Perhe-elämä
30.3.2017

Läheisen kuoleman jälkeen ”kiire” on osa suruprosessia

Läheisen kuoleman jälkeen ”kiire” on osa suruprosessia

Blogi on jäänyt to do – listojeni häntäpäähän viime aikoina,  minkä te vakkarit olettekin varmasti jo huomanneet. En ole ehtinyt vastaamaan kommentteihin, mistä olen äärimmäisen pahoillani. Postauksia tulee hyvin harvakseltaan verrattuna siihen, mitä haluaisin.

Tähän on tietysti monta syytä. Halusta se ei ole ollut kiinni. Tämä blogi on minulle yksi tärkeimmistä keinoistani toteuttaa itseäni.

Miksi?

Miken kuoleman jälkeen kaikki vain pysähtyi. Elämän hetkellisyyden käsittäminen takertui mieleeni kuin purukumi hiuksiin, enkä saanut sitä revittyä pois. Enkä halunnutkaan. Se muistutti nauttimaan niistä pienistä hetkistä lasten kanssa ja ottamaan aikaa sukulaisten näkemiseen täällä. Olemmekin lähes joka päivä olleet menossa, hiljaisia kotipäiviä ei ole ollut viikkoihin. Eikä se ole haitannut, päinvastoin. Luulen, että se on ollut osa meidän suruprosessia. Tarve olla pysähtymättä. Olen tajunnut, että aivan samalla tavalla kuin Dan on pitänyt itsensä jatkuvasti kiireisenä, niin olen minäkin. Koti kiiltää, kokkaan kotiruokaa alusta loppuun itse aivan joka päivä, pyykkikorit ovat tyhjillään. Bujo täyttyy tasaiseen tahtiin.

Samalla olen aistinut ahdistuksen ja alakulon kasvaneen. Iltaisin eli aiemmalla blogiajallani, kun lapset ovat nukahtaneet ja kotityöt ovat tehty, olen istunut sohvan nurkassa ja hautautunut bujooni. Alakulon ollessa suurimmillaan olen ottanut kännykän esiin ja selannut Pinterestiä, pelannut Gardenscrapes’ia, hiljentänyt mieltä kuuntelemalla musiikkia. En yksinkertaisesti ole halunnut avata ajatusteni sanaista suonta kirjoittamalla mitään.

On edelleen jotenkin niin käsittämätöntä, etten näe Mikea enää ikinä. Se ei vain mahdu minun tajuntaani. Odotan hänen ilmestyvän mistä vain.

Kaiken lisäksi artikkeli 50 on nyt allekirjoitettu. Tulevaisuus pelottaa entistä enemmän, Englannissa asuvana ulkosuomalaisena, joka ei ole päässyt takaisin työelämään.

Päivä, jona meikkasin. Todisteita moisesta löytyi puhelimesta!

Mielen päällä on siis hirveästi painavaa asiaa – ei ihme, että hautaan käteni tiskiveteen ja juoksen päivittäin lasten kanssa puistoissa ja missä vain, ettei tarvitse pysähtyä ja miettiä tätä kaikkea. Mutta älkää huoliko. Liikaa ainakaan. Olen nimittäin ottanut jo yhteyttä sairaalasta tuttuun psykologiini. Näen häntä pian. En tarkoituksella jätä tätä kaikkea käsittelemättä, antaen niiden kasautua sisälläni. Nyt vain otan päivän kerrallaan, selviytyen, yrittäen nauttia niistä pienistä upeista hetkistä.

Kuten näistä ihanista hetkistä

Kun Anna yhtäkkiä oppi pitelemään kädestä ulkona. Tepsuttaa niin nätisti vieressä, eikä yritäkään karata. Juuri kun pääsin sanomasta, että hän ei moisesta tykkää! Tai kun hän kiipeää Elsan viereen sohvalle ja painautuu häneen kiinni.

Tai kun Dan ja Ruby pelaavat FIFAA ja kiljuvat pelin hurmoksessa. Tai kun Elsa kommunikoi minulle niin selkeästi, ettei hän halua minun lopettavan jalkojensa hieromista. Naamansa vääntyi selkeään kieltoirvistykseen heti, kun lopetin hänen jalkojensa koskettamisen, ja kääntyi välittömästi nautiskelevaan hymyyn jatkaessani. Tai miten Ruby lukee Annalle iltasatua ja kylvettää hänet, koska halusi.

Elämä jatkuu, soljuen eteenpäin.


Keeping ourselves busy seem to be part of our grieving process after the sudden loss of our children’s beloved grandfather. I have become more anxious and I haven’t wanted to sit down to write my thoughts and feelings down like I usually did, which is where this blog comes so handy and dear to me. I have been too scared to face my thoughts, I’ve preferred to clean the dishes, do laundry, write to do lists to my bullet journal. But I can’t keep on going like this. Hence I have contacted my psychologist, who I will see soon(ish).

As it’s not only a grief of loosing a loved one I’m dealing with, there are other things taking residence in my mind too. Like Article 50 being triggered. I’m a Finnish expat who hasn’t lived in UK for full five years yet, unless my student exchange year is included. I haven’t been employed in UK for all these years I’ve lived here, but there hasn’t been a day I haven’t worked. I’m a full time carer for my disabled daughter alongside a home stay mother for my toddler.  I live off benefits. There is zillion reasons to be worried if you were me.

But I’m taking a day at a time, concentrating on those fleeting good moments. Like when my toddler Anna learned it’s nice to hold someones hand when walking outside or when she cuddles up to her sister. Or when my step-daughter plays FIFA with her father and they both scream with the excitement brought by the game..

Life goes on… and I try not to worry too much.

 

 

Avainsanat

Kommentit

menetimme marraskuussa viikon sisällä kaksi läheistä ihmistä. Marraskuusta ei ole mitään muistikuvia. Sen jälkeen olen vain mennyt lasten kanssa kuin tuulispää. En ole pystynyt käsittelemään surua koska tiedän että Hautaudun siihen tunteeseen. Nyt kun on taas lasten kanssa seesteisimpi aika ilman sairaala reissuja ja sairastamasia on mieliala tosi huono kun kerkeää ajattelemaan asioita.

Hirveästi jaksamista teidän arkeen ja voimahaleja

Meriannen

VOI TSEMPPIÄ HURJASTI! Niin raskas arki siullakin kahden erityisen kanssa ja sitten näin suuri menetys mielen päällä, joka kaipaisi käsittelyä, mutta milloin sitä pystyisi? Minä näen itseasiassa tällä viikolla psykologia, ihan vain.. että käsittelen asioita.

Anteeksi kauheasti miun vastauksen kesto, ja VOIMIA <3 VOIMAHALIT TÄÄLTÄ! <3

Aivan niinkuin sanoitkin, elämä jatkuu, aikaahan se ottaa, mutta pikkuhiljaa asian kanssa oppii elämään 🙂 Voimahalit teille kaikille, muistakaahan myös oikeasti surra myös kaiken touhuilun ohessa, vaikka se itsensä kiireisenä pitäminen tosiaan lähes kaikilla yksi surun vaiheista onkin.
Ja vielä piti sanoa, että oletpa tosi kauniin ja freesin näköinen näissä kuvissa! 🙂

Meriannen

Kiitos K! Olemme antaneet itkun tulla, kun se on ollut tullakseen – ja olemme myös paljon puhuneet Mikesta toisillemme, asioita mitä hänessä kaipaamme, mistä hän tulee mieleen… Yritämme siis pysyä avoimina asiasta, vaikka joskus se tuntuu niin kipeältä!

Ja oi kiitos! <3 😀 Jännä tuo meikin taika 😀

Hei!
Vieläkö teillä on niitä lintuja?

Meriannen

Hei!

Tämä on yksi asia, mistä olen halunnut kirjoittaa postauksen jo pitkään, mutta katkeruuden takia en ole vielä pystynyt. Mehän olemme olleet sosiaalitoimen asiakkaita Elsan vammaisuuden vuoksi, ja he eivät aina ole olleet mitenkään reiluja meitä kohtaan. Emme oikein edes tiedä, että miksi – kaikki muut ammattilaiset ovat olleet kauhistuneita saamastamme kohtelusta. Nyt asiat ovat hyvin ja olemme saaneet heiltä apua. Mutta pitkä tarina parilla sanalla – sosiaaliviranomaiset sanoivat, että meidän pitää luopua kissasta ja linnuista, ja jos emme niin tee, niin lapsemme saatettaisiin ottaa huostaan. Eli lemmikit tai lapset, oli valinta, mikä ei tietysti ollut vaikea päätös. Syynä oli Elsan jatkuvat keuhkokuumeet ja -tulehdukset, eikä heille riittänyt tieto siitä, että niitä oli ennen lemmikkejä eikä lemmikkien aikana ole ollut yhtään sen enempää sairastelua kuin aikaisemmin. Heille ei riittänyt edes terveysammattilaisten sana siitä, että tulehdukset johtuivat refluksista.

Annoimme lemmikit hyviin koteihin. 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.