Perhe-elämä
5.4.2017

Throwback: Vuosi sitten olimme menettää tyttäremme

Throwback: Vuosi sitten olimme menettää tyttäremme

Tasan vuosi sitten olimme aivan kauhuissamme. Dan oli soittanut minulle Poolen sairaalalta, että se on muuten nyt menoa, Elsaa lähdettiin siirtämään teho-osastolle Southamptoniin. Hänet oli jo kytketty hengityslaitteeseen. Minä olin kotona pienen vauvan kanssa, aivan poissa tolaltani. Yritin pakata, mutta onneksi ystävämme Hanlon tuli apuihin ja pian pihaan ilmestyi nyt edesmennyt Danin isä. Hän reippaasti pakkasi laukut autoonsa, kytki vauvan turvaistuimeen ja kuljetti minut Southamptoniin.

Sinne oli noin tunnin ajomatka. Mike jutteli minulle, mutta hänellä oli ihmeellinen taito tehdä se niin, että minulla ei ollut paineita pitää keskustelua yllä. Hän antoi minun vain katsella ikkunasta ulos, mutta silti muistan, että juttelimme koko automatkan. Elsasta, siitä, olisiko meidän helpompaa jos asuisimme Suomessa, Annasta.

Southamptonissa juoksin välittömästi nukutetun lapseni luokse. Hänen keuhkonsa olivat pahasti tulehtuneet, ja laitteet hengittivät hänen puolestaan.

Noista hetkistä alkoi 3 viikon teho-osastoaika ja vietimme yhteensä 101 päivää sairaaloissa putkeen. Vieläkin herään joskus ajattelemaan sitä, miten ihmeessä tuosta kaikesta selvittiin. Meillä oli pieni vauva, emmekä me vanhemmat viettäneet kovin paljoa aikaa yhdessä, olihan meistä jompikumpi koko ajan sairaalalla ja toinen vauvaa hoitamassa kotona. Riitelimme puhelimitse, teimme sovinnon puhelimitse. Näimme pikaisesti sairaalan kahviossa kahvin merkeissä tehdessämme läpsystä vaihdon.

Dan leikkaamassa Elsan kynsiä Southamptonin sairaalassa.

Minulla imetys tyrehtyi teho-osastoaikaan. Niin suuri järkytys esikoiseni kuolemisen mahdollisuus oli, että maito vain loppui eikä minulla ollut motivaatiota panostaa maidontuotannon parantamiseen.

Tämän ”vuosipäivän” merkeissä olemme jutelleet sairaala-ajasta, miten me siitä selvisimme, miten paljon vahvempi Elsa on nyt peg-letkun ansiosta kuin vuosi sitten.. Olemme kiitelleet toisiamme siitä, että jaksoimme yhdessä tuon rankan ajan ylitse. Miten saamme olla ylpeitä toisistamme ja itsestämme.

Kaikki kuvat ovat huhtikuulta 2016, kyseiseltä ajanjaksoltamme teho-osastolla. 


Exactly a year ago today we were terrified. Dan had called me from the Poole hospital letting me know that our child is extremely poorly, she’s been attached to a ventilator and they were going to transfer her to the paediatric intensive care unit in Southampton. I was at home with our baby, who was the only couple of months old by then. I tried to get ready, pack bags and tidy up, but luckily our friend Hanlon came by and soon Dan’s father was here to pick me up.

It took us a bit over an hour to go to Southampton. Mike kept talking to me, but he had the uncanny ability to do it in a way that I didn’t feel pressured to hold a conversation. I recall our time together with fondness, how he was always there to help us out, as he passed away recently.

In Southampton, I ran to see my daughter immediately. She was in a medicated sleep, a large piece of a machine doing the labour of breathing for her. She seemed so peaceful, even though she was fighting for her life.

From those moments our long journey started. We spent over 3 weeks in the intensive care unit and in total 101 days in hospitals. With this anniversary upon us, we’ve been recalling those hard times, what we went through.

Honestly, I do not always know how we made it. We had a little baby and us parents didn’t see each other often as one of us was all the time in a hospital and the other at home with the baby. We had a chance of seeing each other over a cup of coffee in the hospital when we swapped over.

We argued over the phone. We made peace over the phone. With the shock of nearly losing my firstborn child, my breastmilk supply vanished and that was the end of our breastfeeding journey with Anna.

We’ve come to the conclusion that we should be proud of ourselves for making it through as a family, that we pulled together, survived together.

All those photos above are from April 2016, taken in the paediatric intensive care unit in Southampton. 

 

Avainsanat

Kommentit

onneksi kaikki meni parhain päin <3 teillä on ihanat ja kauniit tytöt!kiitos mieöenkiibtoisesta blogistasi 🙂

Meriannen

Niinpä – kyllä sitä on tullut tämän ”vuosipäivän” tienoilla halittua Elsaa vielä normaaliakin enemmän.. Kun on hän niin ihana, vahva, upea, ja miten hän selvisi <3 <3 Kiitos ihana, että pysyt mukanamme! <3

Asia jonka haluan kertoa sinulle; Olet mahtava Äiti. Sen huomaa näistä kirjoituksista vaikka en sinua tunne. Teillä on myös ilmeisesti mahtava parisuhde, vaalikaa sitä kun mahdollista! Terkuin erityislapsen avustaja

Meriannen

Jenni, imen sanoistasi voimaa ja yritän vastaanottaa kehun, silitellä sillä itseäni päähän että kyllä. Minä olen mahtava äiti. Että siihen kuuluu kaikki nämä ylä- ja alamäet, ja upeaa on, miten vain porhallan silti yrittää. Eteenpäin, sanoi mummo hangessa. Vai miten se meni…
Ja siis joo! Ei aina ole helppoa, mutta minä ja Dan ollaan näiden muutaman vuoden aikana selvitty paljosta. On upeaa kun tietää, että tulipa mitä vain, niin siitä mitä todennäköisesti yhdessä selviämme. Olemmehan tähänkin asti. Ja nyt kun meillä on lisää tukimuotoja (! tästä jossain vaiheessa lisää!), niin olemme saaneet enemmän parisuhdeaikaa – ja siis sen vaikutus tuntuu vielä päivienkin päästä! On ihanaa kun tietää, että se ihana parituntinen, jonka saimme ravintolassa viettää kaksin (!) ei tule jäämään ainoaksi pitkällä aikavälillä! <3 Se on niin tärkeää.

Kiitos Jenni, ja kiitos - teet todella tärkeää työtä!! <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.