi vahingon kautta, on kyseessä ollut vanhempien päätös jättää ehkäisy käyttämättä tai päätös luottaa, ettei yksi unohtunut pilleri haittaa mitään. Lasten hankinta ei saisi olla tällainen päätös. Sen pitäisi olla päätös, jossa tulevan lapsen elämä ja kasvu on turvattu. Päätös, jossa on pohdittu, että lapselle voidaan tarjota kaikki ja enemmänkin. Että lähtökohdat ovat niin hyvät, että lapsi voi kasvaa keskittyen olemaan lapsi – vailla huolia tai huollettavia vanhempia.

Olen työssäni kohdannut vanhemman, joka ei osannut edes pukea lapsiaan oikein. Lapsi tuli Kuoman paksuissa kengissä äidin vanavedessä työpaikalleni +20 asteen lämpötilassa ja joi tämän jälkeen miltei litran mehua JANOONSA. Olen kohdannut isän, joka passitti lapsensa pois kotoa uuden naisen löydyttyä. Olen kohdannut useita perheitä, joissa lapsia ei ole ruokittu kunnolla viikonloppuna. Olen pitänyt sylissäni pientä poikaa, joka itki sitä, etteivät muut lapset leiki hänen kanssaan, kun hänen vaatteensa ovat huonot (ne haisivat lialle). Olen kohdannut perheen, jossa molemmilla vanhemmilla oli mielenterveysongelmia ja lapsia vain ”siunaantui” elämän iloksi, koska ”niin oli tarkoitus”.

Viimeisimmässä tapauksessa ymmärsin, että lapset varmasti olivat tuolle kouluttamattomalle pariskunnalle se ensimmäinen ilo, mutta olivatko nuo vanhemmat sitä, mitä lapsi olisi ansainnut? Lapsilla ei ollut puhtaita vaatteita, lapsille ei oltu koskaan luettu, kouluikäiset olivat jo törmänneet siihen, että ”kaikki muut saavat” – he eivät. Olen työssäni alkanut huomata, että haluaisin poistaa mahdollisuuden lasten kasvattamiseen sosiaalituilla. Olen väsynyt kuuntelemaan vanhempien puolustavan oikeuttaan lapsiin ja perheeseen. Minä haluan kysyä: Eikö lapsella ole oikeus parhaaseen mahdolliseen elämään?

Nyt en oikeastaan vastannut sinun tuntemuksiisi, vaan yleisesti siihen, millä perusteella lapsia pitäisi hankkia. Lapsia pitäisi saada / hankkia / panna alulle varmalla päätöksella, jonka tukena on vankka taloudellinen tilanne. Se on lapsen oikeus. Lapsen oikeus mahdollisimman hyvään elämään, jossa hän saa olla lapsi. Oikeus elämään, jossa hänellä on samat mahdollisuudet kuin muillakin. Aina ne lapset ensin, ei vanhemman tyhjä syli. Jälkimmäisellä päädytään usein minun työpaikalleni moniammatilliseen palaveriin. TEkisin mitä vain, että työstäni tulisi tarpeeton, ettei minua enää tarvittaisi.

En siis väitä, että teidän tilanne olisi läheskään sitä, mitä näen työssäni päivittäin. Mutta en enää koskaan halua nähdä alle 10 vuotiaan lapsen silmistä tyhjää katsetta, kun hän tietää, että vastuu on taas hänen tai ettei hän taaskaan saa sitä, mitä kaikki muut. Lapsen elämän ei pitäisi olla selviytymistaistelu. En myöskään tarkoita, että lapsen pitäisi saada kaikki mitä haluaa. Ei tietenkään, mutta lapsen kasvatus on kallista. Siksi lapsen hankinnan pitäisi olla myös taloudellinen päätös, johon lähdetään vain vakaalta pohjalta.

Milloin ikinä päädyttekään neljänteen lapseen, toivotan teille kaikkea hyvää 🙂

Voi luoja ootko tosissasi!??!!! Aikamoista yleistystä! Monetkaan ihmiset eivät elä sosiaalituilla/työttömyystuilla omasta halustaan. Elämäntilanne ja ennen kaikkea työtilanne voi muuttua hetkessä!!! Sekö tekee sitten sen että nämä vanhemmat ovat heti huonoja vanhempia??? On kuule paljon ns. hyvä tuloisia vanhempia jotka eivät voisi vähääkään välittää mitä lapsilla on päällä onko puhdasta vai likasta tai että niille on luettu kirjaa, nämä asiat eivät ole rahasta kiinni!! Edullisia ja puhtaita vaatteita saa kaupasta/kirpparilta ja pesemällä. Ja on paljon asioita joita lasten kanssa voi tehdä pienellä budjetilla, retkeily, metsässä samoilu, monet kotieläinpihat, pulkkailu.. ym yhdessä touhuilu on ihan ilmaista. Kaikki on omasta asenteesta, arvoista, valinnoista kiinni EI RAHASTA!!! Raha ei todellakaan takaa onnellista lapsuutta ja läsnä olevia ns.hyviä vanhempia. Mielenterveysongelmat ym.alko ongelmat ovat asia tietysti erikseen, mutta valitettavasti niihinkään sairastuminen ei katso ihmisen lompakon paksuutta. Ja tiedän että on paljon näitä teidän asiakkaita joilla raha menee esim. viinaan ennemmin kuin lapsiin tms..ja muitakin ongelmia.. Mutta pointti oli se että en usko että suurin osa pienituloisista/työttömyystuella elävistä on näitä joiden lapsien elämä on hirveää ja lapset ei ikinä saa mitään jne.. Noissa on kysymys enemmänkin alkoholi ym. päihdeongelmista, mielenterveysongelmista kuin ainoastaan siitä että perheen taloustilanne on tiukka.
Onpa valitettavaa että perheiden parissa ”ammattilaisina” työskentelee tuolla tavalla ihmisistä ajattelevia..

Heini hyvä, lukemalla tuon kommenttini uudestaan, ehkä huomaat, että tarkoitukseni ei todellakaan ollut yleistää. Ainoastaan puolustaa lapsen oikeutta hyvään elämään, jossa perustarpeet ja -tunteet täyttyvät.

En missään vaiheessa väittänyt, että raha tekee onnelliseksi. Mutta miksi hankkisit lapsia, jos rahat eivät lähtötilanteessa riitä edes äidille, isälle, pariskunnalle? Miksi lapsen pitäisi antaa tulla maailmaan, jossa taloudellinen ahdinko on päivittäistä tai viikoittaista? Jos nyt joku ajattelee, ettei lapsi ymmärrä. Kyllä ymmärtää. Lapsi vaistoaa vanhemman ahdingon liian helposti ja ottaa sen omakseen. Olen esimerkiksi jälleen työssäni jututtanut lukioikäistä, joka ei halunnut tanssia vanhojen päivänä isänsä kanssa – ja miksi? Koska hän häpesi tätä. Useiden keskustelujen kautta häpeä paikantui lapsuuteen ja siihen, että kun alakoulussa oli pitänyt piirtää vanhempien ammatista, oli hän piirtänyt isänsä sohvalle – ja alkanut silloin ymmärtää, ettei tilanne kotona olekaan ”normaali”. Toinen tilanne, jonka hän muisti oli se, että oli ylpeänä mennyt äidin tuomassa paidassa kouluun – vain saadakseen luokkakaverilta kommentin: ”Mun äiti möi ton mun VANHAN paidan kirpparilla, koska se oli niin HUONO”. Tämän jälkeisistä vuosista hän kuvaili useita tilanteita, joissa pitkäaikaisen perheen työttömyys oli näkynyt, esimerkiksi yläkoulun luokkaretkeä varten kotoa ei ollut saanut paria euroa kuussa – tyttö jätti lähtemättä. Kasvatti itselleen kuoren ja väitti luokkakavereilleen, että luokkaretket ovat hänestä noloja. Aikanaan osallistui onneksi vanhojen päivään – mutta itse koulussa tekemällään puvulla.

Minä puolustan lapsia – niitä jo työssäni kohtaamia, kuin niitä syntymättömiä. En puolusta yhdenkään naisen oikeutta äitiyteen, enkä miehen oikeutta isyyteen sellaisenaan – elämän pitää ensin olla kunnossa, jotta lapsen on hyvä tulla maailmaan. Jotta lapsi saa olla lapsi.

Toit esille, että monet aktiviteetit ovat ilmaisia, niin ovat. Mutta miten menet kotieläinpihalle, jos sinulla ei ole autoa ja asut alueella, jossa julkinen liikenne on 2 vuoroa per päivä? Miten viet lapsen samoilemaan metsään, jos ne ainoat kesäkengätkin ovat ne hikiset kuomat? Tai kuten toisella lapsella: serkun vanhat kaksi numeroa liian pienet kengät, joilla kävely selvästi sattui? Tai viime kesän kohtaaminen, jossa äiti oli ostanut lapselle H&M:ltä lasten mustat mokkatyyppiset korkokengät lapselle ainoiksi kesäkengiksi. Yhdessä touhuilu on toki ilmaista, mutta ne perusedellytykset ennen sitä eivät.

Ja ei, ei hyvin toimeentulevissa perheissäkään kaikki ole kunnossa, mutta valitettavasti sosiaalinen tausta periytyy nykyisin liian helposti. Kurjuus valitettavasti kasautuu: juuri taloudellisten ongelmien lisäksi syrjäytymistä, päihdeongelmia tai mielenterveysongelmia, kun äiti viimeisillä voimillaan ei jaksakaan kantaa taakkaa. Esimerkiksi siis. Viimeisenä esimerkkinä pari, jotka olivat kauan jo olleet asiakkaanani: ei töitä, ei koulutusta, rahat luukulta. Lapsi päätyi mutkien kautta tilanteeseen, jossa hänen piti olla poissa kotoa. Lapsi oli arka, pelkäsi mm. myös suihkua ja imuria. Kun vein tupakalta ja monelta muulta asialta haisevan alle kouluikäisen lapsen pesuun, oli hänellä likaisten vaatteiden alla äidin pikkuhousut kiedottuna alushousuiksi. Ja ne eivät muuten olleet puhtaat.

Näen työssäni ne pahimmat. Näen liian monta lasta, joiden elämän lähtöpiste on miltei katuojassa katastrofaalisuutensa takia. Siksi puolustan syntymättömien lasten oikeutta syntyä kotiin, jossa on taloudellisesti, henkisesti ja muutoinkin vakaa ympäristö. Jos mullistuksia tulee myöhemmin, on niistä selviämiseksi yleensä henkistä kanttia – ongelmista halutaan selvitä, palata takaisin entiseen. Eli en siis yleistä, en syyyllistä tuilla eläviä, vaan puolustan niitä lapsia.

Näissä tapauksissa on kyse ennen kaikkea henkisestä köyhyydestä. Taloudellinen köyhyys seuraa sitten siitä. Mutta ehkä tässä nyt ei haettu ihan tällaista järki vs. tunteet päätöstä. Ihan tosia nämä asiat ovat että kenelläkään lapsella ei pitäisi olla asiat jo lähtökohtaisesti noin huonosti. Toki näin. Mutta ei tässä varmaan sitä haettu että pakko saada lapsi tilanteessa kuin tilanteessa. Siksi oli ehkä hassu kirjoitus tähän. Luulen että ne ihmiset joiden tuo kirjoitus pitäisi nähdä eivät juuri näitä blogeja lueskele. Toki pitää ajatella onko realistiset mahdollisuudet taata lapselle hyvä lapsuus. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta hyvä. Sen jälkeen tarvitaan vielä se tunne, se uskallus heittäytyä. Koska yleensä juuri ne ihmiset joista vanhemmiksi on, myöskin osaavat pelätä sitä että onkohan heistä. Miettiä etukäteen eikä vain tehdä. Haettiinkohan tässä kenties jotakin tällaista? Että milloin on oikea hetki, milloin järki ja tunne kohtaavat?

Minä joka nimettömänä Pistepirkolle kommentoin, jatkan vielä. Meillä on yksi lapsi, 1,5v. ja luultavasti enempää ei tule. Mulla on ollut nuorempana mielenterveysongelmia ja sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Pahaan, olin liki psykoottinen. Nippa nappa pärjäsin vauvan kanssa kotona. Masennus myös jatkui pitkään, reilun vuoden. Minulle tämä oli suuri suru, olin toivonut kahta lasta. Minä en kuitenkaan pärjäisi ensimmäisen vuoden aikana yksin. Miehen olisi jäätävä myös kotiin useammaksi kuukaudeksi ja senkin jälkeen tarvitsisin säännöllisesti apua kotiin. Ainakin sen ensimmäisen vuoden ajan. Tähän meillä ei ole rahaa. Miehellä ei myöskään ole halua. Ymmärrän sen täysin, minun pään hajottua ensimmäinen vuosi oli tosi raskas hänelle. Olen ollut todella surullinen siitä että lapsiluku jää yhteen. Miksi juuri minun piti saada niin kakkosluokan pääkoppa? Nyt kuitenkin olen alannut päästä yli. Meillä on kuitenkin yksi lapsi ja hänelle pystymme tarjota tasapainoisen lapsuuden. Hänestä me voimme olla iloisia. Jos joskus olosuhteet ovat kohdillaan niin toinen voi tulla. Mikäli näin ei käy, niin olemme onnellisia tästä yhdestä pienestä.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.