Perhe-elämä
27.4.2017

Hei, #paskamutsi.

Hei, #paskamutsi.

Odotatte jo varmaan innolla synttäripostausta, mutta minun on ensimmäisenä kerrottava teille jotain muuta. Hetkestä, jolloin minulle tuli ihan hirveä #paskamutsi – fiilis.

Vaikka monenlaista on jo tullut koettua Elsan ja Annankin kanssa, niin tuo ohikiitävä karmean pitkältä tuntuva hetki kaatoi maailmani. Vaikka olen pyyhkinyt verta Annan suusta tämän kolhittua suupieltään leikkipuistossa tai elvyttänyt Elsaa sairaalalla apua huutaen, niin silti tämä hetki kotona pysäytti ja sai pasmani sekaisin.

Anna alkoi kiljumaan hädissään sängyssään, missä hän oli ollut nukkumassa jo muutaman tunnin ajan. Minä olin ollut hereillä, synttärikuvia editoiden ja synttäripostausta kirjoittaen. Riensin kuopukseni luokse. Hän seisoi pinnasängyssään huutaen sydänjuuriaan myöten. Nappasin hänet syliin. Hän oli märkä läpikotaisin.

”Ah, vaippa on vuotanut”, ajattelin häntä hyssyttäessäni ja etsiessäni tuttia sängyn uumenista. Lakanatkin olivat märät, käteeni osui vielä sängystä pois hakematon unimaitopullo. Tyhjä maitopullo, siltä kohdin missä Anna oli maannut. ”Tai sitten maitopullo vuoti,” ajatuskulkuni jatkui. Käteni osui tuttiin, ohjasin sen Annan suuta kohti. Anna huokaisi ja painautui hartiaani vasten. Minä kaivoin vaivalloisesti hänen vaatekaapistaan uudet pyjamat häntä samalla sylissäni tasapainotellen ja lähdin kulkemaan kohti olohuonetta.

Anna alkoi kiljumaan uudestaan. Niin raastavaa huutoa että sisintäni kylmäsi.  Aivan kuin hän olisi tuskissaan. Olohuoneessa laskin hänet ohuelle patjalle ja nopeasti vilkaisin koko tytön lävitse. Ei verta missään. Minä aloitin riisumaan pois hänen kylmiä ja litimärkiä vaatteita. Lauloin Annan lempparituutulaulua, sinistä unta. Anna jo hyperventiloi, huusihan hän koko keuhkojensa voimalla. Hän rauhoittui vain hetkittäin kuuntelemaan laulavaa ääntäni, mutta kiljunta alkoi aina uudestaan.

Taputtelin tyttäreni kuivaksi pyyhkeellä, punoin kuivat vaatteet ja uuden vaipan päälle. Lopuksi kiedoin hänet vielä peittoon ja käperryin hänen kanssaan sohvalle. Anna hiljeni silloin tällöin, mutta aloitti aina uudestaan huutamisen.

Dan ilmestyi oviaukkoon, näki minut halaamassa tytärtämme sohvalla. Hiljaisen hetken aikana kerroin, mitä oli tapahtunut. Hän katosi hetkeksi ja ilmestyi takaisin mehupullon kanssa juuri, kun Anna aloitti uuden hysteerisen kiljuntansa. Anna nappasi pullon isältään kuin hengenhädässä. Dan katosi tarkistamaan esikoiseni tilannetta makuuhuoneessa ja varmistamaan, että hänen esikoisensa Ruby jatkaisi myös uniaan.

Anna lopetti juomisen aloittaakseen taas tuskaisen kiljumisensa. Minä tarkistin, oliko hänellä kuumetta – ei, entäs, sattuuko hänellä mahaan? Masu tuntui pehmeältä, eikä Anna erikoisemmin reagoinut mahan paineluun. Jälleen hän rauhoittui, sulki silmänsä, veti vain terävästi henkeä silloin tällöin hyperventiloimisensa seurauksena. Jokaisen kerran ehtiessäni jo ajatella, että hän olisi nyt viimein rauhoittunut ja alkaisi matkata takaisin unten maailmaan, hän alkoi huutamaan uudestaan. Ja uudestaan. Aina vain uudestaan. Mikään ei tuntunut auttavan, ei lähellä piteleminen, suukottelu, laulaminen, ei mikään normikonsti. Huomasin etsiväni jo epileptisen kohtauksen merkkejä, kun Annan naama vääntyi taas tuskaiseen irvistykseen ja hän aloitti rääkymisensä. Seuraavan hiljaisen hetken aikana kiljaisinkin Danin paikalle. Minun pelkoni olivat jo ottamassa vallan.

Dan tuli, nappasi Annan sylistäni ja vetäytyi hänen kanssaan makuulle sohvalle. Anna työnsi päänsä hänen poskeaan vasten, hengitti muutaman kerran syvään ja veti sitten mehupullon uudestaan esille. Juotuaan hän painautui Dania vasten… eikä enää itkenyt. Siinä minä istuin, heidän vieressään, ja katselin. Sen sijaan että olisin tuntenut ylpeyttä Danin isän vaistoista, tunsin itseni kurjimmaksi olioksi ikinä, joka itseään äidiksi kutsui. Miksi minä en saanut häntä rauhoittumaan?

Dan luki ajatukseni ja sanoi, etten tehnyt mitään väärin. Että joskus vain toinen syli on se, mitä lapsi kaipaa. Kyyneleet olivat jo purkautumaisillaan silmäkulmistani, minä katsoin poispäin noista kahdesta. Dan taisi nähdä sen, koska hän sanoi Annalle hellästi: ”Haluaisitko antaa äidille pusun?”

Välittömästi uninen Anna nosti päätään, kipusi istumaan ja haroi käsillään minun suuntaani. Hän kaivautui syliini ja painautui minun hartiaani vasten, huokaisten tyytyväisesti.

Minua itketti.

Hetken päästä Dan painautui minuun kiinni ja sanoi Annalle, että tulisitko nyt isin syliin niin mentäisiin nukkumaan. Anna hautautui syvemmälle kainalooni. Minua itketti enemmän.

Minä olen ihan hupsu. Joskus ihan liian herkillä käyvä hupsu.

Kyllä. Tämä tapahtui juuri äsken. Minun oli päästävä kirjoittamaan ajatukseni ja tunteeni heti ylös. Kirjoittaminen on terapiaa – nyt on jo paljon parempi olo. Ja kaiken kirjoittamisen ajan Anna on tyytyväisesti nukkunut puhtaissa vaatteissa ja petivaatteissa omassa sängyssään.


Everything that has happened to me during my journey as a mother, you would think a thing like this wouldn´t touch me. After all, I have wiped blood off Anna´s cheek as she had banged her head at a park and I have been there to shout for help as Elsa stopped breathing in a hospital. But for a moment, my world collapsed at home and I felt horrible.

Anna had been sleeping in her bed for hours already, I had stayed up editing the Elsa´s birthday party photos and writing the blogpost about it. Anna started screaming all of a sudden, it was a full on cry. I rushed to find her standing up in her bed, crying her eyes out. I picked her up to find she´s soaking wet. ”Her nappy has leaked, poor thing,” I thought and reached to her bed to find her dummy. My hands brushed against wet and cold bed sheets. I found her empty milk bottle where she had been laying. ”Or her bottle leaked,” I discovered and found her dummy next to her pillow. As Anna started to suck the dummy, she leaned on my shoulder. While balancing her I got new pyjamas out for her and walked towards the lounge.

She starts to scream again. It sounded like she was in agony, in pain, it was a shilling kind of cry that made my insides shiver. I placed her down on a mat and quickly examined her. No blood anywhere. I started to undress her and sang her favourite lullaby. She stopped screaming her heart out just to listen to my voice, but it didn´t last long. Soon I was singing against her screaming voice.

I dried her up with a towel, changed her nappy and dressed her up in new pyjamas. I wrapped her up in a blanket and cuddled her up on a couch. She would scream, then calm down for a moment. She was already hyperventilating, so even when quiet she was taking sharp breaths in. As she started to cry loudly again, Dan popped his head in. As Anna fell silent, I quickly recapped what had happened. Dan disappeared and returned shortly with a bottle of juice just as Anna started to cry hysterically again. She grabbed the bottle off her father like her life depended on it.

Dan went to check on Elsa and Ruby, who´re sleeping in the bedroom.

Anna stopped drinking just to cry again. She would cry, go silent again, close her eyes and as I´m about to believe she´s finally finished and going back to sleep she starts again. Her face screwed up, her cry´s agonising. I checked her temperature, she´s definitely not feverish, does her tummy hurt? Her tummy is soft and she doesn´t react to me touching it. As she screams with the full power of her lungs I start looking out for signs of an epileptic seizure. That´s when I call out for Dan to come back as my fears were taking over.

Dan comes and takes Anna off me. He settled with her on a couch, Anna pushed her head against her Dad´s cheek. She reached for her bottle again, had a drink, put a dummy in her gob and … she relaxed. She didn´t cry anymore.

I sat there next to them, watching. Instead of being proud of Dan´s daddy instincts I felt like I was the most horrible mother ever. Why couldn´t I get her to calm down?

Dan must have realised my train of thought as he said: ”You did nothing wrong. Sometimes a different set of arms is all that´s needed.” I couldn´t meet his eyes, I was fighting against tears. ”Anna,” Dan said gently then, ”would you like to give your mummy a kiss?”

Immediately, sleepy Anna got up and reached out to me. She snuggled right in and gave out a content sigh. After a bit Dan got up, leaned over and asked Anna: ”Would you like to come to me now?” Anna looked at him and as a response, got herself even more comfortable within my arms. My heart was melting.

I’m so silly sometimes. So silly. Sensitive, too sensitive, and silly.

Yes, this just happened. As I’ve been writing this Anna has been sleeping deeply… and I feel better after letting my feelings pour out to this text. Writing really is the best therapy for me.

Avainsanat

Kommentit

Kylmäävä tilanne, ja tuttu. Meillä on kaksi varsin voimakastahtoista lasta (nyt 2v5kk ja 4v11kk) ja kuvaamasi tilanne on molempien vauva-ajoilta tuttu. Nykyisin molemmat onneksi jo sanoin ilmaisevat että lohduttava vanhempi on vaan väärä.. Mutta se tunne kun ajattelet että taaperolla on oikeasti-oikeasti hätä kun hysteerinen itku ei vaan ota laantuakseen :/ . Ja olen (tietysti) samaa mieltä Danin kanssa, teit kaiken oikein! Välillä ei vaan kelpaa (ja sitten tulee ne huonouden ja ”huijatuksi tulemisen” tunteet). Tsemppiä!

Meriannen

Meillä Elsa ilmaisee asian kanssa kyllä selkeästi.. Jos lohduttava vanhempi on ”väärä”, itku vain yltyy. Sitten kun pääsee halutun ihmisen luokse, niin rauhoittuminen alkaa! Mutta jotenkin se oli niin pysäyttävä hetki, kun Anna teki näin ensimmäistä kertaa.. Ja kun se niin kuulosti siltä että hänellä olisi oikeasti jotain hätänä! Kiitos Tuulia! 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.