Perhe-elämä
9.2.2017

Oman elämän hallinta

Oman elämän hallinta

Nyt mielialat ovat olleet taas alhaalla. En ole kokenut mitään suurta yhtäkkistä syöksyä yläilmoista mielialan kurakuoppiin, koska olihan tämä nyt odotettavissakin. Kutsutaanhan sitä lomanjälkeiseksi masennukseksikin, kun se kotiin pääsyn adrenaliiniryöppy on haihtunut ja arkipäiväisiin rutiineihin on päässyt taas kiinni. Olen löytänyt itseni pohtimasta jälleen, että tässäkö tämä oli. Taas. Juuri palattuani Suomesta puhuin siitä, kuinka pystyin näkemään oman elämäni kirkkaammin. Yritin hyötyä siitä ja muuttaa omat rutiinini paremmiksi. Parin viikon jälkeen muutamat uudet tavat ovatkin tulleet jäädäkseen, mutta silti olo on tyhjä. Epäonnistunut. Janoinen muutokselle.

Tottuminen tähän tulee taas viemään vähän aikaa. Siihen, että vaikka olen ainut, joka voi muuttaa oman elämäni, niin silti kaikki ei vain ole minun hallinnassani. Voin muuttaa omia asenteitani, tapojani, voin jopa muuttaa ajatuksieni suuntaa. Mutta en silti voi muuttaa kaikkea.

Minä en voi saada vammaista 3 vuotiastani nukkumaan öitään paremmin silloin, kun hänen untaan häiritsevät pakkoliikkeet. Minä voin antaa hänelle lääkettä ja rakkauttani. Voin silitellä hänen poskeaan ja pidellä hänen pakkoliikkeistä kättään paikoillaan auttaakseni hänet rauhoittumaan. Mutta en voi taikoa hänen vammojaan häneltä pois.

En voi viedä sitä uusien hampaiden tulosta johtuvaa kipua pois 1-vuotiaalta. Voin antaa hänelle lääkettä ja pidellä häntä sylissä, kun hän itkee epämukavaa oloaan. En voi huolehtia molemmista kirkuvista lapsista yhtä aikaa, mutta onneksi on Dan, puolisoni ja lapsieni isä. Vuorottelemme lasten välillä, minä halin nyyhkyttävää 1-vuotiasta ja Dan silittää 3-vuotiaan takaisin unen maille.

Joogaamaan herääminen viideltä on se viimeinen asia, mitä haluan tehdä tällaisen levottoman yön jälkeen.

Olen silti panostanut enemmän meidän asuntoomme. Vaikka kotimme onkin hankala pitää siistinä varastotilojen puutteen vuoksi, olen yrittänyt.  Unohtamatta tietysti tuota kävelevää taaperoa, joka on oppinut ovien ja vetolaatikoiden avaamisen niksit. Hän rakastaa kantaa tavaroita toisesta huoneesta toiseen, tyhjentää pyykkikorin – tai itseasiassa, tyhjentää mitä tahansa, pyykit pesukoneesta, roskat roskiksesta, kaapin sisällön lattialle.. Silti minä olen tiskannut, lakaissut lattioita, pessyt pyykkiä. Väsymyksestä ja muusta riippumatta. Koska siivoton kämppä ahdistaa minua.

Kaikki tämä johtaa lopulta siihen, että minä olen minä, elämäni on mitä on. On tiettyjä asioita, mihin minä voin vaikuttaa ja muuttaa paremmaksi, mutta en voi odottaa liian suuria. Elämää ei voi suunnitella haluamakseen, se on mitä on. Se, mitä minä voin tehdä on mennä elämän virran mukana, muuttaa virran suuntaa hieman asettamillani kivillä… mutta siinä se.

Tuon hyväksyminen onkin sitten ihan eri asia.

Yksi, mihin voin vaikuttaa, on omasta itsestäni huolehtiminen. Minulla on mitä upein perhe ja ystävät kuin kumppani, jotka ovat aina valmiita auttamaan minua. Mutta jos minä en osaa keskittyä auttamaan itseäni, niin miten hekään voisivat?


I’ve reached a low point again. Not a massive dip from a huge high, additionally it was to be expected. It’s holiday blues, when the adrenaline rush for coming home has worn off and the routines of the everyday has kicked in.. I’ve found myself wondering if this is it, again. After I just came back from Finland where I looked after my parents, I talked about the clarity I had, how I was able to see my own life clearer. I tried to take advantage of it, I tried to change my own routines for better. Couple of weeks in and I’ve managed to keep some of those new habits going, but I still feel empty. Unaccomplished. Unnourished, starving for life, change for better.

It will take some time for me to get adjusted to the idea again that even if I’m the only one who can change my own life, not everything is still in my power. I can change my own attitudes, habits, I can change the direction of my trains of thoughts. But I cannot change certain things.

I cannot make my disabled 3 year old sleep better at night, when her muscles spasms. I can give her medicine and my love, caress her cheek to get her relax again, hold her arm that is spasming , but I cannot take her disabilities away.

I cannot take the teething pain away from a 1 year old. I can give her medicine and hold her tight, when she’s crying in agony. I cannot attend to both of my children at the same time, but luckily there is Dan, my partner and the father of the children. We took turns, I cuddle the sobbing toddler and he strokes the 3 year old back to sleep.

Waking up for 5am to do some yoga is the last thing in my mind after so many hours spent soothing a crying child during the night.

I’ve still made more of an effort with our flat, the place we call home. With the lack of storage space and what have you, it is tricky to keep tidy. Not to forget the walking toddler who has discovered how to pull drawers and doors open, who likes to carry her toys from one room to another, who loves helping with the laundry, to empty everything out of anything. Dutifully I’ve done the dishes, swiped the floors, tried to keep the laundry pile in a manageable size. As a messy home makes me anxious. For my mental health, I try to look after the flat, so I do not loose it just because the dishes or washing to be done.

It does come down to this. I am who I am, my life is what it is. There are certain things I can do and change for better, but I cannot expect too much. I have to accept the fact that the life is not something I can plan out to be something I want it to be, it will be what it is and all I can do is to go with a flow, change the current with a little stones to direct it to a better spot but that’s about it.

Growing to accept that is the other thing.

But with all this, I have decided to dedicate more time for myself. To look after myself more. I have amazing family and a partner who will do what they can to help me out, but if I do not focus on myself, then there is not a lot to be done.

Avainsanat

Kommentit

Voimia ja aurinkoa päiviinne!!

Tämä teksti on harmittanut minua jo useamman päivän. Joku vain tässä jäi vaivaamaan, enkä meinannut millään saada kiinni mikä.

Mutta tämä se on:
”On tiettyjä asioita, mihin minä voin vaikuttaa ja muuttaa paremmaksi, mutta en voi odottaa liian suuria. Elämää ei voi suunnitella haluamakseen, se on mitä on.”

Itse olen myös käynyt pitkän tien siinä, että rankan elämän (minulla ei koskaan esimerkiksi ole ollut oikeaa lapsuutta tai kunnollisia vanhempia) jälkeen, pystyisin olemaan onnellinen. Ajattelin pitkään juuri noin: tässä minun elämäni on. Sitten yksi päivä hoksasin, että vaikka minulle jaetut kortit ovat mitä ovat, on silti minun vastuulla se, kuinka pelaan ne. On minun vastuuni, kuinka olen pelannut ne tähän saakka. Oletko siis ajatellut, että ottaisit konkreettisesti ajatuksissasi vastuun siitä, mitä elämäsi on tänään? Olet muuttanut Britanniaan, perustanut kodin sinne, hankkinut lapsen ja sitten hankkinut toisen. Totta on, että kaikkeen et ole voinut vaikuttaa, mutta suurelta osin kyse on silti SINUN VALINNOISTASI.

Itseäni on suuresti auttanut onnellisuuden osalta se, että olen todennut tehneeni itse valintani – ja niistä kannan seuraukset. Kun ei ajattele joutuneensa virtaan vahingossa, vaan itse osittain kahlanneensa sinne, mahdollisesti sitten pyllähtäneensä, MUTTA NOUSSEENSA taas, on minun mielestäni helpompi olla onnellinen. KAtsoa tavallaan niitä tekoja, mitä aikanaan teki. Muistella miksi.

Itse et tietenkään valinnut sitä, että jouduitte perheenä myrskyävään virtaan ja taistelemaan useasti lapsen terveyden tai hyvän elämän puolesta. Mutta valitsitte hankkia perheen lisäystä. Ensin yhden ja sitten toisen, vaikka ensimmäinen vaatiikin täyttä huomiota. En syyllistä, mutta katso noita kahta valintaanne: hymyjä, veikeitä ilmeitä, pieniä edistysaskelia. Sinun ja teidän valintojanne. Ajatustavan muuttamisella voi olla voimaannuttava vaikutus.

Toivon päiviinne paljon valoa, energiaa ja jaksamista. Toivon myös, että pääset käymään Suomessa useammin – se selvästi osin herättää sinut eloon, siitä toivottavasti saat nauttia jatkossakin 🙂

Oih, ihan sydämeen sattuu. Löysin blogisi sattumalta ja haluaisin toivottaa voimia arkeesi. Tekstisi perusteella olet upea äiti ja toivottavasti saat välillä pieniä hengähdystaukoja, jotta jaksat. Teet aivan oikein, jos aamuviiden joogat jäävät nyt toistaiseksi väliin. Uni on niin valtavan tärkeää! Tsemppiä kauheasti ja hyvää kevättä!

Joogamistahan ei tarvitse tehdà kello viideltà aamulla!!! Ja…voit kutsua asioita toisenlaisilla nimillà: se tavaroiden laittaminen ”oikeille” paikoille on mità parhainta joogaa! Ota mallia taaperosta: se nauttii sydàmensà kyllyydestà siità ettà levittelee kamoja ympàriinsà, pystytkò sinà tekemààn samoin? Tuo vaihe ei kestà ikuisesti, ja maksat korkeaa hintaa siità ettei esikoisesi pystynyt samaan. Raskainta mità voi sattua ihmiselle, on ajautua konfliktiin ITSENSÀ kanssa, ja kaikki me niità kuitenkin harrastamme. Siis vielà raskaampaa kuin tilanteet joita joudumme ulkopuolisesta ”pakosta” vetàmààn. Vapauta mielesi, anna mielikuvituksen lentàà, ja yrità levàtà niin paljon kuin pystytyt. Anteeksi jos tàmà kirjoitus tuntuu raskaalta, yritin hetken hakata jonkun uuden henkireiàn sinun uupumuksesi muuriin. Iso halaus tààltà kaukaa, ja kyllà se muurikin siità pikkuhiljaa rapenee, kaikilla lapsilla kun on tapana kasvaa!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.