Perhe-elämä
14.4.2017

Masentunut?

Masentunut?

”Mitä sulle kuuluu?”

on yksi vaikeimmista kysymyksistä, mikä minulle on viime aikoina esitetty. Brittiläisittäin olen vain tokaissut sen saman litannian minkä aina ennenkin, ”ihan hyvää, entäs sulle?”, koska eihän täällä oikeita kuulumisia kysellä. Paitsi ne brittiläiset ystävät, he odottavat kuulevansa oikeasti ne kuulumiset. Mutta en ole jaksanut olla ystäviini yhteyksissä tai edes perheeseeni kunnolla. Moni onkin kysellyt perääni, kysynyt onko kaikki OK. Enkä minä ole osannut vastata.

Kaikki on toisaalta ihan hyvin. Järjestelemme ensi viikolle Elsan synttäribileitä, olemme valmistautuneet pääsiäiseen suklaamunilla, pakastimet ja jääkaappi ovat täynnä ruokaa. Olemme Danin kanssa saaneet jo pari kertaa kuukauden sisällä parisuhdeaikaa, kun Julia’s house, ystävämme Hanlon ja Rainbow Trust ovat tulleet hoitamaan lapsia.  Meillä oli myös koira hoidossa muutaman päivän ajan, minkä myötä minä sain päivittäin lapsivapaata aikaa. Juoksentelin tuon upean valkoisen otuksen kanssa puistoissa, nautin auringosta ja iloitsin koiran riemusta, kun se sai rientää sen kolmenkymmenennen kerran hakemaan samaa keppiä.

Iltaisin olen istunut tietokoneen ääreen ja naputellut tekstejä, ja tunnepuuskan iskiessä pyyhkinyt koko homman pois. Tai jättänyt luonnoksiin, hautumaan, kypsymään, syöksymään unohduksiin. Sitten olen kaivautunut bullet journalini pariin. Ensimmäinen vihko täyttyi jo viikko sitten, nyt on vihko numero 2. menossa. Sinne kirjoittelen kiitollisuus-listaa päivittäin, merkkaan ylös tehdyt kotityöt ja miten olen huolehtinut itsestäni. Tänään sinne merkitsen, että olen meikannut, laittanut jotain kivaa vaatetta päälle (farkut ja Danin äidiltä saamani ihanan paidan, mistä sain kommenttia Julia’s housen työntekijältä että näytän hyvältä), ottanut päikkärit ja käynyt ulkosalla.

Olo on jotenkin niin ristiriitainen. Niin monelta kantilta katsottuna meillä menee hyvin ja paljon kivaa on tapahtunut. Mutta samalla tuntuu kuin.. En edes tiedä. Ihan kuin jotain puuttuisi, jotain olisi pielessä. Tietysti Miken muisteleminen riipaisee edelleen, enkä voi kuivin silmin katsoa kuvia hänestä lasteni kanssa.

Masentunut?

Kun katselen blogini viimeiaikaisia postauksia, tuntuu että suollan negatiivista tuutista ulos jatkuvalla syötöllä. Olen avautunut katkeruudestani, mikä oli hyvin puhdistava postaus, olen puhunut suruprosessista läheisen menetyksen myötä. Nytkin alakulo hyökyy päälle. Tunnen alemmuutta blogini suhteen, vähän ehkä huijarisyndroomaa. Ehkä pian kaikki tajuavat miten huono minä oikeasti olen, etten minä ole mitään erityistä, minä ja blogini. Ettei minulla olisi mitään annettavaa. Jo pieni vilkaisu postausidea- ja postaustoive – listauksiini kertoo päinvastaista. Olisi annettavaa niin paljon, kunhan saisin vain ne julkaistavaan kuntoon kirjoitettua.

Minulle tyypillistä masennusta tämä ei ole. En ole kokenut ahdistus- ja paniikkikohtauksia, vain sellaista luonnollista ahdistuneisuutta. Sellaista, mikä ei lamauta eikä ole päällä tuntikausia. Ajatukseni ovat myös pysyneet kurissa, eivät ole suoltaneet itsetuhoisia mietteitä mielen pinnalle. Enemminkin kuvailisin mieleni olevan väsynyt, akut latausta vailla. Saatan tuijotella tyhjyyteen, mutta mieli on hiljaa. Koen toki jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, etten ikinä tekisi tarpeeksi. Aina voisi parantaa – aina voisi tehdä enemmän kotitöitä, leikkiä enemmän lasten kanssa, keksiä tapoja Elsalle osallistua arjen tilanteisiin.

Onnellisimmillani olen ollut koiran kanssa tepastellessani meren rannalla, auringonpaisteessa. Koira ei ole kysellyt, on vain nauttinut. Sen mukana minäkin. Hetkeksi kaikki velvoitteet ovat jätetty kotiin, on vain häntä iloisesti pystyssä ympärilläni juoksenteleva koira, meren aaltojen iskeytymisestä rantaan kuuluva huumaava ääni, kesäiset tuoksut leikatusta nurmesta rannan läheisyydessä ja voikukat.


”How are you, really?” has been the hardest question I’ve been asked recently. If it’s the normal British ”how are you”, then I’ve given my normal response of ”not too bad, yourself”. If the question has come out of the lips of a friend, then I’ve had no clue how to respond. Therefore I’ve avoided seeing friends or even messaging anyone. Many has been asking after me, if everything is okay.

There has been a lot of good things happening lately. Me and Dan have been able to spend more time together, just us, with the help of Julia’s house and Rainbow Trust. Only a bit over a week ago we had a date night as Julia’s house and our friend Hanlon were looking after the kids so we went out to a restaurant. What an amazing evening that was, then I felt contented, happy. Also, we’ve been organising Elsa’s birthday party for next week and I’ve prepared for Easter with chocolate eggs for the kids. Our freezers and fridge are full of food too. Besides, we were dogsitting for a friend for couple of days, which made me go out to the parks to have long walks with her.

In the evening’s I’ve sat down in front of the computer and tried to write for the blog, but ended up with nothing. I’ve then buried myself under papercrafting and worked on my bullet journal, to which I update a gratitude log daily and track from housework to how I look after myself in there. Today I will be marking down how I had a nap, went out, put makeup on and dressed in something nice.

I don’t recognise this, how I am now. I haven’t experienced my usual symptoms for depression. I haven’t had any anxiety- or panic attacks, just the normal anxiety that doesn’t last for hours in end or paralyze me. My thoughts haven’t turned to be the self-harming type. I can only say I feel like I need a recharge, that I’m exhausted, knackered. I may stare into nothing but have no thoughts. I do feel like I never do enough, but that’s quite normal for a mother, especially for a special needs child – there is nothing new in there.

The happiest I’ve been on the beach, alone with a dog that doesn’t ask me questions, doesn’t make me talk. She’s happy circling around me, her joy makes me smile when she sprints after a stick I threw. The sounds of the sea, sunshine on my face, the smells of freshly lawn grass.. All my responsibilities left home for a bit, it’s just me and now.

 

Avainsanat

Kommentit

Anteeksi en pysty/ehdi kommentoimaan pitkästi mutta haluan kuitenkin sanoa tämän vaikken ehdi kirjoittaa niin harkiten kuin pitäisi. Haluan kiittää mielenkiintoisesta blogistasi. Toivottavasti jaksat jatkaa sen pitämistä. Kirjoitat hyvin mutta olen huomannut sinua ja muita blogisteja pitkään seuranneena, että kirjoittamisesi vaan paranee koko ajan. Rakastan bullet journal kuviasi. Niissä on niin paljon herkkyyttä. Oletko koskaan ajatellut tehdä taiteesta itsellesi ammattia? Anteeksi jos on tahditon kysymys koska teet tärkeää työtä kotona perheestäsi huolehtien. Lopuksi, on ihan ok olla ”sad”, alakuloinen ja se on eri asia kuin ”depressed” niinkuin tiedät. Olen laittanut itselleni kolmen päivän kipurajan alakuloisuudelle. Kuljen kolme päivää pää painuksissa aina silloin tällöin ja se on minulle normaalia. Surullisuus on tunne siinä missä ilokin. Ajoittainen alakuloisuus kuuluu ainakin omaan elämääni. Mutta olen onnekas siinä että minulla ei ole taipumusta masennukseen enkä usko että olen ollut koskaan kliinisesti masentunut. Jotenkin luotan siihen että se ilo tulee aina takaisin. Kiitos vielä kerran rohkeudestasi kirjoittaa ja kaikkea hyvää teidän perheelle.

Meriannen

Mari, ensinnäkin aivan älyttömän suuri kiitos todella ihanasta ja koskettavasta kommentistasi! Tykkäsin, arvostan, herkistyin <3

Enkä kokenut kysymystäsi tahdittomana 🙂 Joskus olen miettinyt etsy-kaupan perustamista, voisin esimerkiksi piirrellä tarroja tai ehkä jopa suunnitella omia plannereita.. Mutta en koe piirustusteni olevan niin hyviä vielä, että niitä kannattaisi myydä. Monessahan olen ottanut mallia jonkun toisen tekeleestä esim. pinterestin kautta tai muuten netistä, harvoin vielä piirrän "aivan omaa". Tämänkään vuoksi en koe vielä olevani valmis myymään mitään piirtämääni 🙂

Ja kaikki kirjoittamasi alakuloisuudesta <3 Tuo on niin ihana että luotat siihen, että ilo tulee takaisin <3 Itsellänihän on ollut masennusta jo pidempään, ja eritoten Elsan syntymän jälkeen on ollut erilaisia kausia. Jotenkin aina vain säikähdän, jos yhtäkkiä suru hiipii mieleen - pelkään, että joudun siihen samaan synkkään luolaan uudestaan, missä olin Elsan vauvavuonna. Se oli niin pelottavaa elää sairastuneen mieleni kanssa, kun oma mieli oikeasti pelotti...

Ja vielä - kiitos mitä sanoit blogistani, kiitos <3 Minulle tekee niin hyvää aina kuulla kaikki positiivinen palaute! <3 <3 Kiitos <3

Kirjoitat niin hienosti! Toivon kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. <3 Kirjoituksessasi olisi monta juttua joita kommentoida, mutta tartunpa nyt tähän:

Tunnistan kipeän hyvin tuon kirjoittamasi, että aina voisi tehdä enemmän kodin ja Elsan kuntoutuksen suhteen. Esikoisellani on erilaisia haasteita kehityksessään ja saa mm. toimintaterapiaa näihin. Terapeutti ehdottaa usein kotona tehtäviä harjoituksia ja koen jatkuvaa morkkista kun ei tule tehtyä ja "kuntoutettua" niin paljon kuin voisi. Toisaalta tuo voida" on aika epämääräinen käsite – aika paljonhan sitä voi äiti repiä "selkänahastaan" voimia lapsen hyväksi, mutta jos katsoo laajemmassa perspektiivissä (kodin mukava ja rento tunnelma, ns. huolettomuus siinä määrin kuin lasten kanssa voi, äidinkin lepo jne) niin on varmasti viisasta käyttää hetkiä päivästä vain olemiseen ja laiskotteluun, kiireettömään läsnäoloon, jatkuvan tehokkaana olemisen sijaan. Tai ainakin näin yritän itselleni uskotella ja antaa armoa. 🙂

Meriannen

ambranen <3 Minä niin tunsin sielunyhteyttä lukiessani kommenttiasi <3 Juurikin tuo, kun terapeuteilta tulee lisäharjoitteita ja "kokeile tätä", sitten meillä vielä on näitä erilaisia apuvälineitä joiden käyttöä pitäisi soluttaa päivärytmiin (seisomatuessa 30 min. päivä, uusia dafoja pitäisi pitää 15 min monta kertaa päivässä, jotta Elsa niihin tottuisi).. Vaikka kuinka sitä yrittäisi tehdä, sitä vain tuntuu että ikinä ei tee tarpeeksi.

Mutta toit esille mitä tärkeimmän seikan kyllä! Siis tuo kiireetön läsnäolo. Miten tärkeää se onkaan, miten omastakin lapsuudesta muistan parhaiten ne hetket, kun äiti ja isä eivät tohottaneet mennä vaan istuivat alas ja olivat kiireettä meidän lasten kanssa.. En minä muista oliko meillä sotkuista tai miten usein meillä siivottiin - muistan sen, miten vanhemmat olivat meidän kanssa 🙂 Minä otan tämän nyt kanssa kyllä motivaatiolauseekseni, kiireetön läsnäolo lapsuuden selkärangaksi! <3

Kiitos ihana - ja voimia sinullekin arkeen <3 Otetaanhan molemmat nyt vähän rennommin?

Kulttuurinen huomio: Suomeenkin on selvästi rantautumassa tämä ”mitä sulle kuuluu?” -kysymys, johon kuuluu vastata ”ihan hyvää/mikäs tässä, entä sinä?”. Kellepä meille muuta vaikka olisi kissa kuollut ja talo palanut.

Minä luulen, että sinulla on (elämäsi realiteetteihin suhteutettuna) kaikki niin hyvin juuri nyt, että sinulla on aikaa potea ”perusmasennusta”. Sitä kaikkea käsittelemätöntä, mitä elämässäsi on jo aiemmin tapahtunut.

Toisaalta se on tämä aika. Varmasti sekä tiedostaen että tiedostamatta palaat vuoden takaiseen ja elät niitä hetkiä uudestaan.

Kolmas voi sitten olla bujo. Tosi hienoa, että olet saanut jo kokonaisen vihkon täytettyä mieluisilla asioilla ja piirustuksilla ja se juuri on bujon hienouksia, että sitten vaan uusi vihko käyttöön! 🙂 Selvästi olet paljon kirjoittanut sinne mielialojasi ja huomioita itsestäsi. Olet kiinnittänyt alavireisyyteesi enemmän huomiota kuin muuten ehkä olisit tehnyt?

Vielä yksi syy. Blogiteksteissäsi on tapahtunut eräänlainen muutos. Vielä pari vuotta sitten sinä kirjoitit aina ”tulevaisuus näyttää oppiiko Elsa tämän ja tämän taidon”. Nyt sinä joku aika sitten lähinnä pohdit, miten tiedät elämäsi pääpiirteet vuosiksi eteenpäin: lääkeaikatauluja ja perushoitoa. Luultavasti sinä taas suret menetettyjä unelmia. Niitä unelmia, jotka sinulla Annan myötä ovat suoraan silmien edessä.

Mikä sinua sitten auttaisi? Ainakin sen hyväksyminen, että mielialoja tulee ja menee. Voi olla alakuloinen, vaikka kaikki olisi sinällään hyvin. Todennäköisesti kohta mielikin on taas parempi. Bujoon kannattaisi ehkä lisätä enemmän tehtäviä, esim. ”vastaan 20 blogikommenttiin” ja ”julkaisen postauksen”. Ihan siis siksi, että itse koet harmistusta asianlaidasta, ja saat tyydytystä kun saat tehtävät tehtyä. Olet sinä kommentit ja postaukset ennenkin saanut tehtyä, saat nytkin kun vaan teet! Toki jos elämässä on paljon kaikkea, jostain voi myös vähän karsia. Ei aina tarvitse jaksaa! Etenkään sinun ei pitäisi ajatella, että voisit koko ajan tehdä enemmän kotitöitä tai kuntouttaa Elsaa enemmän. Kotona saa olla laiskasti ja viettää vapaa-aikaa. Koti ei ole aina tip-top oleva edustustila – ellei sitten nimenomaan nauti kotitöiden tekemisestä ja ahdistu sotkuisesta ympäristöstä – eikä kaiken lasten kanssa tekemisen tarvitse aina olla kehittävää.

Sitten. Ehkä sinä tarvitsisit apua menneisyytesi, sekä lähiaikojen että kaukaisempien juttujen, käsittelyyn. Että saisit joskus ne käsiteltyä pois vaivaamasta ja et ehkä enää uusienkaan vastoinkäymisten myötä masentuisi. Mikähän sitten siihen olisi oikea taho. NHS:n kautta varmasti löytyy jos jonkinmoista terapeuttia. Liikenisiköhän sinullekin joku, jos sinusta siltä tuntuu? Joskushan sinä kävit muutaman kuukauden (?) pätkän, mutta sellainen ei riitä elämän käsittelyyn pohjamutia myöten. Se varmaankin pitäisi jossain vaiheessa tehdä. Toki voi olla niin raskas homma, ettei se välttämättä onnistu pahimpaan ruuhkavuosiaikaan. Eikä muutenkaan ole mikään hetken mielijohdeasia, mutta hauduttele asiaa mielessäsi!

Voi että tuo koira on ihana, ihan tuli hyvä mieli itsellekin kun katsoi toisen iloista naamaa! Varmasti tarvitsisit myös omaa aikaa. Sitä pitäisi vaan uskaltaa ottaa, vaikka tietysti sinun oma aikasi on tavallaan Danilta pois. Hän silti varmasti pärjää tyttöjen kanssa kotona ja haluaa suoda omaa aikaa sinulle! Voi että kun teillä olisikin koira, sekin ihan varmasti piristäisi sinua! Tiedän kyllä miksi teillä ei voi olla… Mutta tosi upeaa, että vanhempasi ovat taas tulossa käymään! Se varmasti piristää sinua paljon! 🙂

Aurinkoisia kevätpäiviä sinne, meillä täällä juuri on muutaman päivän pakkasjakso! Voikukista ei tietoakaan!

PS. Muista se sarjakuvan hirvi, joka vähän silittää, että tulisi parempi mieli!

Meriannen

Se hirvi <3 Se tuli just sopivaan aikaan kun sen lähetit - kiitos <3

Ja jännä, että se on nyt sinnekin tulossa! Mie aina vain muistan sen, että "mitä kuuluu" - kysymykseen Suomessa on aina saanut kunnollisen vastauksen, eikä sitä hirveästi siis viljeltykään puheessa, ellei oikeasti halunnut tietää. Sellaisen enemmän "miten menee", "mikä meno" ei sitten annettukaan sitä "oikeaa" vastausta enää. Olen aina meillä vierailijoille muistanut teroittaa, että kun kaupan kassa kysyy kuulumisia, ne ei niitä oikeasti kysy, se on vain pidemmän skaalan tervehdys se litannia!

Tiedätkö, tuo mitä sanoit mun blogitekstien muutoksesta oikein räjähti silmille tajuamisen voimalla. Helkkari. Näinhän se on. Aina ennen oli sellainen positiivinen vire alla, että "katsellaan katsellaan mitä tulevaisuus tuo, Elsa tässä vasta opettelee, vielä hän voi meidät kaikki niin yllättää" - sitä odotti kehitysaskelia, sillein rennosti ettei odottanut niitä tulevan hetkenä minä hyvänsä mutta tavallaan luottaen, että tyttö voi tuosta vielä tulla enemmän liikkuvaiseksi. Että tulevaisuus on siinä mielessä vielä auki. Tottakaihan Elsa vieläkin opettelee, niin kuin meistä jokainen joka päivä, ja uusia taitoja voi tulla milloin vain, mutta selvää nyt varmasti kaikille on, ettei Elsa ikinä opi istumaan itsenäisesti tai ottamaan askelia. Että tavallaan "se siitä". Että aina hän on täysin autettavissa, eikä välttämättä pysty siis itse vetämään itseään tuoliinsa vaan hän on täysin nosteltavissa. Tämän tajuaminen kommenttisi kautta jotenkin.. oli sekä helpottavaa että toi surua. Tiedätkö mitä tarkoitan? Ei pahaa surua, ei sitä lamauttavaa, sellaista pysäyttävää, vaan.. ymmärrystä. Että niin. Näinhän se on.

JA MINÄ NIIN HALUAISIN KOIRAN! Danin kanssa ollaan koirasta puhuttu ja sellainen meille kyllä jossain vaiheessa tulevaisuutta tulee, sitten kun a) asumme isommassa asunnossa/talossa b) lapset ovat isompia, jolloin ei enää heräillä Annan hammastentekoon öisin ym. Minä niin tykkään puuhastella koirien kanssa, kouluttaa, käydä lenkillä, piilotella herkkuja ja katsella, kun ne nenä maassa häntä pystyssä niitä etsivät.. Ja mie haluaisin "kokeilla", miten saisin koiran auttamaan Elsaa! Olisi paljon ideoita, minkälaisia "temppuja" voisin koiralle opettaa, mistä voisi olla apua ja iloa Elsalle.. HIII! UNELMIA!

Kiitos taas, tessa <3 Oot ihana.

Tsemppiä ja voimia. Reilun kuukauden päästä tulemme avuksi.

Hurjasti tsemppiä sinne! Ei olisi ihme, vaikka masennustakin tulisi haastavassa elämäntilanteessa jossa elät. On myös hyvä muistaa, että aina olo ei voi olla onnellinen ja iloinen, vaan normaaliin elämään kuuluu suvantovaiheita jolloin mieliala on alhaalla. Itseäni on helpottanut ajatus, että alakulo on normaali vaihe joka kuuluu asiaan ja menee kyllä ohi. Niin se on tähän asti mennytkin, aikanaan. Kirjoittaminen on tosi hyvä tapa purkaa tuntojaan. Täällä ollaan kuulolla. Kiitos rehellisestä kirjoitustyylistä. Arvostan todella.

Kaikesta huolimatta hyvää pääsiäistä ja kevättä teidän perheelle! 🙂

Meriannen

Sophie, kiitos <3 Kiitos niin paljon ihanista sanoistasi. Tuo ajatus minuakin auttaa, että alakulo kuuluu elämään, että ei aina voi olla onnellinen. Mikä minua tässä pienessä sumussa on nyt helpottanut myös on se yksinkertainen ajatus siitä, että "on ollut huonomminkin". Muistan niin elävästi ne ajat, kun henkinen pahoinvointi oli kuin fyysistä tuskaa, kun oikeasti sattui. Siihen verrattuna tämä on pientä. Niiiiin pientä. Mutta samalla, ei tätä voi jättää huomioimatta, koska muuten helposti käy sellainen tiivistymiseffekti, että kaikki vain pakkautuu sisälle ja purkautuu lopulta suurena kipuaaltona ulos.

Ja tänä aamuna minua hymyilyttää. On jotenkin ihanaa vain istua läppärin äärellä kun lapset vielä nukkuu ja vihdoinkin vastailla kommentteihin. Kiitos Sophie, että pysyt kuulolla, vaikka minä en aina ehdi jaksa vastata kommentteihin <3 <3

Moi! Itselläni ei toisen lapsen jälkeen palautuneet hormonit normaaleiksi itsekseen jostain syystä ja mieli oli tosi alakuloinen ja negatiivinen vielä senkin jälkeen, kun kuopus oli yli yhden. Sain apua maca-jauheesta, joka selvästi korjasi hormonitasapainoa oikeaan suuntaan. Suosittelen kokeilemaan 🙂

Meriannen

Hei, laitan harkintaan! Aldi-supermarketissa näin itseasiassa maca-jauhetta ja mietin jo silloin, että pitäisikö kokeilla! 🙂 Kiitos <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.