Perhe-elämä
6.3.2017

”Kun pitää olla silmät selässäkin” – taaperokauden alku

”Kun pitää olla silmät selässäkin” – taaperokauden alku

”No, joko sinua on ottanut hermoon, kun lapsi ehtii kaikkialle? Kun pitää olla silmät selässäkin?”

Näin minulta kysyttiin jo pari kuukautta sitten.

Kuvan (c) Dani Hanlon

Edelleen vastaus on, että ei. Uskokaa tai älkää. Ehkä juuri liikuntavammaisen esikoisen vuoksi on asennoitumiseni hyvinkin liikkumiskykyiseen lapseen ihan eri kannittimilla kuin niin sanotulla normivanhemmalla.

Minä olen itkenyt onnesta, kun olen joutunut etsimään tytärtäni huoneistosta. Hän kun on jo niin vikkelä jaloistaan, että jos huomio on hetkeksikin muualla, saattaa Anna kadota huoneesta. Hän on löytynyt pyykkikorista, makuuhuoneesta tyhjentämässä vaatekaappiaan, työntämässä päätään tyhjään pesukoneeseen, vessasta vessapaperin kimpusta tai herättelemästä päikkäreillä ollutta isukkiaan. Ei se minua ole ärsyttänyt, päinvastoin. Kun esikoinen ei pääse liikkumaan minnekään itse, on ollut jännittävää opetella siihen todellisuuteen, että kuopus todellakin pystyy.

Olen pyyhkinyt ilon kyyneleitä, kun seuraan Annan matkimassa isosiskonsa Rubyn liikkeitä. Olen kikattanut, kun olemme voineet leikkiä Annan kanssa taputusleikkejä, heittää high fivet, opetella laittamaan leikkikuppeja sisäkkäin… Olen hykerrellyt onnesta, kun Anna tulee tyhjentämään pesukonetta minun kanssani yhdessä, kun hän lähtee etsimään pyytämääni lelua huoneesta.. Olen räkättänyt nauraa ihan kippurassa, kun Ruby ja Anna ovat leikkineet ”hippasta”. Ruby tömisyttelee jalkojaan laminaattilattiaa vasten ja hihkuu ”Minä saan sinut kiinni!” ja Anna nauraa niin lujaa että ei ehdi edes kunnolla katsoa eteensä juostessaan.

Kuvan (c) Dani Hanlon

Olen nieleskellyt liikutuksen kyyneleitä, kun Anna on hitaasti ja varovaisesti lähestynyt isosiskoaan Elsaa ja painautunut tähän hellästi kiinni. Hän leikkii kukkuu-leikkiä Elsan kanssa, piilottaa silmänsä käsiensä taakse ja räväyttää sitten kädet pois naamaltaan hihkaisten ”BUU!” Hän on työntänyt tuttia Elsan suuhun kuin myös hakenut oman juomapullonsa ja työntänyt sen suukappaletta kohti Elsan nielua. Hän on ottanut silmälasit pois Elsan päästä, ja kun me olemme häntä kieltäneet ja laittaneet lasit takaisin Elsan päähän, on molemmat lapset katsoneet meitä kuin olisimme jonkinsortin idiootteja. Eikö me muka tajuttu, että Elsa halusi lasit hetkeksi pois päästään?

Olen ihastellut sitä, kuinka helppoa terveen lapsen leikittäminen on. Miten viihdyttävää lapsesta on, kun äiti ”piiloutuu” vaikka oven taakse ja sinne kurkistaessa äiti kiljaisee ”BUU!”.. Miten viihdyttävää lapsesta on juosta äidin perässä leikin muodossa.. Kuinka tuollainen pieni voi oppia uusia taitoja niin nopeasti.. Kuten pallon heittämisen. Näytät kerran, hän toistaa, ja kehujen perässä hän toistaa uutta liikettä yhä uudestaan ja uudestaan hihitellen. Miten sisäleikkipuistot ovat täynnä vain mahdollisuuksia hänelle, niin paljon kaikkea mitä hän voi tehdä, mihin kiipeillä, mistä laskea alas, minne piiloutua…

Kuvan (c) Dani Hanlon

Minä en edes osaa sanoin kuvailla sitä koko sieluni sopukan täyttävän ylpeyden tunnetta, kun tyttäreni kävelee ihan itse autolle. Pienet jalat tepastelevat asfaltilla niin kepperästi, vähän reitiltä harhautuen, kun mielenkiintoinen oksa sattui matkan varrelle.. Ja sitten hän on siinä, auton oven vieressä, virnistellen odottamassa että nostan hänet autoistuimeen. Minun käteni olivat vapaat hoitolaukkujen ja muun sälän kantamiseen, kun minun oma reipas tyttäreni osaa itse kävellä ja seurata aikuista.

Kuvan (c) Dani Hanlon

Anna on oppinut antamaan ojennettuun käteen asioita. Eräällä aamupalan hetkellä puuron jälkeen eivät kaikki hedelmänpalat enää mahtuneetkaan taaperon masuun. Ojensin käteni, ja Anna sirosti pinsettiotteella otti yhden omenanpalan lautaseltaan ja laittoi sen kädelleni. Hihkaisin innostuneesti ”kiitos”, ja Anna alkoi kikattaa. Hän seurasi veitikkamainen ilme kasvoillaan, kun minä natustin syödä kyseisen omenansiivun. Ojensin sitten käden uudestaan, ja hän valikoi minulle toisen omenanpalan. Ja kolmannen. Neljännen, ja niin edelleen, kunnes lautanen oli tyhjä.

Olemme hänen kanssaan aloitelleet pottaharjoittelut, jotain, mitä Elsan kanssa en ole päässyt edes kokeilemaan. Anna on myös kova harjoittelemaan lusikan käyttöä, ja sekin menee jo niin sujuvasti. Lusikka kuppiin ja sieltä suuhun. Takaisin kuppiin, ja suuhun.

Kuvan (c) Dani Hanlon

Annan motoriset kyvyt ja taidot ovat herättäneet minussa paljonkin tunteita. Iloa, ylpeyttä, onnea.. ja muita tunteita, joista itseasiassa tulen avautumaan eri postauksessa. Ärsytystä? Ei. Yksinkertaisuudessaan on ollut hyvin avartavaa nähdä perusterveen lapsen kasvavan ja oppivan, ja nähdä, kuinka maailma on hänelle ihan eri tavalla avoinna kuin siskolleen.

Ehkä toistan itseäni, mutta.. Elsa on avannut silmäni sille, miten liikuntavammaisten osallistumismahdollisuudet julkisilla paikoilla on usein hyvinkin rajattua.. Ja Anna on muistuttanut minua siitä, miten helppoa kaikki voi myös olla. Koen itseni etuoikeutetuksi, että olen saanut seurata kahden niin erilaisen lapsen kasvamista ja oppimista. Toista, joka tarvitsee tukea ja apua kaikessa. Sitten tätä nuorinta, jolle kaikki tapahtuu kuin luonnostaan, niin helposti.

Miten minä voisin olla ärsyyntynyt sellaisesta, mitä toinen lapseni ei koskaan pääse itse tekemään ja kokemaan?


I’ve been asked if I had yet found it irritating that my child can now get anywhere in matter of seconds.. As a mother to a disabled daughter and now to an able toddler, it is an interesting question to be asked, as I have never experienced it before. When a child, who doesn’t have a sense of danger yet, goes exploring her surroundings it is easy to get frustrated as you feel you should keep an eye on your child at all times.

Even if my youngest child can run now at the age of 14 months, I haven’t yet found it frustrating or annoying. Anything besides that. I have cried with happiness as she plays tag with her biggest sister Ruby, I have become emotional as she copies movements from others and how quickly she learns new skills from throwing a ball to a climbing over an obstacle.

As Elsa, my eldest who’s got cerebral palsy, cannot move at all herself, she will stay where you leave her, it’s been such an experience and privilege to watch Anna grow and learn. I cannot explain how proud I felt when Anna walked to our car for the first time… I had my hands free to carry all bags and my little one followed me to the car so nicely.

I cannot explain how it feels when I have to go and find my daughter, who’s left the room while I was tending to her big sister.. I’ve found her in a laundry basket, sticking her head inside an empty washing machine, waking her Dad up from his nap, emptying her wardrobe, ripping toilet paper in the bathroom.. I guess to someone else that might be irritating, but for me it’s a delightful change. Still.

She’s already been helping me with housework, picking up items off the floor and giving them to me and emptying the tumble dryer with me.. She goes to fetch the toys I’ve named, she giggles as I praise her, she feeds her leftovers to me.

Her capabilities surely has filled me with various emotions, but none of them is annoyance. I cannot be annoyed at something that is purely awesome. I cannot be frustrated at something that she works so hard to master, knowing that the other child of mine won’t ever get to do most of it by herself…

 

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.